Miksi maailmansota käytiin

SARAJEVO, Serbia, Frans Ferdinand, panslavismi, Bosnia-Hertsegovina, Gavrillo Princip, Montenegro – monille outoja nimiä ja outoja paikkoja nykyään, mutta yli puoli vuosisataa sitten ne olivat tulleet kohtalokkaan tutuiksi ihmisille kaikkialla, kun kansat syöstiin maailman pahimpaan sotaan siihen mennessä.

Jos olisit elänyt vuoden 1914 keväällä, olisit tuskin aavistanut, että sinun niin hyvin tuntemasi maailma pian tuhottaisiin ja turmeltaisiin. On totta, että maailma piti yhä tarkkaavaisesti silmällä ”Euroopan levotonta kulmaa” – Balkania – missä paikalliset sodat olivat hiljattain päättyneet. Mutta käytännöllisesti katsoen maailmassa oli rauha ja rauha tulisi jatkumaan ennakolta nähtävässä tulevaisuudessa.

Mitkä tapahtumat ja olosuhteet, asenteet ja menettelytavat sitten sytyttivät tämän maailmanpalon – tulisen hävityksen, joka kärvensi ja poltti useimpia maailman kansoja?

Välitön syy oli arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha. Mutta miten yhdellä salamurhalla saattoi olla niin kauaskantoiset seuraukset? Uhri oli Itävallan ja Unkarin valtaistuinten todennäköinen perillinen. Hänen murhaajansa, nuori serbialainen ylioppilas Gavrillo Princip ampui hänet kuoliaaksi, kun hän ajoi Sarajevon halki. Miksi? Vielä tänäkin päivänä kysymys on suurelta osaltaan ratkaisematon. Mutta tästä tapauksesta oli seurauksena tapahtumasarja, joka kietoi maailman sotaan muutaman lyhyen viikon kuluessa.

Itävalta-Unkarin hallitus esitti vaatimuksia Serbian hallitukselle. Suurvallat – Venäjä, Ranska, Saksa ja Iso-Britannia – havaitsivat olevansa kykenemättömiä tai haluttomia toimimaan Euroopassa käytävän yleissodan ehkäisemiseksi. Sen sijaan kaikki piilevät voimat, jotka olivat kerääntyneet vuosikymmenien ja jopa vuosisatojen aikana, näyttivät löytäneen purkautumismahdollisuuden. Seurauksena oli SOTA! Mitkä sitten olivat ne voimat, jotka aikaansaivat sodan kauhut? Tarkastelkaamme niistä neljää tärkeintä ja vaikuttavinta, nimittäin kahlehtivia liittoja, kansallismielisyyttä, imperialismia ja militarismia, ja arvioikaamme mitä osaa mikin näytteli.

Kahlehtivat liitot

Liittojen sarja oli jakanut valtiot vaarallisesti kahteen kilpailevaan valtaryhmittymään. Ranska oli kärsinyt tappion Saksan-Ranskan sodassa, joka päättyi vuonna 1871. Saksa pani alulle jotkin näistä liitoista eristääkseen Ranskan ja estääkseen sitä kostamasta. Ensin se solmi liiton Itävalta-Unkarin kanssa, ja sitä seurasi Italian käsittävä kolmiliitto. Nämä yhdessä Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen kanssa näyttivät jättävän Ranskan yksin, avuttomaksi. Vaikka ehdot olivat suureksi osaksi salaisia, oli tunnettua, että näiden sopimusten mukaan varattiin molemminpuolista apua, jos sota syttyy.

Saksan uusien johtajien valtaannousu muutti myös nopeasti kuvaa. Vilhelm II oli nyt keisari ja Bismarck syrjäytettiin kanslerinvirasta. Uusi keisari ei onnistunut pitämään yllä ystävyyttä Venäjän kanssa, ja hän säikähdytti Ison-Britannian ”sapelinkalistelullaan”. Hänen laivaston laajennusohjelmansa ja vaatimuksensa ”paikasta auringossa” pakottivat Englannin arvioimaan uudelleen kauan kestäneen kilpailunsa Ranskan kanssa. Asioiden kehitys kaukoidässä, varsinkin Venäjän-Japanin sota, oli sillä välin laimentanut brittiläisten Venäjää kohtaan tuntemaa vihamielisyyttä. Täten muodostui toinen valtaryhmittymä – Venäjä, Ranska ja Iso-Britannia.

Euroopan vallat olivat siis vuonna 1914 tasapainossa, kolme kolmea vastaan. Monien mielestä sellainen vallan tasapainoinen jakaantuminen oli voimakkain tae rauhasta. Tapahtumat todistivat heidän olleen väärässä.

