Sotahistorioitsijan muistoja

Päivä: 25. elokuuta vuonna 1944. Paikka: Pariisi. Ajoimme jeepillä pitkin leveää Champs-Élysées’tä, mutta matkanteko oli katkonaista, sillä jouduimme monta kertaa syöksymään autostamme talojen oviaukkoihin suojaan luodeilta, jotka viuhuivat kadun poikki ja olivat lähtöisin saksalaisten sala-ampujien aseista.

TUONA päivänä alkoi Pariisin vapauttaminen Hitlerin joukoista toisessa maailmansodassa, ja olin ensimmäisiä kaupunkiin saapuneita amerikkalaisia. Riemuitsevia ranskalaisia miehiä ja naisia virtasi sankoin joukoin pitkin katuja tervehtimään meitä vapauttajinaan. Vietimme yön luksushotellissa, josta korkea-arvoiset saksalaisupseerit olivat tuona aamuna kiireen vilkkaa muuttaneet pois.

Olin Euroopassa sellaisen ryhmän mukana, jonka tehtävänä oli tallentaa kenraali George S. Pattonin johtaman Yhdysvaltain 3. armeijan operaatioista dokumentteja, joita myöhemmin voitaisiin käyttää sotahistoriallisena materiaalina.

Sodan herättämiä kysymyksiä

Muutama päivä ennen Pariisiin saapumistamme ajelimme kapeita maanteitä, joilta palaneet saksalaiset panssarivaunut oli vastikään saatu raivatuksi pois. Pysähdyimme tauolle metsään rakennettuun linnakkeeseen, jonka amerikkalaiset olivat vähän aikaisemmin vallanneet. Siellä täällä lojui saksalaisten sotilaitten vääntyneitä, ruhjoutuneita ruumiita. Heillä oli vyönsoljissaan kaikilla sama teksti: ”Jumala kanssamme.” Silti joku saksalainen sotilas oli raapustanut lähelle kiviseinään vetoomuksensa: ”Johtaja [Hitler], älä jätä meitä!”

Nämä kaksi lausetta tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalla natsihallitus oli väittänyt Jumalan olevan sen kanssa, toisaalla sotilas oli pyytänyt pelastusta Johtajalta, Hitleriltä. Tiesin, ettei tällainen nurinkurisuus ollut tyypillistä vain saksalaisille. Se oli tyypillistä molemmille tämän hirvittävän sodan osapuolille. Niinpä kysyin: Onko Jumalalla sodissa suosikkeja? Keiden puolella Jumala on?

Sotia ja sodan enteitä

Olen syntynyt Buttessa Montanan osavaltiossa vuonna 1917, samana vuonna, jona Yhdysvallat liittyi mukaan ensimmäiseen maailmansotaan. Päätettyäni yksityisen oppikoulun vuonna 1936 kirjoittauduin Stanfordin yliopistoon Kaliforniaan. Ensimmäisen opiskeluvuoden luennot tuntuivat kuitenkin pitkäveteisiltä sen rinnalla, mitä kaikkea jännittävää tapahtui eri puolilla maailmaa. Japani oli hyökännyt Kiinaan, Mussolini oli valloittanut Etiopian ja Espanjassa raivosi sisällissota. Viimeksi mainitussa sodassa kansallissosialistit, fasistit ja kommunistit harjoittelivat toista maailmansotaa testaamalla aseitaan ja strategioitaan, eikä Kansainliitto voinut tehdä muuta kuin katsella voimattomana sivusta.

Kahden lukukauden jälkeen yliopisto sai jäädä, ja päätin käyttää loput opintojani varten varatuista rahoista – isäni suostumuksella – Eurooppaan ja Afrikkaan suuntautuvaan matkaan. Ylitin Atlantin syksyllä 1938 Deutschland-nimisellä saksalaisella laivalla ja kävin laivalla olleitten nuorten saksalaisupseerien kanssa pitkiä väittelyjä siitä, millaisia olivat Hitlerin Saksan voimat verrattuna brittiläisen imperiumin ja Ranskan imperiumin voimiin. Pariisissa ihmiset puhuivat Hitlerin uusimmista uhkauksista, kerskumisista ja lupauksista, mutta silti elämä jatkui entiseen tapaan. Käydessäni Tangerissa Afrikassa saatoin aina silloin tällöin kuulla taistelujen ääniä sisällissodan repimästä Espanjasta, jonne olisi ollut vain lyhyt matka Gibraltarinsalmen yli.

