Olin ’jättiläisten tappaja’

ELETTIIN vuoden 1965 kevättä. Seisoin painiympyrässä vastakkain Taihon kanssa, joka on kaikkien aikojen sumo-jättiläisiä. Olimme huuhdelleet suumme puhdistusvedellä ja viskanneet puhdistavana eleenä suolaa kohti ympyrää. Neljä minuuttia kestävä tantereen polkeminen kasvotusten oli ohi. Olimme jälleen kasvotusten. Tuomarin viuhka avautui merkiksi siitä, että meidän täytyi painia – ja kyllä me painimmekin. Päihitin kuuluisan Taihon kuudennen kerran! Tämän kamppailun jälkeen sain lempinimekseni ’jättiläisten tappaja’. Japanilaisena sumo-painijana se oli minulle sykähdyttävä kokemus.

Sumo ei ole olympialaislaji, eikä sitä tunneta kovinkaan hyvin Japanin ulkopuolella. Japani onkin ainut maa, jossa se on kansallinen urheilulaji. Saatat kuitenkin kysyä: mikä tekee tämän urheilulajin erilaiseksi? Sumo-painissa ottelijat yrittävät työntää tai keinotella vastustajansa pois ympyrästä tai saada vastustajansa koskettamaan vartalollaan maata virallisesti määrättyjen painiotteitten ja -heittojen avulla.

Sumo – vanha japanilainen urheilulaji

Urheilulajina se on hyvin vanha, ja sen historia ulottuu Japanissa ainakin ensimmäiselle vuosisadalle eaa., ja se on saattanut syntyä Aasian mantereella jo ennen sitä. Sumo-painilla on ollut vuosisatojen ajan läheiset siteet šintolaisuuteen. Uskovaiset käyttivät myös erästä šintolaista rituaalia rukoillessaan jumalia siunaamaan heidän riisisatonsa. Heian-kaudella (794–1185) sumo-paini ilahdutti keisarillisen hovin jäseniä, ja niinpä siitä tuli keisarien ajanviete. Kun poliittinen valta liukui 1100-luvulla sotilaiden käsiin, sumo-valmennus laskettiin jousiammunnan ja miekkailutaidon veroiseksi, ja siitä tuli yksi sotilaitten kelpoisuusvaatimus. Vähitellen ammattimainen sumo-paini sai sen muodon, joka sillä nykyäänkin on. Tokugawa-kaudelta (1603–1868) lähtien sumo-painilla on ollut vankka asema yleisölajina.

Miksi valitsin juuri sumo-painin?

Olin kaksitoistavuotiaana jo 175 senttimetriä pitkä ja jaksoin kevyesti nostaa kaksi 60 kilon painoista riisipaalia. Pituuteni ja voimani herättivät vanhemmissani suuria toiveita, sillä he halusivat minun perivän heidän maatilansa ja hoitavan sitä. Ollessani alun toisella kymmenellä pidin itse pituuttani vakavana ongelmana, sillä minun olisi maanviljelijänä hyvin hankalaa köyristellä koko päivän pellolla.

Koska olen syntynyt ja kasvanut Hokkaido-nimisellä pohjoissaarella, joku voisi sanoa, että minulla oli synnynnäiset edellytykset sumo-painijaksi. Meillä on lunta yleensä marraskuusta huhtikuuhun, ja nuorukaiset, joiden lonkkia lumessa kahluu on vahvistanut, pidetään parhaina sumo-painijaehdokkaina. Vastoin vanhempieni tahtoa astuin sumo-painin maailmaan.

Miten ”sumo-talli” toimii

Nuoret lupaavat miehet aloittavat valmennuksensa sumo-kouluissa, joita kutsutaan talleiksi. Minun tallissani päivä alkoi aamulla kello kolme. Ankara valmennus alkoi lämmittelyharjoituksilla, jotka muuttuivat varsinaisiksi sumo-painiotteluiksi, joita ryhmämme jäsenet kävivät keskenään. Tallielämä perustuu eräänlaiseen feodaalijärjestelmään, jossa arvoasteilla on mitä suurin merkitys. Meidän alokkaiden odotettiin huolehtivan täysin korkea-arvoisempien jäsenten puhtaudesta ja ruoasta. Vanhemmuus tallin jäsenenä ratkaisi sen, kuka sai syödä ensimmäisenä ja maata aamulla pisimpään.

Harjoitukset jatkuivat puoleen päivään, jolloin me söimme päivän ensimmäisen aterian – tietenkin arvojärjestyksessä. Eikä se ollut mikään tavallinen ateria. Chanko-nabe on sumo-painijoitten ruokalaji. Se on sakeaa, voimakasta muhennosta, jossa perusaineksena on lihaa tai kalaa ja lisukkeena porkkanoita, sipuleita, soijajuustoa, soijakastiketta ja sokeria. Söimme sitä suurten riisiannosten kera ja huuhdoimme sen alas runsaalla oluella.

