Luovuin taltasta ja vasarasta
ON VUOSI 1950. Vuoristotie kiemurtelee havupuiden lomitse, ja siellä täällä avautuvat upeat näköalat. Mahtavalla paikalla korkealla laakson yläpuolella, metsäisen kallionkielekkeen varjossa kyyhöttää rakennustelineillä pieni ryhmä, johon minäkin kuulun. Me nakuttelemme taltalla valtavia kivenjärkäleitä, jotka on koottu 15 metriä korkeaksi röykkiöksi. Kiveen alkaa muotoutua ihmishahmo. Mikä siitä tulee? Niiden maquisardien (Ranskan vastarintaliikkeen eli maquis-joukkojen jäsenten) muistomerkki, jotka saivat surmansa taistellessaan natseja vastaan. Tällä alueella, joka sijaitsee Lyonin ja Geneven puolivälissä Ranskan puoleisen Juravuoriston eteläkärjessä, käytiin useita taisteluja toisen maailmansodan aikana.
Myöhemmin vaihdoin ammattia. Silti sydämeni sykähtää aina, kun kuulen työmiesten kalkuttelevan kiveä. Mikä sitten sai minut vaihtamaan ammatin, johon olin hyvin kiintynyt?
Jo nuorena syttynyt intohimo
Siitä ajasta lähtien, jonne muistini ulottuu, mieluisimmat muistoni ovat liittyneet muovailuun tai piirtämiseen. Menestyin koulussa hyvin taideaineissa ja käsityössä, minkä vuoksi kirjoittauduin Lyonin taidekoulun oppilaaksi vuonna 1945, jolloin olin 17-vuotias. Opin koulussa erilaisia kuvanveistoon liittyviä työtapoja. Meitä opetettiin tekemään jäljennöksiä Milon Venuksesta, Samothraken Nikestä (voitonjumalattaren patsaasta), eräästä Michelangelon veistämästä orjasta, jne. Opimme myös veistämään elävistä malleista. Pääasiassa teimme savesta rinta- ja kokovartalokuvia sekä veistoksia pelkästä vartalosta. Me teimme veistokset kolmiulotteisiksi ja vapaasti seisoviksi. Ne eivät siis olleet kohokuvia, jotka kaiverretaan litteälle pohjapinnalle ja jotka kohoavat vain hiukan taustastaan.
Monsieur Bertolan, kuuluisan kuvanveistäjämestarin, valvonnassa opimme myös tasapainottamaan massaa sopusointuisesti, tavoittamaan viehkeiden siluettien rytmin ja hallitsemaan valon leikkiä käyttämällä pyöristettyjä muotoja ja syvänteitä. Viimeisenä kouluvuonna meitä opetettiin iltapäivisin ateljeessa veistämään kiveä. Erikoistuin tälle taiteenalalle.
Vuoden 1950 alkupuolella otin vastaan osa-aikaista työtä uskonnollisessa ateljeessa ja jatkoin samanaikaisesti kuvanveiston opintojani. Viivyin työpaikassani vain muutamia kuukausia, koska esimieheni taiteelliset näkemykset poikkesivat suuresti omista näkemyksistäni.
Saamani opetus
Yritän nyt lyhyesti kertoa, miten minua opetettiin tekemään patsas. Kuvanveistäjä laatii aluksi muutamia luonnoksia joiden avulla hän voi arvioida teoksen muotoa ja suhteita. Sitten hän tekee savesta summittaisen pienoismallin, jonka perusteella hän pystyy päättämään teoksen pääasiallisen muodon ja rakenteen. Sen jälkeen seuraa tärkein ja aikaavievin vaihe, nimittäin savimallin tekemisen siitä, miltä lopullisen patsaan pitäisi näyttää. Malli tehdään yleensä lopullisen työn kokoiseksi. Tästä hauraasta savimallista täytyy tehdä kipsivalos, ennen kuin se kuivuu ja halkeilee. Tämä valos voidaan sitten jäljentää marmoriin tai johonkin muuhun kiveen.
Kipsimallimme mittakaava oli yhden suhde viiteen, minkä vuoksi se oli kolme metriä korkea. Pieneen ryhmäämme kuului kaksi kokenutta kivenveistäjää, jotka tekivät suurimman osan karkeasta työstä, sekä kaksi apulaista, jotka samalla tavoin kuin minäkin jatkoivat työtä siihen vaiheeseen asti, jolloin mestari itse antoi teokselle loppusilauksen.
Työmme tuossa paikassa kesti runsaat kolme kuukautta. Teimme kaiken itse aina rakennustelineiden pystyttämisestä erilaisten talttojen ja piikkien takomiseen. Tällä tavoin hankimme melkoisen vasarankäsittelytaidon, varsinkin kun saimme työskennellä niin kokeneiden veistäjien kanssa. Täällä työskenteleminen oli kaukana ateljeetyöstä, jossa veistettiin vain pieniä pintoja, jolloin kevyt vasaran käyttö vaati vain muutamia joustavia ranneliikkeitä. Lisäksi ateljeessa kivi oli asetettu sopivalle korkeudelle ja pyörivälle alustalle, jotta sitä olisi helpompi käsitellä.
