Nigeria purkaa ”taakkansa”
Herätkää-lehden Nigerian- ja Ghanan-kirjeenvaihtajilta
”EI-TOIVOTTUJEN maastamuutto.” ”Nigerian hylkyväki: epäinhimillinen maastamuutto.” Tällaisin otsikoin kansainvälinen lehdistö kertoi yhdestä Afrikan historian suurimmasta ihmisten joukkomuutosta. Kyseessä ei ollut vapautetun kansan voitonriemuinen lähtö eikä myöskään pelonsekainen sorron tai sodan pakeneminen. Nigerian hallituksen määräyksestä kaksi miljoonaa ihmistä sai lähteä maasta.
Öljy ja Länsi-Afrikan yhteisö
Vuonna 1975 Nigeria oli suureksi osaksi selviytynyt sisällissodan tuhoista ja siitä oli tullut huomattava öljyntuottaja. Öljyn synnyttämä vauraus antoi maalle kansainvälisesti lisää taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa. Siksi ensi sijassa Nigeria teki aloitteen Länsi-Afrikan valtioiden talousyhteisön ECOWASin perustamiseksi toukokuussa 1975. Tarkoituksena oli luoda puitteet kaupankäynnille ja taloudelliselle yhteistoiminnalle. ECOWAS-maiden kansalaiset saattoivat sopimuksen perusteella vierailla missä tahansa jäsenmaassa ilman viisumia ja viipyä siellä kolme kuukautta.
Se avasi muuttoliikkeen tulvaportit. ”Kaikki tiet johtivat Nigeriaan”, yhteisön vauraimpaan ja väekkäimpään maahan. Maahanmuuttovirastojen kautta saapui esimerkiksi Tšadista ja Ghanasta päivittäin joskus jopa 3000 ulkomaalaista! Suurin muuttotulva tapahtui kuitenkin huomaamattomasti, salaisesti – ja laittomasti – maan huonosti vartioitujen rajojen yli. Useimmat nigerialaiset lausuivat maahanmuuttajat kuitenkin tervetulleiksi. Heistä saatiin halpaa, ammattitaitoista tai -taidotonta työvoimaa tekemään sellaista työtä, jota nigerialaiset itse usein eivät halunneet tehdä. Mutta kaikkien suurten muuttoliikkeiden tavoin tähänkin liittyi paljon ei-toivottavia piirteitä. Siksi ei kestänyt kauankaan, kun ongelmia alkoi ilmetä.
Maahanmuuttajista tulee taakka
Maahanmuuttajien tulva aiheutti huolestumista jo vuonna 1978. Monet olivat sitä mieltä, että halpa ulkomainen työvoima pahensi Nigerian työttömyyttä entisestään. Nigeriassa ilmestyvien lehtien mukaan laittomien maahanmuuttajien lietsomat uskonnolliset mellakat johtivat vuonna 1980 ja uudelleen vuonna 1982 siihen, että tuhannet ihmiset saivat surmansa. Työttömistä siirtolaisista muodostui aseellisia joukkioita, jotka ryöstivät, tappoivat ja raiskasivat syyttömiä ihmisiä. Tuhannet siirtolaisnaiset alkoivat harjoittaa prostituutiota. Röyhkeistä vierasmaalaisista kerjäläisistä – miehistä, naisista ja pienistä lapsista – alkoi tulla maanvaiva.
Jotkut alkoivat siksi pelätä maan sosiaalisen ja poliittisen turvallisuuden puolesta. Vuonna 1980 he alkoivat korottaa ääntään näitä ”laittomia maahanmuuttajia” ja ”ei-toivottuja vierasmaalaisia” vastaan. Niinpä Nigerian hallitus pyysi vuonna 1981 kaikkia maan ei-nigerialaisia afrikkalaisia ilmoittautumaan maahanmuuttovirastoissa. Ihmisten pakottamiseksi noudattamaan tätä lakia ei kuitenkaan tehty kovin paljoa.