Näiden syöminkien jälkeen otettavilla rauhallisilla nokosilla on suuri merkitys painijan tavoitteeseen pääsylle, sillä lihominen ja voimien kasvu auttavat häntä painitantereella. Sumo-painijan menestys riippuu siitä, miten paljon ja miten nopeasti hän pystyy lihomaan ja kasvattamaan voimiaan. Sopivan ruumiinrakenteen tärkeyden osoittaa se, että voidakseen aloittaa valmennuksen sumo-painijaksi havittelevan täytyy täyttää ikäryhmälleen asetetut pituus- ja painovaatimukset. Sumo-hierarkian portaita myöten kapuaminen vaatii suurta kestävyyttä. Nuorelle sumo-painijalle annetaan tilaisuus taitojensa osoittamiseen viisitoistapäiväisissä turnauksissa, joita järjestetään kuusi kertaa vuodessa.

Sumo-ympyrä

Keskellä suurta sumo-hallia on 60 senttimetriä korkea nelikulmainen maakoroke, jonka sivut ovat 5,5 metriä pitkät. Varsinainen painialue on ympyrän muotoinen, kun sitä vastoin länsimaisessa painissa painimatto on neliskulmainen. Se tunnetaan nimellä dohyō, eikä siinä ole ympärysköysiä. Korokkeen pintaan on upotettu mullalla täytettyjä riisipaaleja 4,5 metrin läpimittaiseksi renkaaksi. Lisäksi korokkeelle on levitetty ohut hiekkakerros. Hiekasta voi olla paljon apua kireässä, tasaväkisessä ottelussa, sillä jälkien perusteella voidaan varmistaa, kumpi on voittaja.

Puhdistavaa suolaa ja vettä on käden ulottuvilla. Painitantereen yläpuolella riippuu šintolaistyylinen puukatto ja painitantereen alle on haudattu onnea tuovia esineitä. Edelleen alati valppaalla tuomarilla on vanhan ajan sotilaan puku, jota musta šintolaisperäinen päähine täydentää.

Prameus näyttelee pääosaa huippupainijoitten astuessa painitantereelle suorittamaan päivittäisiä alkurituaaleja. Heillä on kullakin yllään taidokas brokadiesiliina, joka painaa neljä kiloa tai enemmänkin! Painijat kiertävät tantereen ympäri ja suorittavat kättentaputusrituaalin. Pian alkavat ottelut. Kunakin turnauspäivänä painijat saapuvat sisään vuorotellen arvojärjestyksessä alhaisimmasta korkea-arvoisimpaan. Arvoaste voi voittojen ja häviöitten perusteella nousta tai laskea seuraavaan turnaukseen mennessä paitsi suurmestarilla, joka suurmestarin arvon saatuaan on aina suurmestari.

Kuka voittaa?

Sydämen- ja mielentila ovat sumo-painissa yhtä tärkeitä kuin ruumiillinen kunto ja tekniikka. Kamppailun henkeä kuvaa osuvasti sanonta: ”Aloita kumarruksella, lopeta kumarruksella.” Kun painija nousee korokkeelle, hän painaa päänsä kohti painitannerta. Kun voittaja on selvinnyt, painuvat päät jälleen alas.

Jokaisella painijalla on torimawashi eli silkkinen lannevaate, jolla on pituutta 11,5 metriä. Se on taitettu pitkittäin kuusi kertaa ja kiedottu vyötärön ja nivusten ympärille. Lopuksi se on solmittu taidokkaasti selkäpuolelta.

Painijat voivat painaa yli 130 kiloa. Kuin puskutraktorit he yllättävän nopeasti syöksyvät toistensa kimppuun ensimmäisessä yhteenpaiskautumisessa, jonka nimenä on tachi-ai. Törmäyksen iskuvaikutus on pökerryttävän kova. Toisiinsa takertuneina kumpikin painija koettaa kahmia käsiinsä monta kerrosta vastustajansa vyötärönauhasta voidakseen heittää tämän nurin. Samalla kumpikin koettaa pitää itsensä vastustajan ulottumattomissa. Se on tosiaan melkoinen taidonnäyte. Koska pystyin nostamaan vastustajiani ympyrästä, tulin tunnetuksi ihmisnosturina.

Miten selviää, kuka on voittaja? Heti kun jokin osa painijan ruumiista koskettaa maata ympyrän sisä- tai ulkopuolella, kamppailu on ohi ja hän on hävinnyt. (Tietenkin jalat saavat koskettaa maata ympyrän sisällä mutta eivät sen ulkopuolella.) Voittaja ojentaa kätensä ja auttaa hävinneen jaloilleen. He ovat yhä ystäviä.

En koskaan nähnyt käytettävän karatetyyppisiä iskuja tai muita epäeettisiä menetelmiä niiden kuudentoista vuoden aikana, jotka olin aktiivinen sumo-painija. Sellainen olisi liioittelematta erittäin epäkohteliasta.