Muistan erityisesti, miten vaikea meidän oli saada rakennustelineet pysymään lähellä kalliota, jota veistimme, varsinkin monumentin yläpäässä. Rakennustelineiden pitkät puutuet antoivat jossain määrin periksi. Tämä vaikeutti työtä, varsinkin silloin, kun yritin veistää naisen herkkää hiusrajaa 15 metrin korkeudessa. Hatara lava huojui, ja minusta tuntui kuin patsas olisi siirtynyt taaksepäin joka kerta, kun löin talttaa!
Vähitellen opimme kuitenkin liikkumaan yhtä ketterästi kuin apinat, ja kutsuimme kurillamme joitakuita ylös telineille katsomaan tarkemmin kättemme työtä. Päästyään ylös ja huomattuaan teoksen mahtavat puitteet ja huteran telineen allaan he yleensä syventyivät kaikkeen muuhun kuin mestariteokseemme! Täytyy tosin myöntää, ettei 40 senttimetriä korkea nenä tai korva näytä läheltä kovinkaan innostavalta!
Hengellisen kaipuun tyydyttäminen
Hengellisesti en edistynyt yhtä paljon kuin taiteellisesti. Minut oli kasvatettu katolilaiseksi, mutta minun oli kovin vaikea hyväksyä joitakin oppeja, varsinkin transsubstantiaatiota, käsitystä, jonka mukaan messussa tarjottava leipä muuttuu Kristuksen ruumiiksi. Keskustelin usein pappini kanssa. Eräänä päivänä, kun häneltä loppuivat perustelut, hän sanoi minun järkeilevän kuin protestantti. Pidin itseäni hengellisesti kelpaamattomana ja rukoilin Jumalalta uskoa.
Olin vielä samassa mielentilassa vuoden 1950 elokuussa, kun sain käsiini kirjan ”Olkoon Jumala totinen”. Äitini, joka tiesi minun olevan kiinnostunut hengellisistä asioista, oli hankkinut sen Jehovan todistajilta vuotta aiemmin. Olin silloin vain selaillut sen läpi ja pannut sen sitten kirjahyllyyn. Kun nyt vihdoin aloin lukea sitä, en kerta kaikkiaan voinut laskea sitä kädestäni. Luin sen kannesta kanteen. Saadessani selville Raamatun eri opit tajusin, että minua vuosikausia vaivanneet kysymykset alkoivat selvitä. Kirjoitin heti Jehovan todistajien Pariisin toimistoon saadakseni lisätietoja.
Eräänä syyskuun iltana muuan Jehovan todistaja tuli ovellemme ja kysyi äidiltäni, olinko minä kotona. Äitini selitti, etten ollut koskaan paikalla arkipäivisin. Tämä johtui siitä, että työskentelin lyonilaisen kuvanveistäjän Charles Machetin apulaisena. Me olimme jo useiden viikkojen ajan työstäneet valtavaa veistosta Duran eteläpäässä Ranskan vastarintaliikkeen Ain alueen osaston kunniaksi. Teos esitti naista, joka näytti ilmaantuvan kalliosta kahleitaan katkoen. Teoksen sivulle oli kaiverrettu ranskalaisen runoilijan Aragonin sanat: ”Où je meurs renaît la patrie” (”Siellä missä minä kaadun, nousee isänmaa uudelleen”).
Tilinpäätös
Kävimme kaikki joka viikonloppu kotonamme Lyonissa, ja siellä tapasin Jehovan todistajia. Eräänä lauantaiaamuna äitini sanoi, että he tulisivat käymään, ja niin he tulivatkin – juuri ajoissa. Me keskustelimme pitkään ja vilkkaasti, ja minä pommitin heitä kysymyksillä, jotka koskivat kolminaisuusoppia, pahan alkuperää, maailmanloppua jne. He käyttivät vastatessaan johdonmukaisesti Raamattua, ja me sovimme tutkistelun aloittamisesta.
Marraskuussa 1950 olin saanut valmiiksi työni valtavan veistoksen parissa Juran eteläpäässä ja niinpä ryhdyin opettamaan Lyonin taidekoulussa. Tuohon aikaan aloin tutkia Raamattua ja käytin tuntikausia Jumalan tarkoitusten opiskelemiseen. Alkuinnostukseni jälkeen keskustelut muuttuivat kuitenkin usein kiihkeiksi.
Kymmentä käskyä tutkiessani jouduin tekemään tilinpäätöksen. Minä juutuin kiinni toiseen käskyyn, joka on merkitty muistiin 2. Mooseksen kirjan 20:4, 5:een: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä. Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala.”