Kansallismielisyys

Jos tarkastelisimme, millainen maailman kartta oli vuoden 1914 keväällä, ja vertaisimme sitä nykyhetken karttaan, havaitsisimme, että siinä on tapahtunut perinpohjaisia muutoksia poliittisten rajojen suhteen. Saattaisimme tämän vuoksi kysyä: millä tavalla rajojen sijainti vuonna 1914 edisti sodan syttymistä?

Havaitsisimme ensiksikin, että silloisen Itävalta-Unkarin keisarikunnan alaisuudessa oli monia kansallisuuksia, joita harmitti se, ettei niillä ollut kansallista riippumattomuutta. Näin oli varsinkin Balkanilla, missä Serbia halusi valtaansa kaikki alueella olevat slaavilaiset kansat. Itävalta-Unkari oli kuitenkin aivan hiljattain yhdistänyt alueisiinsa Bosnian ja Hertsegovinan maakunnat siitä huolimatta, että niiden väestö oli slaavilaista. Venäjä haaveili jonkinlaisesta panslavistisesta liittoutumasta, mutta sekin koki takaiskun. Venäjä tunsi siis olevansa pakotettu tukemaan serbialaisia.

Tällä välin Länsi-Euroopassa oli toinen riitakapula. Saksan–Ranskan sodan päättyessä voittoisat saksalaiset olivat riistäneet kaksi aikaisemmin Ranskan hallussa ollutta maakuntaa – Elsassin ja Lothringenin. Ranskalaisten suuttumus kyti näiden strategisesti ja kaupallisesti arvokkaiden alueiden menetyksen johdosta. Lisäksi Puola oli menettänyt Saksalle (Preussille) osia slaavilaisväestön asuttamasta alueestaan, mikä oli arka paikka Venäjälle. Ja Venäjän pyrkimys laajeta Aigeianmeren jäätymisestä vapaiden satamien suuntaan sekä Adrianmerelle estettiin.

Jos lisäämme edellä esitettyyn muiden, esimerkiksi Italian, Kreikan, Bulgarian, Romanian ja Turkin kansalliset pyrkimykset, voimme havaita, että kansallismielisyys häiritsevänä tekijänä näytti uhkaavalta 1900-luvun alkupuolella. Kukin kansaryhmä ajatteli, että sillä oli oikeus pyrkiä vapauttamaan ja yhdistämään kaikki heimolaisensa.

Imperialismi

Kehityksessä, joka johti vuoden 1914 äkilliseen romahdukseen, ei tule jättää huomioon ottamatta Saksan ja Italian uusien kansallisvaltioiden muodostamista 19. vuosisadan loppupuolella. Ne olivat aikaisemmin olleet löyhästi toisiinsa liitettyjen pikkuvaltioiden yhteenliittymiä. Yhdistymisen takia voimakkaampina ne nyt tekivät Ranskan ja Ison-Britannian vanhemmat ja vakiintuneemmat valtiot levottomiksi. Vanhemmat vallat olivat jo riistäneet suuria alueita maailmasta siirtomaiksi, joista ne saivat raaka-aineita kukoistavalle teollisuudelle. Koska ne olivat lähteneet liikkeelle aikaisemmin, ne olivat jättäneet vain rippeet uusille valtioille.

Vilkaisu taas vuoden 1914 maailmankartalle osoittaa, että Italian ja Saksan kaltaisilla mailla oli omistuksessaan merentakaisia alueita. Niistä parhaimmat ja suurimmat olivat kuitenkin brittiläisten ja ranskalaisten hallussa. Vuoteen 1900 mennessä nämä kaksi valtaa valvoivat yksistään Afrikassa yli 14 miljoonan neliökilometrin aluetta, jolla oli yli 67 miljoonaa asukasta. Toisaalta Saksa ja Italia saattoivat vallata itselleen vain alle neljä miljoonaa neliökilometriä, jolla asui noin 12 miljoonaa ihmistä.

Näin suuri ero sai saksalaiset vaatimaan ”paikkaa auringossa”, jotta olisivat voineet korjata suuren merentakaisen valtakunnan oletetut hyödyt, joihin kuuluivat raaka-aineet, kauppamonopoli, investointialueet ja lisätyövoima. Koska ’köyhiltä’ kansoilta puuttuivat nämä edut, niistä tuntui, että ne olivat erittäin epäedullisessa kilpailuasemassa jatkuvasti yhä kasvavassa määrin teollistuvassa maailmassa.

