Taisteluni loppuun asti
Miljoonat ihmiset ovat joskus joutuneet kohtaamaan vaikeuksia esimerkiksi kroonisen sairauden, josta ei ole mitään toivoa parantua nopeasti ja jota vastaan täytyy taistella ankarasti loppuun asti. Toivon, että kokemukseni rohkaisee tällaisista vaikeuksista kärsiviä jatkamaan taistelua toivoaan menettämättä. – Kertonut Monika Siebert
KASVOIN aikuiseksi Pohjois-Saksassa Jehovan todistaja -perheessä. Lapsuuteni oli aivan tavanomainen lukuun ottamatta sitä, että vartuin isättömänä, sillä isäni kuoli ollessani hyvin nuori. Minusta tuli huoleton ja onnellinen pisamanaamainen punapää, jolla oli valoisa luonne. Aikanaan ryhdyin kokoajanpalvelukseen tienraivaajana.
Eräänä toukokuisena keskiviikkona 16 vuotta sitten Walter, muuan 7-vuotias todistajaperheen poika, ja minä kävelimme Reinin vartta kohti pientä kylää, jossa meidän oli tarkoitus saarnata. Yhtäkkiä pikku-Walter alkoi torua minua: ”Monika, miksi sinä kompastelet koko ajan? Varo vähän, ettet kaadu.” Vastasin nauraen: ”Älä hätäile, kaikki on hyvin.” Mutta kaikki ei suinkaan ollut hyvin, kuten sain pian tietää.
Useita viikkoja myöhemmin silmäni alkoivat temppuilla. Ääriviivat muuttuivat epämääräisiksi ja aloin nähdä kaiken kahtena. Mutta rauhoitin itseäni sanomalla: ”Olen varmaan lukenut liikaa. Olen rasittanut silmiäni. Ehkä tarvitsen silmälasit.”
Niinpä menin optikolle ja pyysin häntä määräämään minulle sopivat lasit. Mutta hän yllättikin minut sanomalla: ”Laseista ei ole apua. Teidän pitäisi mennä neurologin tutkittavaksi.” Minusta se oli jokseenkin outoa, mutta päätin silti noudattaa hänen neuvoaan. Siirsin kuitenkin neurologille menoani tuonnemmaksi, koska asuintoverillani Hannelorella ja minulla oli parhaillaan vieraita.
Sairaus iskee
Muutamaa päivää myöhemmin palatessamme ystäviemme kanssa kotiin kristillisestä kokouksesta minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä saanut sähköiskun, jota seurasi vihlova päänsärky. Tuntui aivan siltä kuin joku olisi yrittänyt porata reikää päähäni. Liikkuvan auton tärinä tuntui kerrassaan sietämättömältä. Heti kotiin päästyämme soitimme lääkärille, ja minut vietiin sairaalaan. En hevin unohda tuota vuoden 1968 heinäkuun 5. päivää.
Aluksi kukaan ei tuntunut tietävän mistä oli kysymys. Minulle annettiin kuitenkin lääkettä joka lievitti tuskallista särkyäni. Arveltiin, että minulla voisi olla aivokasvain. Asian varmistamiseksi täytyi suorittaa laajempia kokeita, joten minut siirrettiin Reinin varrella sijaitsevan Saksan pääkaupungin, Bonnin, yliopistolliseen opetussairaalaan.
Tänä vaikeana aikana minua vahvisti suuresti sen maailmanlaajuisen veljesseuran osoittama rakkaus, johon minullakin oli etu kuulua. Paikalliset todistajat, joita en ollut koskaan aikaisemmin tavannut, tulivat katsomaan minua, ja monet heistä toivat jopa lahjoja. Mikään sairaus – olisipa se sitten miten vakava tahansa – ei voisi riistää minulta tätä rakkauden sidettä!