Sitten tuli vuosi 1982. Nigeria joutui kärsimään öljyn kansainvälisestä liikatarjonnasta, mikä yhdessä inflaation kanssa johti maassa taloustaantumaan. Lagosissa ilmestyvä Daily Times sanoi siitä: ”Synkät talousnäkymät olivat Nigerian liittohallitukselle riittävä osoitus siitä, ettei se voi enää yrittää näytellä ’joulupukin’ osaa.” Siksi ihmiset, jotka olivat tulleet tuottoisan öljynviennin ja taloudellisen runsauden nousuveden aikana, oli aika pakottaa lähtemään taloudellisen laskuveden myötä.
Maastamuutto
Siksi hallituksen 17. tammikuuta 1983 antama ”ulosheittomääräys”, jonka mukaan kaikilla laittomilla maahanmuuttajilla olisi kaksi viikkoa aikaa joko laillistaa oleskelunsa tai lähteä maasta, ei ollut mikään yllätys. Nigerialaiset vuokraisännät häätivät vuokralaisinaan olleet siirtolaiset. Työnantajat antoivat vierastyöläisille lopputilin. Siksi useimmat laittomat vierastyöläiset pakkasivat nopeasti tavaransa. Eräs ghanalainen mies oli hiukan aiemmin sanonut ystävilleen lähtevänsä Nigeriasta vain pakon edessä. Hän sanoi, että ”siinäkin tapauksessa kotiin lähdettäisiin kaikessa rauhassa”. Mutta hänen ennustamansa ’rauhallisen lähdön’ sijasta maastamuutto kiihtyi suoranaiseksi laukaksi.
Maastalähtijät vaelsivat satatuhantisina laumoina, ahtautuneina myös pienoisbusseihin ja kuorma-autoihin, jotka olivat uskomattoman täynnä sekalaista tavaraa. Tiet olivat tukossa. Lähtijöitä kokoontui joukoittain Lagosin satamaan ja kansainväliselle lentokentälle. Mutta mihin he menisivät? Ghanan raja oli suljettu. Samoin sekä Benin että Togo sulkivat rajansa pelätessään, että sadattuhannet ghanalaiset tulisivat ja jäisivät näihin maihin. Ennen tilanteen selviämistä odottavat ihmisjoukot, joihin kuului lapsia ja odottavia äitejä, joutuivat kärsimään nälkää ja epäterveellisiä olosuhteita. Beninin ja Togon viranomaiset tekivät asian hyväksi tietenkin parhaansa. Sitten Ghana avasi rajansa 29. tammikuuta 1983. Maailma saattoi nyt seurata epätavallista näytelmää, kun ihmisiä virtasi joukoittain Beninin ja Togon kautta Ghanaan ja muualle.
Ghana oli jo perustanut evakuointiorganisaation huolehtimaan tästä ihmisten tulvasta. Maitse ja meritse saapuvia varten oli perustettu vastaanottokeskus Labadissa Accrassa sijaitsevalle suurelle aukealle. Sunnuntaiaamuun mennessä paikka oli kuitenkin aivan tupaten täynnä, mikä pakotti avaamaan monia muita keskuksia. Autojen omistajia pyydettiin kiireisesti lainaamaan autojaan viranomaisille evakuoinnissa käytettäväksi. Palaavat ihmiset sijoitettiin niin hämmästyttävän tehokkaasti Ghanan eri osiin, ettei ollut tarpeellista pystyttää pakolaisleirejä.
Jokaisella palanneella oli oma kertomuksensa. Erään ghanalaisen miehen onnistui päästä Aflao-nimiseen rajakaupunkiin, ja hän mietti, pääsisikö hän koskaan Accraan. Äkkiä hän kuuli voimakasta hälinää, kun hitaasti kulkevasta pakettiautosta heitettiin leipiä ja ihmiset ryntäsivät tavoittamaan niitä ilmasta. Sen jälkeen hän lähti kävelemään kohti Accraa, mutta hänen oli palattava takaisin Aflaoon, jossa oli käynnissä mieletön nujakka ihmisten yrittäessä päästä linja-autoihin. Pian hän huomasi erään lastiaan kuljettavan kuorma-auton, joka oli juuttunut kiinni liikenteeseen. Hän kertoo: ”Keräsin kaikki voimani, heitin matkalaukkuni kuorma-autoon ja aloin itse kiivetä siihen hitaasti. Olin perin kiitollinen, kun tunsin jonkun takanani työntävän minua, ja niin pääsin kuorma-autoon. Meitä oli autossa noin sata, ja matka Accraan kesti kolme tuntia.”
