Parempaa kuin maailmanmaine
Vuosia sen jälkeen, kun minusta oli tullut tunnettu kuvanveistäjä Euroopassa, eräs toinen taiteilija sanoi minulle syyttävästi: ”Olet heittänyt taiteelliset kykysi hukkaan!” Ennen kuin kerron, miksi hän esitti tällaisen syytöksen, haluan kertoa, miten minusta tuli kuvanveistäjä.
AURISINAN kylässä, missä synnyin, useimmat miehet työskentelivät ikivanhalla kivilouhoksella. Aurisina sijaitsee Pohjois-Italiassa lähellä Triesteä ja entistä Jugoslaviaa. Kun olin 15-vuotias, minäkin aloin työskennellä kylän louhoksella. Elettiin vuotta 1939, jolloin toinen maailmansota alkoi. Kiven parissa työskenteleminen sai aikaan sen, että halusin tulla kuuluisaksi kuvanveistäjäksi. Lisäksi toivoin, etten kuolisi koskaan. Molemmat haaveet näyttivät saavuttamattomilta.
Kun sota päättyi vuonna 1945, muutin asumaan sisareni luo Roomaan. Toivoin pääseväni siellä taideakatemiaan. Miten innoissani olinkaan, kun toiveeni toteutui ja minut hyväksyttiin opiskelemaan kolmeksi vuodeksi! Eri hyväntekeväisyysjärjestöt auttoivat rahoittamaan opintoni.
Hengellinen nälkä
Yritin myös tyydyttää hengellisen nälkäni käymällä uskonnollisissa tilaisuuksissa, muun muassa Pelastusarmeijan ja valdolaisten tilaisuuksissa. Osallistuin jopa erään jesuiittayliopiston kursseille ja kerran erääseen kolmipäiväiseen seminaariin, jossa muuan piispa opetti. Tämän kurssin aikana emme saaneet puhua toisillemme, vaan omistauduimme rukoilemiseen, mietiskelemiseen, syntiemme tunnustamiseen ja piispan kuuntelemiseen.
Tajusin jälkeenpäin, ettei uskoni ollut vahvistunut. ”Miksi minulle ei ollut kehittynyt lujaa uskoa?” kysyin piispalta.
”Usko on Jumalan lahja, ja hän antaa sen kenelle tahtoo”, piispa vastasi. Hänen vastauksensa oli minulle niin suuri pettymys, että lakkasin etsimästä Jumalaa ja aloin omistautua täysin taideopintoihini.
Saan kansainvälistä tunnustusta
Saatuani opintoni päätökseen Roomassa vuonna 1948 sain stipendin vuoden opiskelua varten Wienin taideakatemiassa. Valmistuin seuraavana vuonna ja otin vastaan toisen stipendin opiskellakseni vuoden verran Ljubljanassa Sloveniassa (kuului ennen Jugoslaviaan). Tuolloin tavoitteeni oli muuttaa Pariisiin, kuvataiteen keskukseen.
Vuonna 1951 sain kuitenkin mahdollisuuden työskennellä Tukholmassa. Muutin sinne aikomuksenani säästää varoja, joiden avulla voisin tavoitella taiteilijan uraa Pariisissa. Mutta sitten tapasin Mickyn, ja vuonna 1952 menimme naimisiin ja perustimme kodin Tukholmaan. Sain työtä eräästä pienestä työpajasta, jossa valmistin veistoksia kivestä, marmorista ja graniitista. Jotkin näistä veistoksista ovat näytteillä Millesgårdenissa, joka käsittää puiston ja museon ja sijaitsee Tukholman esikaupunkikunnassa Lidingössä.
Roomassa olin oppinut valamaan pronssia eräällä vanhalla menetelmällä – hukkavahamenetelmällä – ja opetin pronssinvalantaa Tukholman Taideammattikoulussa ja taideakatemiassa. Myöhemmin pääsin erääseen pronssivalimoon, joka sijaitsi Skansenin ulkoilmamuseossa Tukholmassa. Valoin siellä pronssi- tai lyijyveistoksia usein yleisön edessä. Minut palkattiin myös entistämään silloisen Ruotsin kuninkaan Kustaa VI Aadolfin antiikkiveistoksia. Nämä ovat näytteillä Tukholman kuninkaanlinnassa ja Drottningholmin linnassa.