Korkea-arvoisimmat sumo-painijat ovat suurmestareita. Voittaessani Taihon olin arvoltani sekiwake eli enää kahden asteen päässä siitä. Lopetin aktiivipainijan urani terveyssyistä vuonna 1969, mutta jatkoin sumo-tuomarina ja -valmentajana. Toimeentuloni oli näin turvattu eliniäkseni.

Kumman valitsisin: Raamatun vai sumo-painin ja šintolaisuuden?

Sumo-ammattini takia jouduin olemaan aina puolet vuodesta poissa kotoa. Eräänä päivänä vuonna 1974 ovellani kävi eräs nainen, Jehovan todistaja. Otin epäröimättä hänen tarjoamansa kirjasen ja annoin sen vaimolleni. Sen jälkeen lähdin Kyushun saarelle järjestettyyn turnaukseen. Poissa ollessani tämä nainen palasi ja sai tietää vaimoni kunnioittavan syvästi Raamattua. Palattuani kotiin kuuden viikon kuluttua huomasin, että vaimoni tutki Raamattua. En pitänyt siitä, sillä tunsin vastenmielisyyttä uskontoa kohtaan yleensä.

Silti todistaja, joka tutki vaimoni kanssa, pyysi sinnikkäästi meitä vierailemaan perheenä hänen perheensä luona. Minusta tuntui siltä, kuin joku olisi vain halunnut keskustella minunlaiseni ’sumo-painijan’ kanssa. En voinut ymmärtää, miksi he olivat kiinnostuneita minusta ihmisenä. Kun vaimoni kyyneleet silmissä pyysi minua lähtemään vierailulle, suostuin – mutta vastahakoisesti. Tämän todistajaperheen seurassa nautin ystävällisestä ja hyvästä ilmapiiristä. Vaimoni kastettiin elokuussa 1975, mutta en silloinkaan ajatellut, että itse alkaisin koskaan vaeltaa totuuden tiellä.

Erään kerran vuonna 1976 eräs miestodistaja tuli tapaamaan minua. En yrittänyt tosissani keskustella, mutta sanoin sitten yllättäen: ”Veli, tutkisitko kanssani Raamattua?” En tiedä miksi sanoin niin, mutta niin vain sanoin. Aloimme tutkia ja edistyinkin hieman, mutta edessäni oli pian koettelemuksia.

Sumo-maailmassa ihmisen odotetaan mukautuvan. Ollessani kiertueella halusin saada vapaata päästäkseni Jehovan todistajien kokouksiin kussakin kaupungissa. Tällaisen luvan pyytäminen oli epätavallista, ja minua pilkattiin. Mutta kun sitten tapasin veljiä, oli antoisaa nähdä se rakkaus ja ykseys, joka Jehovan todistajilla on kaikkialla Japanissa.

Ensin halusin tulla kristityksi ja pysyä sumo-liitossa, mikä takaisi varman toimeentulon. Kun tulin tuntemaan Jehovan tahdon tarkemmin, tajusin että se olisi mahdotonta. On totta, että Jaakob paini enkelin kanssa. (1. Mooseksen kirja 32:24–29) Minun oli kuitenkin otettava huomioon ne voimakkaat kytkennät, jotka väärällä uskonnolla on sumo-painiin. Sumo on alusta loppuun saakka täynnä rituaaleja, ja se on syntynyt temppelialueilla. Vaikka lupaava painija harvoin ajatteleekaan uskonnollista puolta, šintolaisuutta ja sumoa on mahdoton erottaa toisistaan.

Niinpä tein lujan päätöksen ja erosin sumo-liitosta tammikuussa 1977. Minut kastettiin samana vuonna, ja olen sen jälkeen pätevöitynyt palvelemaan avustavana palvelijana seurakunnassa. Olen oppinut tyytymään siihen mitä minulla on, ja elätän nykyään viisihenkistä perhettäni siivoustyöllä.

En ole enää sumo-painija, mutta voidaan sanoa että olen yhä ’jättiläisten tappaja’. ’Jättiläisiä’ ovat väärät uskonnolliset opetukset ja taikausko. Nämä perinteet kaatuvat ’tappaessani’ niitä hengen miekalla eli Jumalan sanalla, Raamatulla. (Efesolaisille 6:17) Nykyään palvelen Luojaani tienraivaajana ja käytän Jumalan valtakunnan hyvän uutisen julistamiseen joka kuukausi keskimäärin 90 tuntia. (Matteus 24:14) Haluaisitko olla minunlaiseni ’jättiläisten tappaja’? Liittymällä Jehovan todistajiin sinäkin voit olla. – Kertonut Kiyoshi Myobudani.

[Kuva s. 17]

Sumo-painija Myobudani silloin ennen

[Kuva s. 19]

Nykyään hän on kristitty evankeliuminpalvelija