Ensimmäinen maailmansota – oliko se ihmiskunnan viimeisen aikakauden alkusoitto? (1. osa)

Ensimmäinen osa kolmiosaisesta kirjoitussarjasta.

”SUORAAN Pariisiin” luki junanvaunun kylkeen sutaistussa mahtailevassa iskulauseessa. Juna viiletti kohti sotarintamaa voihkien raskaan lastinsa alla; olihan se täynnä riemuitsevia saksalaisia sotilaita. Nopea voitto – keisarin ja isänmaan puolesta – näytti väistämättömältä. Oli vuoden 1914 elokuu.

Saksalaisiin oli tarttunut hurja voitonhuuma keisari Vilhelm II:n julistettua palatsinsa parvekkeelta: ”En tunne enää mitään puolueita enkä uskontoja; tunnen vain saksalaiset; tänään me kaikki olemme veljiä. Emme muita. Jos naapurimme niin haluaa eikä suo meille rauhaa, niin pidän sen toivon Jumalaan, että luotettava saksalainen miekkamme voi selviytyä voittoisana tästä vaikeasta taistelusta.” Muutamassa päivässä 1200000 saksalaista miestä vastasi tähän taistelukutsuun. ”Rauha tuntui niin yksitoikkoiselta, todella yksitoikkoiselta!” kirjoitti eräs vapaaehtoinen.

Harva kuitenkaan osasi aavistaa nykyaikaisen sodan kauhuja. Vielä harvempi näki ennakolta, ettei sodasta tulisikaan nopeaa kamppailua, jonka sotilaallisesti kyvykkäin voittaisi, vaan pitkä, näännyttävä, kuluttava ja nälkiinnyttävä painajainen. Ennen kuin sodan miekka pantaisiin tuppeen, miljoonat olisivat vuodattaneet verensä taistelukentille. Valtioitten rajat muuttuisivat niin ettei niitä enää entisiksi tuntisi. Ylpeillä kansoilla olisi nielemistä tappion nöyryyttävässä maljassa.

Valtiomiehiltä ja oppineilta riittäisi nokkelia fraaseja, joissa he nimittäisivät tätä sotaa ’historian käännekohdaksi’, ’sodaksi kaikkien sotien lopettamiseksi’. Siitä kirjoitettaisiin kirjoja. Väittelyt siitä, kenen syytä sota oli ollut, tulisivat olemaan lähes yhtä rajuja kuin taistelut juoksuhaudoissa. Saadakseen uutta luottamusta tulevaisuuteen ihmiset tarrautuisivat hanakasti rauhanennustuksiin. Ennustukset eivät kuitenkaan toteutuisi, sillä syttyisi uusi maailmansota, joka jättäisi perinnökseen ydinsodassa tuhoutumisen odotteen.

Ensimmäisen maailmansodan raa’asta alusta on kulunut jo lähes 70 vuotta, mutta me emme silti rohkene unohtaa sitä. Kansojen välinen kilpailu ja jännitys uhkaavat nyt koko ihmissuvun olemassaoloa. Voisiko olla niin, että tämä maailmansodista ensimmäinen oli pelkästään harjoitusta ydinsotaa varten – alkusoitto ihmiskunnan viimeiseen aikakauteen? Vai onko ihminen oppinut erehdyksistään? Me ehkä saamme joitakin tyydyttäviä vastauksia syventymällä siihen, miten tällaisen sodan oli mahdollista alkaa.

Maailmanlaajuisen sodan siemenet

Ensimmäisen maailmansodan siemenet kylvettiin jo 1800-luvulla. Sen loppuun mennessä suurvallat olivat jakaneet maailman keskenään niin tarkkaan, ettei jäljelle ollut jäänyt juuri mitään valloitettavaa. ’Laajentuminen on välttämätöntä elossa säilymisellemme ja hyvinvoinnillemme’, väittivät valloittajat. Mutta tällaiset suurvaltojen alueelliset ja taloudelliset valtapyyteet lisäsivät myös jännitystä. Kun Saksa oli vuonna 1871 julistautumalla keisarikunnaksi lujittanut poliittista ja sotilaallista voimaansa, jännitys alkoi Euroopassa moninkertaistua. Yhtenäisen rintaman edessä Saksan kilpailijat tunsivat, että niiden on pakko varustautua voimatasapainon säilyttämiseksi. Toisaalta teollinen vallankumous vauhditti näin alkanutta ankaraa kilpavarustelua. Uusi tekniikka synnytti uusia pelottavia välineitä, jotka muuttaisivat sodan luonteen peruuttamattomasti.