Imperialistiset pyrkimykset eivät rajoittuneet siirtomaiden hankkimiseen. Niihin sisältyi myös halu rakentaa vaikutuspiiriä kotimaan naapurialueisiin. Esimerkiksi Venäjän halu hallita Balkania kilpaili Itävallan samaan alueeseen kohdistuvien pyrkimysten kanssa. Saksa pani alulle Berliinin ja Bagdadin välisen rautatien rakentamisen pyrkimyksenään avata kaupankäynnille keski-idän rikkaudet ja uhkasi näin brittiläisten asemaa siellä. Venäjäkin painosti Turkkia voidakseen osaltaan valvoa Dardanellejä saadakseen ulospääsytien laivaliikenteelleen.

Italialla ei ollut pyrkimyksiä vain Afrikassa vaan myös itäpuolella Adrianmerta, jonka se toivoi jonain päivänä muuttavansa ’italialaiseksi järveksi’. Tämän vuoksi Italia joutui kilpasille Venäjän, Serbian, Montenegron ja Itävallan kanssa. Yrittäessään parantaa asemaansa Pohjois-Afrikassa Ranska loukkasi Saksaa ja Italiaa, jotka molemmat elättivät toiveita Libyan, Algerian ja Marokon suhteen. Imperialismi sai aikaan ristiriitaisten pyrkimysten sokkelon ja loi epäilyksen ja epäluottamuksen ilmapiirin.

Militarismi

Vielä eräs voimakas myötävaikuttava tekijä, joka johti vääjäämättömästi sotaan, oli kaikissa Euroopan maissa tapahtunut sotakoneiden kehitys. Saksan–Ranskan sodan jälkeen kaikki Euroopan valtiot omaksuivat saksalaisen suunnitelman yleisestä asevelvollisuudesta. Niinpä vuonna 1914 oli lähes kolme ja puoli miljoonaa miestä vakinaisessa armeijassa ja miljoonia muita miehiä oli reservissä.

Jokainen valtio tietysti väitti, että sen valmistelut olivat pelkästään puolustustarkoituksia varten. Valtiomiehetkin olivat haluttomampia neuvottelemaan hyvässä uskossa niin kauan kuin heistä tuntui, että heidän takanaan oli sotilaallista voimaa. Ehkä vaarallisin vaikutus oli kuitenkin sillä mielentilalla, jonka tämä sotavarusteiden kehittäminen sai aikaan. Kirjassaan The Roots and Causes of the Wars (Sotien juuret ja syyt) J. S. Ewart sanoi: ”Militarismi on asenne, joka hyväksyy sodan ylentävänä, jalostavana tehtävänä.” Jokaisessa maassa pyrittiin huolellisesti valmistamaan väestöä fyysisesti ja henkisesti sodan mahdollisuutta silmällä pitäen.

Kun siis Serbia suututti Itävallan, Itävalta päätti rangaista Serbiaa, mutta silloin Venäjä tuki Serbiaa uhmaten siten näennäisesti Itävaltaa. Itävalta pyysi Saksalta apua, kun taas Venäjä vuorostaan pyysi Ranskalta apua, ja lopulta Iso-Britannia tuli Ranskan tueksi. Pyörät alkoivat pyöriä ja maailma luiskahti järjettömästi sotaan välittämättä tuhoisista seurauksista.

Seuraukset

Mitkä sitten olivat seuraukset? Sodan kokonaiskustannukset on arvioitu 1414955696734 markaksi. Kuolleiden kokonaismäärä oli tyrmistyttävät 13000000, jonka lisäksi haavoittuneita oli 28000000. Saiko tämä suuri veren ja varojen uhraus kuitenkaan mitään hyvää ja pysyvää aikaan? Oliko eräällä kirjailijalla mitään perustetta kerskailla vuonna 1918, kun hän kirjoitti: ”Käytännöllisimmänkin pankkiirin . . . täytyy olla samaa mieltä siitä, että veri vuodatettiin hyvästä syystä, varat kulutettiin hyvästä syystä. . . . Miljoonat urheat, innokkaat nuorukaiset oppivat taidon kuolla pelottomasti ja kunniakkaasti. He kuolivat opettaakseen hävitysvimmaisille kansoille, ettei ihmiskunta koskaan enää salli kansojen riistämistä sotilaallisiin tarkoituksiin . . . [tästä oli seurauksena] valistuneen vapauden leviäminen ja itsevaltiuden tuho.”