Useita päiviä kestäneen tuskallisen epätietoisuuden jälkeen minut vietiin takaisin paikallissairaalaan ja minulle kerrottiin mahdollisimman tahdikkaasti, mikä minua vaivasi. Minulla oli sairaus, josta en ollut koskaan kuullutkaan: multippeliskleroosi eli pesäkekovettumatauti. En ensin ymmärtänyt täysin mitä se merkitsi. Sitten totuus valkeni minulle kaikessa kauheudessaan: se on lamauttava sairaus, johon ei vielä toistaiseksi ole löydetty mitään parannuskeinoa.
Masennunko vai ryhdynkö toimintaan?
Sain tietää, että multippeliskleroosi on tauti, joka vaikuttaa aivoihin, selkäytimeen ja hermostoon. Myeliini eli hermosyitä ympäröivä rasvamainen aine tuhoutuu, minkä johdosta hermoärsykkeet eivät enää pääse etenemään aivoista niihin lihaksiin, jotka niiden tulisi saada toimimaan. Seurauksena on osittainen halvautuminen ja raajojen tuntohäiriöt. Tätä sairautta on vaikea hoitaa, ja se vaikuttaa jokaiseen uhriinsa eri tavalla. Tauti on myös hyvin arvaamaton ja saa potilaan erheellisesti päättelemään, että hän on parantunut, kunnes se iskee jälleen täysin odottamattomalla hetkellä. Juuri tämä epätietoisuus ja taudin arvaamattomuus on koettelevaa tunne-elämälle.
Olin tietenkin masentunut. Tulevaisuudensuunnitelmani olivat nyt hämärän peitossa. Tilanteeseen sopeutuminen vei aikaa. Mutta päätin, etten vaipuisi itsesääliin enkä antaisi toisten sääliä minua. Voisin joko jättäytyä sairauteni armoille tai taistella sitä vastaan. Päätin taistella.
Minulla oli varsin monia kiitollisuuden aiheita. Olin elossa, mieleni oli virkeä ja saatoin yhä käyttää käsiäni. Miksi en käyttäisi niitä kirjeitten kirjoittamiseen, Jumalan valtakunnan suurenmoisesta toivosta kertomiseen? Minun sallittiin jatkaa kokoajanpalvelusta, tosin aivan toisenlaisia keinoja käyttäen, ja tuo työ antoi minulle kiinnekohdan, hyvän syyn taistella.
Äitini opetti minulle, etten saisi koskaan antaa periksi. Olin vielä hyvin pieni, kun hänestä tuli Jehovan todistaja, joten minua oli lapsesta asti valmennettu tunnollisesti noudattamaan Jehovan teitä. Jo seitsemänvuotiaana olin säännöllisesti hänen mukanaan saarnaamassa ovelta ovelle. Se oli hyvää valmennusta ja tuotti minulle suurta iloa. Hänen osoittamansa esimerkillinen into Jumalan valtakunnan etujen puolesta sytytti minussakin jo nuorena halun palvella Jehovaa kaikin voimin. 18-vuotiaana, kun olin lopettanut kouluni ja hankkinut ammatin, antauduin kokoajanpalvelijan uralle.
Jos olisin menettänyt tämän suurenmoisen palvelusedun tullessani sairaaksi, minusta olisi tuntunut, että olisin jäänyt ilmaan roikkumaan. Vaikka voimani jatkuvasti ehtyivät, saatoin kuitenkin käyttää kaikki jäljellä olevat voimani Jehovan palvontaan palvellen häntä siten koko voimastani. Se oli todella lohduttava ajatus.
Kirjeitten kirjoittamiseni tuotti myös tuloksia. Sain kosketuksen esimerkiksi 16-vuotiaaseen Claudiaan, joka ei vanhempiensa vastustuksen vuoksi voinut tutkia Raamattua kotonaan. Niinpä me tutkimme kirjeitse. Hän edistyikin hyvin, hänestä tuli Jehovan todistaja, ja nyt hänkin toimii kokoajanpalvelijana.
Lääkärit yrittivät tehdä parhaansa minun hyväkseni. Kokeiltiin kylpyjä, hierontaa, monenlaista lääkitystä ja jopa sähköhoitoa. Mutta mikään niistä ei tuottanut todellisia tuloksia.