Vuosisadan vaihteessa syntyi myös kansallisia itsenäisyysliikkeitä. Kansalliset vähemmistöt kuten Saksan hallussaan pitämän Elsass-Lothringenin ranskalaiset ja Itävalta-Unkarissa ja Serbiassa hajallaan asuvat jugoslaavit tunsivat jääneensä loukkuun valtiollisten rajojen sisäpuolelle, jotka eivät kunnioittaneet kieltä eivätkä kulttuuria. Näiden vähemmistöjen levoton yhdistymisen ja poliittisen vapauden halu aiheutti niiden ja hallitusten välillä jatkuvaa kitkaa.

Merkityksensä oli silläkin, että evoluutioteoria oli saamassa yhä enemmän jalansijaa. Jotkut näkivät, että poliittiset ristiriidat voidaan selittää myös luonnonvalinnan (sopivimpien eloonjäämisen) avulla. Kirjassaan Juli 1914 saksalainen historioitsija Imanuel Geiss osoittaa tällaisen ajattelun seuraukset: ”Saksalaisten mieliin oli juurtunut syvälle se huomattavien saksalaisten historioitsijoitten ajatus, että – – Saksalla oli kaksi vaihtoehtoa. Se joko taantuisi ja menettäisi siten asemansa eurooppalaisena suurvaltana tai siitä tulisi maailmanvalta, joka on tasavertainen muiden maailmanvaltojen kanssa. Taustan [tällaiselle näkemykselle] tarjosi biologinen sosiaalidarwinismi, joka oli hyvin elinvoimainen Saksassa. Se hylkäsi rationaalisen ja rauhallisen maailmanjärjestyksen mahdottomana ja utopistisena ja korvasi sen jokaisen kamppailulla kaikkia vastaan.” (Kursivointi meidän.) Tällainen vääristynyt maailmankatsomus edisti sitä henkeä, että sota oli väistämätön.

Rintamien selkiytyminen

Ensimmäisen maailmansodan edellä valtiot ottivat tahtomattaan vielä yhden askeleen kohti sotaa siten että ne perustivat kilpaa sotilasliittoutumia. Saksa solmi vuonna 1879 Itävalta-Unkarin kanssa liiton, johon Italia liittyi vuonna 1882. Se tunnettiin kolmiliittona. Saksan diplomaatit eivät kuitenkaan saaneet aikaan tällaista sopimusta Englannin, Venäjän eivätkä Ranskan kanssa. Vastassaan kunnianhimoinen Saksa näiden valtioitten oli pakko työntää erimielisyytensä syrjään ja pyrkiä yhteiseen tavoitteeseen: oman suurvalta-asemansa säilyttämiseen.

Merten herruudella ylvästelevä Englanti tunsi varsinkin Saksan laivaston nopean kasvun uhkaavan itseään. Niinpä Englanti pääsi vuonna 1904 Ranskan kanssa ”sydämelliseen yhteisymmärrykseen” eli entente cordiale -sopimukseen. Kolmen vuoden kuluttua se laajeni niin sanotuksi kolmisopimukseksi Venäjän liittyessä siihen. Venäjä oli jo vuonna 1894 liittoutunut Ranskan kanssa.

Sotaa käyvät maat olivat siis tällä tavalla liittoutuneet peruuttamattomasti toisiaan vastaan jo ennen kuin yhtään laukausta oli vielä ammuttu. Jollei tällaisia liittoutumia olisi syntynyt, sota olisi pitkillä neuvotteluilla voinut ainakin lykkääntyä tuonnemmaksi. Mutta koska nyt ei juuri ollut epäilystä siitä kuka tukisi ketäkin, tällaiset neuvottelut osoittautuisivat toivottoman turhiksi. Niinpä palapeliä muistuttavat liittoutumat, jotka oli perustettu nimenomaan sodan uhan poistamiseksi, tekivätkin maanosastamme ruutitynnyrin. Saksalla oli valmiina salainen ”ehdottoman varma” sotasuunnitelma, joka jouduttaisi sodan kulkua. Sen avulla Saksan voitto näytti varmalta – mikäli se vain ehtisi hyökätä ensimmäisenä.

Sodan yllättävä sytyttäjä

Itävalta-Unkarin kruununperillinen Frans Ferdinand ja hänen vaimonsa Sofia murhattiin 28. kesäkuuta 1914 heidän vieraillessaan Sarajevossa. Ferdinandista, joka eläessään jätti vain vähäisen jäljen historiaan, tuli kuollessaan maailmanlaajuisen sodan sytyttäjä. Hänet murhasi eräs serbialainen mies. Itävalta-Unkari syytti vihaisena Serbiaa.