Silloin tällöin vastoinkäymiset saivat aikaan ystävyyttä. Jotkut palaajat jakoivat ruokansa täysin tuntemattomien kanssa. Vahvat auttoivat heikompia saamaan ruokaa. Lentokentillä jotkut jakoivat jopa rahansa toisten matkustajien kanssa. Mutta vastoinkäymiset saivat aikaan myös raakuutta. Eräältä nälkäiseltä mieheltä vietiin hänen ateriansa puukolla uhaten. Eräs nainen oli kantamassa ruokatarvikkeita sisältävää koria vastaanottokeskukseen. Hän ei päässyt koskaan tarjoilemaan sitä, sillä nälkäiset pakolaiset kahmaisivat sen nopeasti häneltä.
Lentokentillä ja satamissa ihmisten oli samoin kestettävä väenpaljoudesta johtuvaa epämukavuutta, kunnes laivat ja lentokoneet evakuoivat heidät. Monet putosivat veteen ja ainakin yksi hukkui, kun tungeksivat ihmisjoukot taistelivat päästäkseen laivoihin. Palaajat organisoivat kuitenkin pian keskuudessaan pelastusryhmän veteen pudonneitten auttamiseksi. Jokaisen onnistuneen pelastusyrityksen jälkeen sekä ghanalaisista että nigerialaisista koostuva väkijoukko osoitti suosiotaan valtavin kättentaputuksin. Lopulta laivat, joissa ihmiset olivat kuin sillit purkissa, pääsivät lähtemään satamasta.
Jälkivaikutus
Tätä on sanottu epäinhimilliseksi maastamuutoksi, ja sellainen se joissakin suhteissa on ollut. Monet ovat sitä mieltä, että määräys annettiin liian nopeasti ja että kahden viikon ajanjakso oli liian lyhyt. Nigerialaiset muistuttavat kuitenkin siitä, että laittomasti maahan muuttaneita oli kehotettu jo paljon aikaisemmin laillistamaan asemansa ja että maastakarkotus koski vain niitä, jotka eivät olleet tehneet siten. Nigerian viranomaiset yrittivät lisäksi tehdä parhaansa, jotta lähteneitten ulkomaalaisten kärsimykset olisivat mahdollisimman vähäisiä. Heidän sallittiin ottaa mukaan omaisuutensa ja ansaitsemansa varat. Jossain määrin annettiin lääkintäapua. Nigerian kuljetusliitto antoi vapaaehtoisesti ja ilmaiseksi 200 perävaunua käytettäväksi ihmisten evakuoimiseen kaikkialta maasta. Monet yksityiset nigerialaiset antoivat lisäksi raha-apua suoraan sitä tarvitseville. Nigerialaiset väittävät myös, että tilanne maassa on jo helpottunut, koska työpaikkoja ja asuntoja on runsaammin saatavana.
Silti tällainen toimenpide varmasti vahingoitti Nigerian suhteita naapurimaihinsa. Ja keventäessään kuormaansa Nigeria siirsi raskaan sosiaalisen ja taloudellisen taakan takaisin paljon köyhemmille maille. Yksistään Ghanassa on nyt yli miljoona uutta suuta ruokittavana, ja maa on anonut kansainvälistä apua. Monet muut maat ja järjestöt ovat vastanneet siihen lähettämällä Ghanaan, Togoon ja Beniniin rahallista ja materiaalista apua. Myös Nigeria on päättänyt avustaa noita maita 600 miljoonalla markalla.
Millainen siis on palanneiden tulevaisuus? Sanotaanpa heitä sitten pakolaisiksi, karkotetuiksi tai maasta häädetyiksi laittomiksi ulkomaalaisiksi, heidän ahdinkonsa korostaa voimakkaasti, kuinka monimutkaisten, ratkaisemattomien ongelmien kimpussa maailman johtajat kamppailevat. Se taas muistuttaa kirvelevällä tavalla siitä, että maailma ei pysty enää huolehtimaan asukkaistaan.
[Kuva s. 9]
Millainen on näiden ihmisten tulevaisuus?