”Ei enää hiroshimoja!”

NIIN kauan kuin sotaonni oli japanilaisten puolella, ne riemuitsivat Pearl Harborin voitosta ja muistelivat sitä, mutta tuo päivämäärä on pyyhkiytynyt pois heidän mielistään sen jälkeen kun he hävisivät sodan. Kun Japanin hallitukselta äskettäin tiedusteltiin, miksi se ei ole esittänyt hyökkäyksen johdosta anteeksipyyntöä, eräs korkea-arvoinen virkamies vastasi: ”Minulla on sellainen käsitys, että sekä strategisessa mielessä että yleisesti ottaen Pearl Harborin hyökkäys oli kaikkea muuta kuin kiitettävä suoritus. Yhtä kaikki Yhdysvaltojen ja Japanin väliseen sotaan liittyneet kysymykset on ratkaistu San Franciscon rauhansopimuksella.”

Hänen sanansa kuvastavat hyvin sitä, miten jotkut japanilaiset suhtautuvat tähän Tyynenmeren sodan aloittaneeseen yllätyshyökkäykseen. Vaikka sanomalehti Mainichi Shimbunin mukaan Havaijilla käy vuosittain toista miljoonaa japanilaista matkailijaa, niin vain perin harvat heistä käyvät tutustumassa Pearl Harborin sotamuistomerkkiin, jossa on näytteillä japanilaisten romuksi pommittamasta Arizona-taistelulaivasta kerättyä esineistöä.

Siinä missä iskulause ”Muistakaa Pearl Harboria!” tuo joidenkin amerikkalaisten mieleen katkeria muistoja, saa huuto ”Ei enää hiroshimoja!” japanilaiset muistelemaan omia kärsimyksiään. Atomipommit, jotka räjähtivät Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkien yllä elokuussa 1945, vaikuttivat järisyttävästi paitsi niiden suoranaisiin uhreihin myös koko kansakuntaan.

Sen perusteella, mitä hengissä säilyneet ovat itse kertoneet, meidän on helpompi ymmärtää heidän tuntemuksiaan. Esimerkistä käy Itoko-niminen nuori nainen, joka juuri oli päättänyt koulunkäyntinsä ja josta oli tullut sihteeri erääseen merivoimien laitokseen. Vaikka hän työskentelikin työpaikkanaan olevan rakennuksen sisällä, hän tunsi pommin leimahduksen, aivan kuin valo itsessään olisi huojahduttanut häntä voimallaan. ”Olin sotilaitten mukana raivaamassa ruumiita kaupungissa”, selittää Itoko. ”Eräällä joella oli vene, jossa oli sotilaita kalaverkkoineen, ja jokaisella verkonnostolla he saivat joesta yli 50 ruumista. Veimme ruumiit rannalle, teimme niistä viiden ruumiin pinoja ja poltimme ne. Useimmat ruumiit olivat alasti. En osannut sanoa, ketkä olivat miehiä ja ketkä naisia, ja heidän huulensa olivat paisuksissa kuin ankannokat.” Japanilaiset eivät pysty unohtamaan kahden atomipommin aiheuttamia kauhuja.

Miksi joukkotuhoaseisiin turvauduttiin

Nagasakin yliopistosta oleva professori Shigetoshi Iwamatsu, joka itsekin on atomipommin uhreja, kirjoitti yli 20 vuotta sitten länsimaisiin sanomalehtiin haluten kertoa niille uhrien hädästä. ”Hän oli järkyttynyt saamistaan vastauksista”, kirjoittaa sanomalehti Asahi Evening News. ”Noin joka toisessa vastauksessa sanottiin, että japanilaisten hyökkäyshalut oli saatu loppumaan atomipommeilla ja että oli omituista kuulla atomipommien uhreilta rauhanvetoomuksia.”

Americana-tietosanakirja selittää, miksi tällaisia joukkotuhoaseita käytettiin: ”Hän [Harry S. Truman] teki päätöksen atomipommien käyttämisestä Japania vastaan, sillä hän uskoi, että niiden avulla sota saataisiin loppumaan nopeasti ja ihmishenkiä säästettäisiin.” Vaikka toimittaja Kenkitši Tomioka, joka laati sodanjälkeisistä kaoottisista olosuhteista raportin, ei suhtaudukaan välinpitämättömästi atomipommien uhrien tuntemuksiin, hän kuitenkin myöntää: ”Muistellessamme vuoden 1945 maalis-huhtikuun ja elokuun välistä aikaa, jolloin sodan päättämiseen tähtäävät operaatiot saavuttivat huippunsa ja kansakunnan kohtalo oli vaakalaudalla, emme voi väheksyä niiden hurjapäisyyden taltuttamiseksi tarkoitetun kahden lääkeannoksen [atomipommien] vaikutusta, kun ne annettiin militaristeille näiden äänekkäästi vaatiessa lopulliseen taisteluun ryhtymistä kotimaan puolustamiseksi. Ratkaisutaistelu olisi merkinnyt satamiljoonaiselle kansalle giokusaita (antautumisen sijasta kuolemaan menemistä).”