Mutta miksi tätä pientä maata vastaan pidettiin tällaista vihaa? Ensinnäkin Serbia eli äskeisten sotilaallisten ja taloudellisten voittojensa huumassa. Itävalta-Unkarin johtajat pelkäsivät sen voivan nostattaa jugoslaavit, joita Itävalta-Unkari yhä hallitsi, taistelemaan yhtenäisyyden puolesta Serbiassa asuvien heimoveljiensä kanssa. Lisäksi Itävalta-Unkari pelkäsi kovasti Serbian voimakkaan liittolaisen, Venäjän, väliintuloa.

Serbialaisen-suorittama Ferdinandin murha antoi siis Itävalta-Unkarille tilaisuuden nöyryyttää Serbiaa aiheellista närkästystä synnyttäneen loukkauksen varjolla. Luonnollisesti pahimmatkin sotaintoilijat tajusivat tarvittavan Saksan tukea, mikäli tällainen sota aiottaisiin voittaa. Niinpä keisari Vilhelm II kiirehti 5. heinäkuuta 1914 lupaamaan, että ”Saksa totunnaisessa lojaalisuudessaan” tukisi Itävalta-Unkaria Venäjän väliintulon varalta. Tällä päätöksellä oli kauaskantoiset seuraukset.

Vaikka aluksi näyttikin mahdolliselta, että sota voisi jäädä paikalliseksi, pian kävi hyvin ilmeiseksi, että sota laajenisi asteittain ainakin maanosanlaajuiseksi. Saksan valtakunnankansleri Bethmann-Hollweg tajusi jo 7. heinäkuuta, että ”operaatio Serbiaa vastaan voi johtaa maailmansotaan”. (Kursivointi meidän.) Saksa oli kuitenkin halukas ottamaan tämän riskin.

Kun Saksa oli näin luvannut Itävalta-Unkarille tukensa ja antanut sille vapaat kädet toimia, Itävalta-Unkari esitti Serbialle 23. heinäkuuta voimakkaan uhkavaatimuksen, jota oli lähes mahdoton täyttää vaaditussa kahden vuorokauden määräajassa. Itävalta-Unkari valmistautui sotaan. Sen yllätykseksi Serbia kuitenkin poisti kaikki todelliset sodanaiheet hyväksymällä kovat vaatimukset lähes sellaisenaan! Mutta valtioitten päämiehet olivat jo menettäneet tapahtumien hallinnan. Sodan vankkureita ei voinut enää pysäyttää. Valmiine sotasuunnitelmineen Itävalta-Unkari julisti joka tapauksessa Serbialle sodan. Venäjä vastasi suorittamalla liikekannallepanon. Saksassa hallituksen sotilaalliset neuvonantajat painostivat sitä toimimaan nopeasti. Heidän sotasuunnitelmansa vaati sitä! Taitamattomille ja epäröiville johtajille tapahtui kummallakin puolella uskomattomia kömmähdyksiä toisensa jälkeen.

Sodan eteneminen kävi siis vastustamattomaksi. Sitä oli yhtä vaikea pysäyttää kuin junaa, joka kiidätti saksalaisia joukkoja rintamalle.

Toisessa osassa, joka ilmestyy seuraavassa numerossa, tarkastellaan sodan lopputulosta.

[Huomioteksti s. 13]

Keisari Vilhelmin ei ollut vaikea saada tukea sodalle, josta oli tuleva lajissaan ensimmäinen: maailmansota

[Huomioteksti s. 14]

Ensimmäinen maailmansota oli ”sota, jota kukaan ei halunnut, ja onnettomuus, jota kukaan ei olisi osannut kuvitella.” – Henry Kissinger, Years of Upheaval

[Tekstiruutu s. 13]

Ensimmäisen maailmansodan syyt

● Valtioitten väliset liittoutumat

● Suurvaltojen maailmanvaltapyrkimykset

● Teollistuminen

● Kansalliset itsenäisyysliikkeet

● Sosiaalidarwinismi

[Kartta s. 14]

(Ks. painettu julkaisu)

Keski-Euroopan valtiot vuonna 1914

SAKSA

ITÄVALTA-UNKARI

ENGLANTI

POHJANMERI

ITÄMERI

VENÄJÄ

PUOLA

ROMANIA

MUSTAMERI

SERBIA

ADRIANMERI

ITALIA

SVEITSI

RANSKA

VÄLIMERI

LUXEMBURG

BELGIA

ALANKOMAAT