Palatessani Yhdysvaltoihin vuonna 1939 minulla oli jo omat pahat aavistukseni siitä, mitä tuleman pitää. Kun Japani joulukuussa 1941 hyökkäsi Pearl Harboriin ja veti siten Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan, liityin siviilinä armeijan kuljetusjoukkoihin. Ollessani vuonna 1942 Alaskassa sain palvelukseenastumismääräyksen.

Brittein saarille

Käytyäni kotona astuin palvelukseen ja olin Yhdysvalloissa vuoden verran. Sen jälkeen minut lähetettiin Englantiin, ja laivasaattueemme lähti matkaan Yhdysvaltain itärannikolta vuoden 1944 keväällä. Ensi kosketukseni sotaan sain Pohjois-Atlantilla, kun saksalainen sukellusvene upotti meitä lähellä olleen laivan. Laivasaattue hajaantui, ja jokaisen laivan oli yritettävä selviytyä omin keinoin Liverpooliin.

Odottaessamme kokoontumispaikassamme Englannissa tietoa siitä, mitä meidät määrättäisiin tekemään, joukkomme koottiin kuuntelemaan kenttäpapin pitämää puhetta. Minua vaivasi se, että kenttäpapit kannustivat miehiä taistelemaan niitä oman uskontonsa jäseniä vastaan, jotka olivat vastakkaisella puolella, ja että he silti aina väittivät Jumalan olevan heidän puolellaan tässä sodassa. Eihän Jumala mitenkään voinut olla molemmilla puolilla.

Vuoden 1944 keväällä Brittein saaret olivat tupaten täynnä amerikkalaisia ja brittiläisiä sotilaita ja kalustoa. Kenraali Patton (alla), joka oli niittänyt mainetta Sisilian ja Pohjois-Afrikan sotaretkillä käyttämällään uskaliaalla taktiikalla, piti sotilailleen tulisia kannustuspuheita, joiden jälkeen heille ei ollut enää epäselvää se, miksi he nyt olivat siellä missä he olivat: tappaakseen mahdollisimman paljon sotilaita kaikin käytettävissä olevin asein, kunnes voitto olisi saavutettu. Patton oli nykyajan gladiaattorin perikuva: kookas, aseistautunut, kypäräpäinen ja moitteettomaan univormuun pukeutunut. Tähdet ja muut kunniamerkit välkehtivät hänen asetakissaan. Hän oli myös autohurjastelija, rivo suustaan ja uskonnollinen – hänellä oli tapana rukoilla ennen taisteluunlähtöä.

Tammikuun 1. päivänä 1944 päivätyssä ”Sotilaiden rukouksessaan” Patton oli pyytänyt: ”Isiemme Jumala, joka aina olet johdattanut meidät voittoon maalla ja merellä, salli meidän edelleen toimia innostavassa ohjauksessasi tässä sodistamme suurimmassa. – – Herra, suo meidän saada voitto.”

Hyökkäys Eurooppaan

Kesäkuun 6. päivänä 1944 liittoutuneiden hyökkäysjoukot ylittivät Englannin kanaalin suurimmalla armadalla, mitä maailma siihen mennessä oli nähnyt, ja nousivat maihin Normandiassa saksalaisten tulittaessa niitä kiivaasti. Sillanpää oli vielä kapea 3. armeijamme noustessa maihin 30 päivää myöhemmin. Seuraavan yön vietimme poteroissa, samalla kun saksalaiset lentokoneet pommittivat ankarasti aluettamme.