Ne, jotka menettivät omaisiaan atomipommihyökkäyksissä ja kärsivät säteilyn aiheuttamista sairauksista, ovat kuitenkin havainneet, ettei heidän tuskaansa voida lääkitä niillä sanoilla, joilla pikadonien eli ”leimahdusten ja räjähdysten” pudottamista oli perusteltu. (Pikadon oli henkiinjääneitten atomipommille antama nimi.) Vaikka atomipommihyökkäyksestä hengissä selvinneet ovat kauan pitäneet itseään syyttöminä uhreina, jotkut heistä ovat nyt oivaltaneet, että japanilaisina heidän täytyy tunnustaa syyllisyytensä, kuten professori Iwamatsu asian ilmaisi, ”rikoksiin, joita he tekivät hyökätessään muita maita vastaan Aasiassa ja Tyynenmeren alueella”. Vuonna 1990 pyysi eräs atomipommin uhri anteeksi Japanin sotarikoksia niiden ulkolaisten vieraitten edessä, jotka osallistuivat Hiroshimassa vuotuisiin ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin.

Oliko tappamiseen olemassa aiheellisia syitä?

Monet Pearl Harborista, Hiroshimasta ja Nagasakista hengissä selvinneet ja näitä paikkoja kohdanneitten kauhujen silminnäkijät inhoavat sisimmässään syvästi sotaa. Muistellessaan menneitä aikoja jotkut kysyvät, oliko heidän maallaan järkeviä syitä mennä vaatimaan, että heidän omaistensa täytyy tarpeen vaatiessa uhrata oma henkensäkin maansa puolesta, vai ei.

Jotta sotakiihko olisi noussut ja tappaminen olisi saatu näyttämään oikeutetulta, osapuolet alkoivat herjata ja solvata toisiaan. Amerikkalaiset haukkuivat japanilaisia ”raukkamaisiksi japseiksi” ja heidän oli helppoa nostattaa vihaa ja kostonhalua sanoilla: ”Muistakaa Pearl Harboria!” Japanissa ihmisille opetettiin, että angloamerikkalaiset olivat kitšikuja, ”paholaisen riivaamia petoja”. Tämä johti jopa siihen, että Okinawalla monet tekivät mieluummin itsemurhan kuin antautuivat ”pedoille”. Samanlaista tapahtui Japanin antauduttua. Kun amerikkalaisia joukkoja oli noussut maihin läheisessä satamakaupungissa, edellä mainittu nuori Itoko sai päälliköltään kaksi annosta tappavaa syankaliumia. ”Et saa ruveta ulkolaisten sotilaitten leikkikaluksi”, tämä määräsi.

Itokon havaijinjapanilaisten ystävien vaikutuksesta hänen ajattelutapansa alkoi kuitenkin avartua, ja hän tajusi, että amerikkalaiset ja englantilaiset voivat olla ystävällisiä, kohteliaita ja hienotunteisia. Hän tapasi Georgen, Singaporessa syntyneen irlantilaisen, jonka isän japanilaiset olivat tappaneet. He tutustuivat ja menivät naimisiin. He ovat vain yksi esimerkki niistä monista, jotka ovat havainneet entiset vihollisensa rakastettaviksi ihmisiksi. Jos kaikki olisivat katselleet ”vihollisiaan” omin silmin ennakkoluulottomasti eikä sodanlietsojien värjäämien lasien läpi, he eivät olisi ampuneet näiden niskaan kranaatteja, vaan olisivat osoittaneet näille kaikin tavoin hyvyyttään ja ystävällisyyttään.

Ihmisyksilöitten välillä vallitseva sopu, joka perustuu keskinäiseen ymmärtämykseen, on siis tärkeä maailmanrauhan edellytys. On päivänselvää, että ihmiset eivät ole oppineet tätä Pearl Harborin ja Hiroshiman tarjoamaa yksinkertaista läksyä, koskapa vuoden 1945 jälkeen on käyty kymmeniä sotia. Ei edes ihmisyksilöitten välinen sopu riitä tuomaan maailmanrauhaa. Mitä muuta siihen vielä tarvitaan? Se selviää seuraavasta kirjoituksesta.

[Huomioteksti s. 7]

Siinä missä iskulause ”Muistakaa Pearl Harboria!” tuo joidenkin amerikkalaisten mieliin katkeria muistoja, saa huuto ”Ei enää hiroshimoja!” japanilaiset muistelemaan omia kärsimyksiään

[Huomioteksti s. 8]

Ihmisyksilöitten välillä vallitseva sopu, joka perustuu keskinäiseen ymmärtämykseen, on tärkeä maailmanrauhan edellytys

[Kuva s. 7]

Vartiotorni-seuran lähetystyöntekijät Lloyd Barry ja Adrian Thompson Hiroshiman rauhanmuistomerkin edessä vuonna 1950

[Kuva s. 8]

Hiroshiman raunioita atomipommin jäljiltä

[Lähdemerkintä]

U.S. Army/Japanin rauhanmuseon luvalla