Ensimmäinen maailmansota – oliko se ihmiskunnan viimeisen aikakauden alkusoitto? (2. osa)

Edellisessä numerossa olleessa ensimmäisessä osassa selitettiin, miten kansojen johtajat sallivat arkkiherttua Ferdinandin murhan laajeta sodaksi. Eurooppa – ja pian koko muukin maailma – syöstiin uuteen aikakauteen. Onko se ihmiskunnan viimeinen aikakausi?

”TÄMÄ sota on pikkujuttu”, sanoi saksalainen sotilas rempseästi. ”Se kestää vain muutaman viikon, ja me tulemme voittamaan!” Ja sodan aattona monet olivat yhtä luottavaisia. Propaganda oli saanut naiivin yleisön melkeinpä liian tehokkaasti vakuuttuneeksi siitä, että sota voitaisiin voittaa nopeasti. Historioitsija Hans Herzfeld sanoo: ”Se hurmoksellista jännitystä hipova tila, jossa pitkän rauhanajan hemmottelemat Euroopan kansat astuivat ensimmäisen maailmansodan ’Harmagedoniin’, sivuutetaan nykyään aivan liian helposti sekä olemukseltaan että psykologiselta kannalta käsittämättömänä. Silti se liittyy tähän historian käännekohtaan niin elimellisesti, että jollemme tajua mainittua innostuksen aaltoa ja uhrautumishalua, tämän katastrofin historiallinen luonne jäisi itse asiassa täysin käsittämättömäksi.”

Belgian vastarinta on varoitus Saksalle

Saksan toiveet Ranskan nopeasta lyömisestä perustuivat pääosiltaan sen sotastrategiaan. Vanha ”Schlieffenin suunnitelma” hieman muutettuna oli petollisen yksinkertainen. Saksa kiertäisi Ranskan rajalla olevan linnoitusjärjestelmän marssittamalla joukkonsa Belgian kautta Ranskan selustaan. Suunnitelman onnistuminen edellytti sitä, että Saksa hyökkäisi ensin – ja nopeasti. Kukaan ei kuitenkaan ajatellut Belgian ryhtyvän mainittavaan vastarintaan.

Belgian kuningas Albert joutuu vain lyhyeksi hetkeksi historian valokeilaan. Saksa vaatii, että sen tulee saada päästä rauhassa Belgian läpi. Maansa hallitukselle pitämässään puheessa kuningas Albert kuitenkin sanoo: ”Meidän täytyy seurauksista välittämättä antaa kieltävä vastaus.” Niinpä kiireen vilkkaa muodostetut belgialaiset joukot ryhtyvät taistelemaan raivokkaasti hyökkääviä armeijoita vastaan.

Propagandan tekijät lääkitsevät nopeasti tämän saksalaisten moraaliin lyödyn haavan. Belgian taisteluissa kuolleitten miesten omaiset ”saivat enkelin kuvalla koristetun muistopaperin, jossa sotilaan ilmoitettiin kaatuneen ’keisarin ja isänmaan puolesta’”, muistelee eräs vanha saksalainen.

Saksa murskaa pienen Belgian. Mutta sen hyökkäys tähän puolueettomaan maahan on herättänyt maailman suuttumuksen. Englanti päättää heti, että se ei aio seurata toimettomana Saksan rynnistystä Euroopassa. 4. elokuuta Englanti julistaa Saksalle sodan. Belgian vastarinta osoittautuu näin varoitusmerkiksi Saksalle. Voiton saaminen ei tule ollenkaan olemaan mikään ”pikkujuttu”.

Sodasta on nyt tullut maailmansota. Historioitsija Gerhard Schulz selittää: ”Sodasta tuli maailmansota jo senkin perusteella, että [brittiläisen] imperiumin yhtenäisyys säilyi läpi sodan ja ympärysvalloilla, Englannilla, Ranskalla ja Venäjällä, oli käytettävissään koko maailman voimavarat.” Pian osmanien valtakunta (nykyinen Turkki) liittoutuu Saksan kanssa ja Japani ympärysvaltojen kanssa, ja jopa eräät Keski- ja Etelä-Amerikan maat liittyvät taistelemaan keskusvaltoja vastaan. Sodan päättyessä vain harvat maat voivat ylpeillä sillä, että ne ovat pysytelleet puolueettomina.a

Raamattua tutkivat havaitsivat uuden merkityksen seuraavalle Jeesuksen hätkähdyttävälle ennustukselle: ”Sillä kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.” – Matteus 24:7.

Sotarintamat juuttuvat paikoilleen

Saksalaiset sotilaat etenevät nyt ranskalaisten vastarinnasta huolimatta kohti Pariisia. Mutta enää muutaman kilometrin päässä Pariisista Saksan sotakoneisto alkaa reistailla. Huonot viestiyhteydet ja sen sotilasjohdon epäröinti antavat englantilaisille ja ranskalaisille aikaa uudelleenryhmitykseen, ja ne panevat toimeen tuhoisan vastahyökkäyksen. Marnen taistelussa Saksan armeija pakotetaan nöyryyttävään vetäytymiseen. Silti se pystyy kaivautumaan ja varmistamaan asemansa. Englantilaiset ja ranskalaiset tekevät samoin. Hengenvaarallinen ”ei kenenkään maa” erottaa nyt kaivautuneet joukot toisistaan.