Heinäkuun 25. päivänä liittoutuneiden joukot murtautuivat sillanpäästä, ja viikon kuluttua 3. armeija lähti etenemään Bretagnen niemimaan suuntaan. Sen jälkeen käännyimme itään ja hyökkäyskärkemme etenivät perääntyvien saksalaisten joukkojen läpi Seine-joelle lähelle Pariisia. Syyskuussa Pattonin panssarit ja joukot olivat jo syvällä Itä-Ranskassa, ja yksi uusimman ajan historian merkittävimmistä sotaoperaatioista oli päättynyt. Olimme riemuissamme ja ajattelimme, että sota olisi kohta ohi.

Kaikki tällaiset toiveet kuitenkin haihtuivat, kun suurin osa materiaalista ja miehistä annettiin yhtäkkiä vahvistukseksi englantilaisen sotamarsalkan Montgomeryn joukoille pohjoisrintamalle. Siellä ryhdyttiin valtavaan hyökkäykseen Hollannissa olleita saksalaisia joukko-osastoja vastaan. Se kuitenkin päättyi onnettomasti, sillä vahvat saksalaiset panssarijoukot tuhosivat yhden maahanlaskudivisioonan, joka vahingossa laskeutui sen keskelle. Loput liittoutuneiden joukko-osastoista juuttuivat paikoilleen, ja hyökkäys epäonnistui.

Ardennien taistelu

Hitler ja hänen kenraalinsa käyttivät tilaisuutta hyväkseen. He järjestivät joukkonsa uudelleen, kutsuivat palvelukseen uusia reservejä ja kokosivat salaa mahtavat panssaroidut iskujoukot lähelle paikkaa, joka oli amerikkalaisten heikointa rintamanosaa. Saksan hyökkäys, ns. Ardennien taistelu, alkoi yöllä 16. joulukuuta taivaan ollessa vahvassa pilvessä. Saksalaisen panssarikiilan tavoitteena oli, että se etenisi Pohjanmeren rannalle asti, jakaisi liittoutuneiden armeijat kahtia ja valtaisi näiden tärkeimmän huoltosataman.

Saksalaiset saivat panssareillaan aikaan läpimurron, ja vähän ajan kuluttua amerikkalaiset joukot joutuivat Bastognessa saarroksiin. Kenraali Pattonin johtama 3. armeija muutti nopeasti suuntaansa, ja pitkän marssin jälkeen saavuimme lopulta perille, valmiina iskemään voimakkaasti saksalaisten panssarikolonnien kimppuun. Paksut pilvet ja sade, jota kesti melkein viikon, kuitenkin estivät ilmavoimien tehokkaan käytön.

Pattonin rukous

Joulukuun 22. päivänä tapahtui jotakin sellaista, mikä hämmensi arvomaailmaani enemmän kuin mikään muu. Jo viikkoja aikaisemmin oli kenraali Patton laadituttanut kenttäpappien päälliköllä rukouksen, ja se oli painettu lehtisiin, joita oli tarkoitus käyttää lähestyttäessä Siegfried-linjaa, saksalaisten Reinin länsipuolelle rakentamaa linnoitettua puolustuslinjaa. Nyt Patton kuitenkin käski jakaa muutamassa tunnissa noin 350000 lehtistä, yhden jokaiselle 3. armeijan sotilaalle. Siinä kaikkivaltiaalta Isältä pyydettiin, että ”pidättele kohtuuttomia sateita” ja ”anna meille kaunis taistelusää”, jotta amerikkalaisjoukot voisivat ”musertaa vihollistemme sorron ja pahuuden ja vakiinnuttaa Sinun oikeudenmukaisuutesi ihmisten ja kansojen keskuuteen”.

Omituista kyllä tuona yönä taivas yhtäkkiä selkeni ja pysyi kirkkaana seuraavat viisi päivää. Nyt liittoutuneiden hävittäjät ja pommittajat saattoivat saada saksalaisten panssarikolonnat tähtäimiinsä, ja ne kylvivät niiden sekaan tuhoa ja hävitystä. Se tiesi loppua Hitlerin viimeiselle salamasodalle, ja hänen hajalle lyödyt joukkonsa alkoivat perääntyä.