Uusi hoitomuoto: pelottelutaktiikka
Lääkärit olivat päättäneet hidastaa sairaudestani johtuvaa heikkenemistäni. Eräänä päivänä sairasvuoteeni ympärille kerääntyi useita lääkäreitä, ja johtava lääkäri sanoi: ”Olemme päättäneet antaa teille lukuisia verensiirtoja. Joihinkin ihmisiin ne ovat tehonneet.”
Tämä ehdotus tuli niin yllättäen, etten voinut muuta kuin huutaa: ”EI!” Sitten selitin uskonnolliseen vakaumukseeni perustuvat syyt kieltäytymiseeni. (Apostolien teot 15:28, 29) Johtava lääkäri hyväksyi päätökseni, mutta apulaislääkäri ei hyväksynyt. Vähintään kaksi kertaa päivässä hän tuli luokseni yrittäen saada minut muuttamaan mieltäni väittämällä, että kieltäytymiseni merkitsisi nopeampaa kuolemaa. Pysyin kuitenkin järkkymättä päätöksessäni.
Muuan sairaanhoitaja turvautui viekkaampaan keinoon. Olin yhden hengen huoneessa, mutta sänkyni työnnettiinkin ikkunan viereen, jotta huoneeseen mahtuisi toinenkin potilas. Väitettiin, että se oli ainoa huone, jossa oli happilaite. (Myöhemmin sain tietää, ettei se ollut totta.) Huoneeseen tuotiin kuolemaisillaan olevia potilaita, joille annettiin happea ja joiden kuolinkamppailua jouduin katselemaan! Kun kaksi potilasta oli kuollut, tuo sairaanhoitaja teki minulle selväksi, mitä minulle tapahtuisi, jos en myöntyisi heidän hoitomenetelmäänsä. Sitä jatkui useita päiviä, kunnes eräs ystävällinen sairaalan henkilökuntaan kuuluva nainen puuttui asiaan.
Samaan aikaan muuan ikääntynyt lääkäri sujautti minulle salaa lääketieteellisen lehden ja kirjan, jotka käsittelivät tuota toisten lääkäreiden painokkaasti suosittelemaa verensiirtohoitoa. Kirjoituksissa ei kuitenkaan sanottu, että se parantaisi tuon sairauden; sen sijaan selitettiin, että verensiirtoja tehtiin lääketieteellisten tutkimusten takia. Saatuani tietää tämän kieltäydyin verensiirroista entistä päättäväisemmin.
Lopulta asia jäi sikseen, ja yhtäkkiä olin yleisenä keskustelunaiheena. Käytävillä kuiskailtiin ”huoneessa 327 olevan tytön lujasta uskosta”. Olin todella kiitollinen siitä, että suhteeni Jehovaan oli rukouksieni ja Raamatun tutkimiseni avulla kasvanut niin vahvaksi, että pystyin osoittamaan rakkauteni häntä kohtaan myös ’teoin’ enkä ainoastaan ”sanoin”, kirjeitten välityksellä. – 1. Johannes 3:18.
Päätän kävellä jälleen
Yritin yhä uudelleen seisoa, mutta kerran toisensa jälkeen jalat pettivät altani. Kotona konttasin käsieni ja polvieni varassa ja yritin tietenkin myös kävellä, mutta täysin turhaan. Mutta eräänä päivänä pystyin kuin pystyinkin seisomaan! Maltoin tuskin odottaa lääkärini seuraavaa käyntiä. Kun hän sitten saapui, hivuttauduin hitaasti sängystä, nousin jaloilleni – ja samassa lysähdin lattialle säälittäväksi mytyksi. Tahtoni oli voimakas, mutta sairauteni oli vielä voimakkaampi. Kannattiko minun ollenkaan jatkaa taistelua?