Sodassa siirrytään nyt kuukausia kestävään taisteluhautavaiheeseen, jossa sotilaat uskaltautuvat ”ei kenenkään maalle” heittämään kranaatteja kohti toisiaan ja vetäytyvät kiireesti takaisin. Ihmisveri virtaa kuin viini juomingeissa tuomatta kummankaan puolen toivomaa voittoa päivääkään lähemmäksi. Hajanaisten taistelujen välillä on hermostuttavia hiljaisia kausia, joista tiedotusvälineet ilmoittavat sanomalla: ”Länsirintamalta ei mitään uutta.”

Yhteenotot ovat raakoja. Eräs saksalainen sotilas kertoo: ”Olin konekivääriampuja, mikä merkitsi sitä, että olin aina eturiveissä. Annoimme ranskalaisten tulla sadan metrin päähän ja sen jälkeen avasimme tulen kohti lähestyvää massahyökkäystä – – Me yksinkertaisesti niitimme heidät maahan.” Tappaminen on aivan järjetöntä. Vuonna 1916 käydyt Verdunin ja Sommen taistelut kestävät kuukausia, ja ”maksavat kummallakin puolella satojentuhansien sotilaiden hengen”.

Pirulliset aseet pahentavat sodan kauhuja. Tappioista 92 prosenttia on konekiväärien aiheuttamia. ”Pitkä Bertta” -nimiset saksalaiset kaukotykit kylvävät Pariisiin kuolemaa siihen aikaan ennenkuulumattoman kaukaa eli 120 kilometrin päästä. Lentokoneen surina tulee tutuksi sotilaille. Aluksi niitä käytetään etupäässä tiedustelutehtäviin mutta myöhemmin jo tappoaseina. Merimiehet elävät sukellusvenehyökkäysten pelossa. Myrkkykaasustakin – joka joskus tuhoaa yhtä lailla hyökkääjiä kuin hyökkäyksen kohteeksi joutuneita – tulee sota-ase. Historioitsija Herzberg kutsuu vuonna 1915 käytyä Ypresin taistelua, joka vaati yli sadantuhannen sotilaan hengen, ”yhdeksi sodan kammottavimmista tapahtumista”. Joka tapauksessa sota jatkuu länsirintamalla turhauttavasti taisteluhautoihin juuttuneena.

Itärintamalla Saksan sotapäälliköt Hindenburg ja Ludendorff kuitenkin saavuttavat heikosti varustautuneesta Venäjästä sellaisia voittoja, että heitä aletaan pitää jonkinlaisina voittamattomina sodanjumalina. Mutta silti talvella 1914–1915 näyttää siltä, että idässäkin ajaudutaan kuolleeseen pisteeseen. Sodan aallot nimittäin vellovat kuukausikaupalla epämääräisesti. Vielä vuonna 1917 näyttää siltä, että voittajaa on mahdoton arvata.

Sodan ratkaisu

Vuonna 1917 vallankumous halvaannuttaa Venäjän. Uusi bolševikkihallitus tarjoaa heti rauhaa Saksalle, mikä on sille hetkellinen helpotus sen päästessä irti kahden rintaman sodasta. Saksa ei kuitenkaan pysty käyttämään syntynyttä tilannetta hyväkseen, sillä sotaan on nyt liittymässä uusi pelottava vihollinen. Matkustajalaiva Lusitanian upotus vuonna 1915 nostattaa amerikkalaisten tunteet Saksaa vastaan. Vuonna 1917 Yhdysvallat liittyy virallisesti sotaan. Saksa yrittää epätoivoisesti käynnistää lännessä hyökkäystä ennen kuin Yhdysvaltain apua ehtisi paikalle. Mutta vähäiset voitot jäävät suunnattomien tappioitten varjoon. Vastapuolenkin tappiot ovat suuret, mutta Yhdysvaltain avun kasvava virta enemmän kuin korvaa tappiot. Saksan hyökkäykset muuttuvat vetäytymiseksi.

Tappion syynä eivät ole yksinomaan sotilaalliset menetykset. Saksan talous on romahtanut täysin. Ympärysvaltojen saartotoimet – ja kehno sää – ovat vaatineet veronsa ja synnyttäneet ankaran elintarvikepulan. Eräs saksalainen muistelee: ”Vaikka säännöstelyyn olikin jo totuttu, korttiannokset pienenivät kaiken aikaa.” Talvella 1917 nälkäisten saksalaisten on pakko tyytyä syömään pääruokanaan vaatimatonta turnipsia. ”Turnipsitalvi” elää karvaana heidän muistoissaan. Yritykset ruoan jatkamiseksi hirvittävillä korvikkeilla – sahanpurusta kastematoihin asti – osoittautuvat täysin tuloksettomiksi. Eräs silminnäkijä kertookin: ”Nälkä oli yksi vihollinen, jota Saksa ei kyennyt voittamaan – –. Moni perhe oli menettänyt sekä isän että pojat. Nyt ne näkivät edessään vain sairautta, nälkää ja kuolemaa.” Noin 300000 ihmistä kuolee aliravitsemukseen ja sairauksiin. Saksa on vallankumouksen partaalla.

Itävalta-Unkarin käy hieman paremmin sen imperiumin alkaessa hajota. Sen jäsenkansat joko pyytävät rauhaa tai julistautuvat itsenäisiksi. Moraalin murtuessa, elintarvikkeitten huvetessa ja ympärysvaltojen armeijoitten paisuessa valtaviksi keskusvallat eivät voi muuta kuin antautua.

Vuoden 1918 marraskuun 11. päivänä kello 11 aseet vaikenevat.

Viimeisessä osassa, joka on luettavissa seuraavasta numerosta, tarkastellaan sodan jälkivaikutuksia ja sodanjälkeisiä pyrkimyksiä rauhan säilyttämiseen.

[Alaviitteet]