Patton oli haltioissaan. ”Taidanpa painattaa näitä rukouksia vielä 100000 kappaletta lisää”, hän sanoi. ”Herra on meidän puolellamme, ja meidän täytyy pitää hänet ajan tasalla sen suhteen, mitä me tarvitsemme.” Jäin kuitenkin miettimään: Olisiko taivas seljennyt 23. joulukuuta ilman rukouksiakin? Säähavaintomiehet näet selittivät, että Venäjän aroilta saapunut kylmä rintama oli hajottanut pilvipeitteen.

Saksan antautuminen ja sodanjälkeinen Saksa

Liittoutuneiden keväthyökkäykset saivat Hitlerin imperiumin luhistumaan, ja Saksa antautui 7. toukokuuta 1945. Olin tuona päivänä Reininmaalla saksalaisessa kylässä, jossa tutustuin Lillyyn, ihastuttavaan tulevaan vaimooni. Hän oli joutunut sinne väestön pakkosiirtojen mukana Belgiasta. Marraskuussa 1945 vapauduin asepalveluksesta ja liityin Saksassa olleen amerikkalaisen miehitysarmeijan dokumentaariseen osastoon. Joulukuussa Frankfurtin pormestari vihki Lillyn ja minut avioliittoon.

Osastoni tehtävänä oli tallentaa Saksan valloittamisen vaiheet. Voidakseen kirjoittaa tämän sodan historiaa myös Saksan näkökulmasta osastomme haastatteli satoja vangiksi joutuneita saksalaisia kenraaleja. Olin viisi vuotta Saksassa pääarkistonhoitajana. Sen jälkeen muutimme kahden lapsemme, Garyn ja Lizetten, kanssa Yhdysvaltoihin.

Vierailtuamme vanhempieni luona kirjoittauduin Montanan yliopistoon. Oletin katkaisseeni nyt kaikki siteeni armeijaan. Opiskelin antropologiaa, ja olin vuoden 1954 keväällä valmistumassa filosofian kandidaatiksi, kun kaksi entistä työtoveriani ilmoitti minulle, että armeijan tykistö- ja ohjusmuseossa Oklahomassa on intendentin paikka vapaana. Hain paikkaa ja sain sen, ja me muutimme Oklahomaan.

Sotamuseossa

Jälleen puuhailin sotahistorian parissa. Omistauduin tutkimustyöhön, esineistön hankkimiseen, näyttelyjen järjestämiseen, matkusteluun, luennoimiseen, arkeologisten kaivausten tekemiseen ja sotilaallisten ja historiallisten seremonioitten järjestämiseen. Organisoin seremoniaalisen vanhan ajan ratsuosaston, joka osallistui uuden presidentin virkaanastujaisparaatiin Washingtonissa vuonna 1973. Perustin myös näyttelyhallin, joka kertoo kansallislippumme ja joukko-osastojen lippujen historiasta ja niihin liittyvistä perinteistä. Vuosien kuluessa tykistömuseo, joka oli sijainnut yhdessä rakennuksessa, kasvoi maamme suurimmaksi sotamuseoksi.

Tällä välin lapsemme varttuivat aikuisiksi. Poikamme Gary päätti oppikoulunsa, ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Hän liittyi merijalkaväkeen ja palveli Vietnamin sodassa. Hänen palveltuaan kaksi vuotta valtameren takana olimme iloisia saadessamme hänet ehjänä takaisin kotiin. Oli selvää, ettei rauha säily sotien avulla. Päinvastoin olimme saaneet seurata jatkuvaa näytelmää, jossa jotkin Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiot sotivat toisiaan vastaan, samalla kun niiden väestöt kärsivät nälästä ja sairauksista.

Eläkkeellejäänti ja turhautuminen

Oltuani 33 vuotta tekemisissä armeijan kanssa päätin lopulta, että oli aika jäädä eläkkeelle. Komentava kenraali esikuntineen järjesti minulle oikein läksiäisseremoniat, ja osavaltion kuvernööri antoi minulle kalenterista oman nimikkopäivän, 20. heinäkuuta 1979. Sain kiitoskirjeitä, joissa minua kiitettiin siitä työstä, jota olin tehnyt sotahistoriallisen tutkimuksen ja sotamuseoiden hyväksi.