Minä tietysti vastasin, että minä vain tein uskonnollisia veistoksia ja muistomerkkejä, en suinkaan palvonut niitä. Ansaitsin vain siten elantoni. Roger ja Yolande, Jehovan todistajat, jotka tuohon aikaan tutkivat kanssani, käyttivät samaa todistelua kuin 100-luvulla elänyt Tertullianus, jota pidetään kirkkoisänä. Hän kirjoitti: ”Ensinnäkin ne sanat, jotka usein heitetään vasten kasvojamme: ’Minulla ei ole mitään muuta, millä elää’, voitaisiin singota takaisin ankarammassa muodossa: ’Onko sinulla sitten, millä elää?’ – – ’Minä teen’, joku sanoo, ’mutta en palvo’; ikään kuin olisi jokin syy, jonka vuoksi ei uskalleta palvoa. – – On kuitenkin muita taiteenlajeja, joilla voi ansaita elatuksensa poikkeamatta opetuksen polulta. – – sillä kuinka paljon helpommin sellainen, joka hahmottelee veistoksen pystyykään koristelemaan kaapin!” – On Idolatry, luvut 5, 6 ja 8.
Aikanaan minun oli pakko myöntää, että minun täytyisi luopua uskontoon ja jopa kuolleisiin liittyvien veistosten tekemisestä, sillä se merkitsi ’pyhän palveluksen suorittamista luodulle ennemmin kuin Luojalle’. (Roomalaisille 1:25) Siten minun oli jyrkästi vähennettävä niiden tilausten määrää, jotka saatoin ottaa vastaan hankkiakseni elantoni. Samaan aikaan olin kuitenkin yhtä mieltä Tertullianuksen kanssa siitä, että voisin käyttää taidettani ”poikkeamatta opetuksen polulta”.
Myötä- ja vastoinkäymisiä
Olin yhä samaa mieltä, kun sain marraskuussa 1951 tietää, että Saint-Étiennen suurkaupunki, joka sijaitsi lähellä Lyonia, etsi muotoilun ja kivenveiston opettajaa. Opettaja valittaisiin pätevyyden ja käytännönkokeen perusteella. Ajattelin, että tuo virka olisi ihanteellinen minulle, ja niinpä hain sitä. Valitettavasti hakemukseni hylättiin huonon terveyteni vuoksi, sillä olin vuonna 1948 sairastanut tuberkuloosin.
Se oli minulle katkera pettymys, mutta Roger ja Yolande tukivat ja lohduttivat minua, ja aloin käydä kokouksissa paikallisessa valtakunnansalissa. Vuonna 1951 otin tärkeän askeleen osallistuessani Ranskan Jehovan todistajien ensimmäiseen sodanjälkeiseen konventtiin, joka järjestettiin Pariisissa. Minä suorastaan pursusin intoa ja tunsin täysin kuuluvani noiden iloisten konventtilaisten joukkoon. Osallistuin ensimmäistä kertaa saarnaamistyöhön, ja kun palasin palveluksesta, olin jo vakaasti päättänyt omistaa elämäni Jehovalle.
Palattuani kotiin löysin Lyonin alueella sijaitsevan Saint-Priestin viranomaisilta tulleen kirjeen, jossa minua pyydettiin tekemään fresko heille aiemmin jättämästäni mallista. Kohokuvan teema perustui koulutukseen, ja sen oli määrä tulla silloin rakenteilla olleeseen kouluun. Nämä olivat todella hyviä uutisia, sillä näin minulla olisi työtä useiksi kuukausiksi ja pystyisin siten irtautumaan vanhoista tuttavistani. Tuohon aikaan kävin paikallisissa kokouksissa säännöllisemmin. Muutamia viikkoja myöhemmin, marraskuussa vuonna 1951, minut kastettiin.
Siihen saakka isäni oli tehnyt suuria uhrauksia, jotta minä voisin oppia kuvanveiston vaikean taidon, eikä hän yksinkertaisesti voinut ymmärtää, miksen enää ponnistellut kaikin voimin urani luomiseksi. Niinpä minun oli pakko lähteä kotoa. Lisäksi kun olin saanut freskon valmiiksi ja käyttänyt siitä saamani palkan, en voinut mitenkään hyväksyä niitä muutamia tilauksia, joita sain, koska halusin pitää kiinni Raamatun periaatteista.
Lopulta minun oli tehtävä päätös, jota olin aina lykännyt, koska se tuntui minusta kerrassaan sietämättömältä. Luovuin rakkaasta intohimostani ja lakkasin tekemästä sitä ”mikä on muovailtu ihmisen taiteen ja kekseliäisyyden avulla”. (Apostolien teot 17:29) Sitten sain toimistotyötä eräästä vakuutusyhtiöstä, jossa olen tähän mennessä työskennellyt jo 30 vuotta.
En kadu valintaani, sillä siitä on koitunut monia siunauksia sekä perheelleni että minulle Jehovan kansan jäsenenä. Mutta vielä nykyäänkään en voi mennä edes lähelle mitään sellaista, millä on jotain tekemistä kuvanveiston kanssa, sillä pelkään vanhan intohimoni leimahtavan jälleen liekkiin. Odotan kuitenkin Jehovan lupaamaa uutta järjestystä toivoen, että siellä löytäisin taiteelleni jonkin hyödyllisen purkautumistien. Siinä tapauksessa tartun mielelläni jälleen talttaan ja vasaraan ja ryhdyn työhön, mutta tällä kertaa Jehovan kunniaksi. – Kertonut Dominique Aimo-Boot.