Vuoden 1918 jälkeen sattuneet maailman tapahtumat ovat osoittaneet, miten täysin väärä tuona vuonna tehty arviointi oli. Sota ei ollut tehnyt maailmaa turvalliseksi demokratialle. Ei ollut taisteltu sotaa sodan lopettamiseksi. Se johti sen sijaan ongelmien vaikeutumiseen ja moninkertaistumiseen. 1920-luku näki maailman useimmissa maissa taloudellisen romahduksen, jota seurasivat lamakaudet ja diktatuurien nousu 1930-luvulla. Sitten syttyi toinen maailmansota, joka todellisuudessa oli vain ensimmäisen maailmansodan jatko. Ja tämä sota oli tuloksiltaan yhtä hedelmätön kuin sen edeltäjäkin. Tämänkin sodan loppuvaihetta sävytti toiveikkuus, mutta pettymys tuli pian.

Seuranneet vuosikymmenet ovat nähneet jatkuvasti sotia, lamakausia, kansainvälistä jännitystä ja anarkiaa yhä lisääntyvässä määrin. Huolimatta kaikista yrityksistä luoda vakaa maailma kansainvälisten järjestöjen välityksellä, Kansainliiton välityksellä ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja Yhdistyneitten Kansakuntien välityksellä toisen maailmansodan jälkeen, maailman olosuhteet jatkuvasti pahenevat.

Kirjassaan In Flanders Fields Leon Wolff sanoi seuraavaa ensimmäisestä maailmansodasta ja sen tuloksista: ”Se ei merkinnyt mitään, ratkaissut mitään eikä todistanut mitään. . . . Ihmiskunnan johtajien moraaliset ja henkiset puutteet oli todistettu jokseenkin tarkasti.” Samaa voitaisiin sanoa toisesta maailmansodasta. Eivät edes kirkot ole pystyneet estämään tapahtumien alaspäin menoa. P. W. Hausman sanoi The Encyclopedia Americanassa (1941:n painos): ”Maailma ei voinut välttää sotaa niin kauan kuin se pysyi sodankäynnin tasolla. Maailmamme ei ollut kristillinen. Ja samalla kun kansallisista saarnastuoleista saarnattiin kristillisyyttä [kustakin omaa merkkiään], kansat mittailivat toisiaan valmiina vuodattamaan verta.” Onko tulevaisuus yhtään valoisampi?

Tulevaisuus

Kaikkien noiden tuskallisten vuosikymmenien aikana kansanjoukot ovat halunneet tietää lopullisen tuloksen. Jo niin varhain kuin 19. vuosisadan loppupuolella jotkut halusivat tietää, eikö maailman vaikeuksilla ja Raamatun ennustuksilla saattaisi olla jotain yhteyttä. Erään vuonna 1914 ilmestyneen julkaisun toimittajat sanoivat: ”Vanha teoria, että maan tuhoaa lopullisesti yksi suuri tulipalo, palautuu selvästi mieleen, kun katselemme sodan liekkien syttyvän heti melkein kaikkialla Euroopassa, ikään kuin sivistynyt maailma ja kaikki rauhallinen kehitys olisivat tuomitut.” Tuo sota ei kuitenkaan osoittautunut Raamatun ennustamaksi Harmagedoniksi.

Kuitenkin on totta, että vilpittömät raamatuntutkijat löysivät todisteita itse Raamatun sivuilta siitä, että vuosi 1914 oli merkkivuosi ihmisen historiassa. Toisin kuin useimmat muut ihmiset nykyään nämä raamatuntutkijat ovat myös löytäneet syyn siihen, miksi ihmisen yritykset rauhan ja sodan ongelmien ratkaisemiseksi ihmisten kesken jatkuvasti epäonnistuvat. Mikä vielä tärkeämpää, he ovat havainneet Raamatun lupaavan, että nämä murheelliset ja vaikeat olosuhteet tullaan pian lopettamaan maan päältä ja korvaamaan maailmanlaajuisella asiainjärjestelmällä, jossa rauhaa rakastavien miesten ja naisten kaikki hartaimmat toiveet toteutuvat.

Mutta miten se tapahtuu? Ei ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisten sotien tuloksena vaan kaikkivaltiaan Jumalan voimalla. (Ilm. 21:1–4) Maailma ilman tuskaa, surua ja jopa kuolemaa! Ei enää sellaisia sotia, jotka ovat vitsanneet ihmiskuntaa noin 4000 vuotta – vaan ikuisesti kestävä rauha! Etkö haluaisikin elää sellaisessa maailmassa? Jos haluaisit, kohdista huomiosi Raamattuun, sillä se on ainoa tosi tiedon lähde, joka auttaa sinua saavuttamaan tuon onnellisen päämäärän.