Menin erääseen toiseen sairaalaan, jossa tähdennettiin kuntoutusta. Koska käsivarteni olivat yhä voimakkaat, minut opetettiin tukemaan itseäni seinää vasten ja kohottautumaan sitten seisoalleni. Myöhemmin minut opetettiin kävelemään nojapuiden välissä käsivarsieni varassa. Se näytti varsin helpolta, mutta aluksi pystyin ottamaan vain pari kolme askelta, ja sitten hitaasti mutta varmasti neljä, viisi jne.
Olin koko ajan toiveikas, vaikka lääkärini sanoivatkin, etten tulisi koskaan toimeen ilman pyörätuoliani, vaikka oppisinkin kävelemään. Suureksi ilokseni he olivat kuitenkin väärässä. Kesäkuussa 1970 lähdin sairaalasta, enkä ole sen jälkeen tarvinnut pyörätuoliani! Luonnollisesti jokainen tapaus on erilainen, ja kaikki eivät ehkä ole yhtä onnekkaita kuin minä olen ollut.
Entä tulevaisuus?
Ensimmäisestä kompuroinnistani Reinin rannalla on nyt kulunut 16 vuotta. Nyt on jo vuosi 1984, mutta voin yhä kävellä ilman kainalosauvoja. Ja vaikka ystäväni sanovat, että olen säilyttänyt valoisan luonteeni ja että olen yhtä iloinen kuin aina ennenkin, niin se johtuu osittain yrityksistäni välttyä sääliltä. Lähimmät ystäväni kyllä tietävät, että toisinaan kyyneleet valuvat pitkään ja vuolaasti. Sairauteni on yhä parantumaton ja voi aivan hyvin pysyäkin sellaisena, kunnes Jumalan uusi asiainjärjestelmä tekee kaiken uudeksi.
Mutta kaikki ei suinkaan näytä synkältä. Koen tosin pettymyksiä, mutta vastapainoksi saan monia onnellisia kokemuksia. Tunnen monia uskollisia ja rakkaudellisia ystäviä, joilta saan arvokasta rohkaisua. Olen oppinut säästämään voimiani muuttamalla elämäntapaani uuteen tilanteeseen sopivaksi. Olen myös oppinut olemaan kärsivällinen ja iloitsemaan pienimmästäkin paranemisen merkistä. Sen havaitseminen, miten voimaton ihminen on taistelussa sairautta vastaan, on vahvistanut suhdettani Jehovaan. Vain Jehova voi saada aikaan täydellisen paranemisen. Hän on myös luvannut tehdä sen. – Ks. Jesaja 33:24; Ilmestys 21:4.
Kokoajanpalvelus vahvistaa minua jatkuvasti samoin kuin Jesajan 41:10, 13:n sanat: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi: minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: ’Älä pelkää, minä autan sinua’”
Jokaisen kristityn täytyy ’taistella uskon hyvä taistelu’ siinä ainutlaatuisessa tilanteessa, jossa hän on. (1. Timoteukselle 6:12) Taistelu on silti kaikille sama. Ja jonain päivänä taistelumme on taisteltu loppuun! Kun luen Jesajan 35:5, 6:ssa esitettyä Jumalan lupausta, ajattelen usein, mitä sen täyttymys merkitsee minulle henkilökohtaisesti: ”Silloin avautuvat sokeain silmät ja kuurojen korvat aukenevat. Silloin rampa hyppii niin kuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa.” – Kursivointi meidän.
Yksi asia on ainakin varma: jos Jehova siunaa minua ikuisella elämällä uudessa vanhurskaassa asiainjärjestelmässään, tarvitaan todella voimakas peura voittamaan minut pituushypyssä!
[Huomioteksti s. 17]
”Voisin joko jättäytyä sairauteni armoille tai taistella sitä vastaan. Päätin taistella”
[Huomioteksti s. 18]
”Lähimmät ystäväni kyllä tietävät, että toisinaan kyyneleet valuvat pitkään ja vuolaasti”
[Huomioteksti s. 19]
’Sen havaitseminen, miten voimaton ihminen on, on vahvistanut suhdettani Jehovaan. Vain Jehova voi saada aikaan täydellisen paranemisen’