Iloni olisi pitänyt olla ylitsepursuavaa. Ja silti, kun muistelin menneisyyttäni, en ollut tyytyväinen. Sen sijaan että olisin paljastanut sodan kauhistuttavan todellisuuden, olin käyttänyt koko virkaurani sen ihannoimiseen, perinteitten korostamiseen, univormuihin ja mitaleihin, aseisiin ja taktiikkoihin, rituaaleihin ja seremonioihin ja loistoon ja komeuteen. Jopa kenraali Dwight D. Eisenhower, josta myöhemmin tuli Yhdysvaltain 34. presidentti, oli sanonut: ”Sota on perimmältään ampumista, nälkää ja kulkutauteja – –. Olen ruvennut vihaamaan sotia. Sodilla ei ratkaista mitään.”

Myöhemmin sain tietää, että Eisenhowerin äiti oli kuulunut Jehovan todistajiin, uskontoon, jonka vaikutuspiiriin olin jo joutunut sitä kautta, että vaimoni tutki Jehovan todistajien kanssa Raamattua. Hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja vuonna 1979, puoli vuotta ennen eläkkeellelähtöäni. Hän oli muuttunut. Niin suuri oli hänen ilonsa ja halunsa kertoa oppimistaan asioista toisille, että poikamme ja hänen vaimonsa Karin alkoivat tutkia Raamattua, ja vuoden kuluttua heistäkin tuli kastettuja Jehovan todistajia.

Olin kuitenkin epäilevällä kannalla. Se, että Jumala tosiaankin puuttuisi ihmisten asioihin ja hävittäisi nykyisen maailman ja toisi sen tilalle uuden, sodattoman maailman, tuntui kaukaa haetulta. Aloin silti itsekin tutkia Raamattua todistajien kanssa, lähinnä siitä syystä, että halusin selvittää, onko heidän uskonnollisille käsityksilleen pitäviä perusteita. Pidin edellytyksiäni ja tutkijantaitojani sellaisina, että ennen pitkää löytäisin heidän käsityksistään virheitä ja ristiriitaisuuksia.

Uusi elämäntapa

Raamatun tutkimiseni edetessä minulle kuitenkin selvisi pian, että olin ollut täysin väärässä. Epäilykseni hävisivät sitä mukaa kuin uskonnollisen tietämättömyyden suomukset alkoivat karista silmistäni. Saatoin havaita, että on järkevät syyt luottaa Jumalan lupaukseen uudesta, vanhurskaasta maailmasta (2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:3, 4). Ja millainen helpotus olikaan saada tietää, ettei ihmismaailmassa nykyään rehottava pahuus ja epäoikeudenmukaisuus ole kaikkivaltiaan Jumalan, vaan Saatanan syytä, koska hän on tämän asiainjärjestelmän jumala! (Johannes 14:30; 2. Korinttolaisille 4:4.) Jehova Jumala ei siis ole kummallakaan puolella kansojen käymissä sodissa, mutta hän on silti kiinnostunut ihmisistä (Johannes 3:16).

Vuonna 1983 minut kastettiin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi konventissa, joka pidettiin Billingsissä Montanassa. Poikani Gary ja minä palvelemme vanhimpina kumpikin omassa seurakunnassamme. Olen Lillyn kanssa syvästi kiitollinen siitä, että Jehova on sanansa ja todistajiensa avulla avannut sydämemme Raamatun totuuksille, niin että ymmärrämme, mitä merkitsevät ne katastrofaaliset tapahtumat, jotka ovat tunnusomaisia tälle sukupolvelle (Matteus 24:3–14; 1. Johanneksen kirje 2:17). (Kertonut Gillett Griswold.)

[Kuvan lähdemerkintä s. 9]

Elokuu 1944: pariisilaiset hajaantuvat saksalaisten sala-ampujien avattua tulen (Valokuva: U.S. National Archives)

[Kuvan lähdemerkintä s. 10]

Valokuva: U.S. National Archives

[Kuva s. 11]

Rikki ammuttuja ja palaneita saksalaisia panssareita Ranskassa vuonna 1944

[Lähdemerkintä]

U.S. Department of Defense

[Kuva s. 12]

Yhdessä vaimoni ja tyttäreni kanssa vuonna 1947