Vuosina 1954–60 lehdet ja taidekriitikot antoivat tunnustusta työlleni. Monet veistoksistani olivat näytteillä Euroopan tärkeimmissä kaupungeissa, esimerkiksi Tukholmassa, Roomassa, Ljubljanassa, Wienissä, Zagrebissa ja Belgradissa. Marsalkka Tito osti Belgradissa joitakin veistoksiani yksityiskokoelmiinsa. Työni ovat edustettuina Rooman nykytaiteen galleriassa, missä on suuri graniitista tehty naisen torso, ja taidettani on näytteillä Albertinan museossa Wienissä. Tukholman Modernin taiteen museossa on yksi pronssi- ja lyijyveistoksistani, ja Ljubljanan nykytaiteen museossa on yksi pronssiveistoksistani.
Kiinnostun uudelleen uskonnosta
Oltuamme naimisissa muutaman vuoden Micky huomasi, että kiinnostukseni uskontoa kohtaan oli jälleen heräämässä. Mietin jatkuvasti, missä oli se usko, jonka puolesta ensimmäiset kristityt olivat halukkaita kuolemaan. Aloin taas käydä uskonnollisissa tilaisuuksissa, esimerkiksi helluntailaisten ja adventistien tilaisuuksissa. Tutkin jopa islamilaisuutta ja buddhalaisuutta.
Vuonna 1959, ennen kuin matkustin taidenäyttelyyn Milanoon, menin kotikylääni Aurisinaan muutamaksi päiväksi. Kyläläiset kertoivat minulle miehestä, joka heidän mukaansa tiesi paljon Raamatusta. Hän oli Jehovan todistaja. Kun minulla oli mahdollisuus puhua hänen kanssaan, hän näytti minulle Raamatusta sellaisia asioita, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Sain tietää, että ihminen on sielu – hänellä ei ole ruumiista erillään olevaa sielua – ja että ihmissielu on kuolevainen, ei kuolematon, niin kuin muut uskonnot opettivat (1. Mooseksen kirja 2:7; Hesekiel 18:4).
Mies näytti minulle lisäksi, että luodessaan Aadamin ja Eevan Jumalan tarkoitus ei ollut, että he kuolisivat, vaan että he eläisivät onnellisina ikuisesti maan päällä. Ensimmäinen ihmispari kuoli, koska se oli tottelematon. (1. Mooseksen kirja 1:28; 2:15–17.) Opin, että antamalla Poikansa lunastusuhriksi Jumala antoi ihmisille ikuisen elämän odotteen, joka oli menetetty Aadamin tottelemattomuuden vuoksi (Johannes 3:16). Näiden asioiden oppiminen tuotti minulle suurta iloa. (Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4.)
Käännekohta
Pian sen jälkeen palasin Ruotsiin, ja Micky ja minä yritimme etsiä käsiimme Jehovan todistajia, mutta emme löytäneet heidän osoitettaan. Muutamaa päivää myöhemmin ovikellomme kuitenkin soi, ja siinä he olivat ovellamme! Aloin lukea heidän jättämäänsä kirjallisuutta ja pian vakuutuin siitä, että se sisälsi totuuden. Mutta saadakseni vahvistuksen ajatuksilleni halusin jutella erään vanhan ystäväni, katolisen arkkipiispan, kanssa, johon olin tutustunut opiskellessani Roomassa 1940-luvun loppupuolella. Niinpä tammikuussa 1961 menin käymään hänen luonaan.
Ystäväni oli siihen aikaan vastuussa kaikesta maailmanlaajuisesta katolisesta lähetystyötoiminnasta. Mikä yllätys odottikaan minua! Hämmästyin huomatessani, ettei arkkipiispa tuntenut edes Raamatun perusasioita. Kun puhuimme siitä, mitä kuolemassa tapahtuu, hän sanoi: ”Asianlaita voi osoittautua täysin päinvastaiseksi kuin se, mihin me nyt uskomme.” Ja kun keskustelimme ”uusia taivaita ja uutta maata” koskevasta Raamatun lupauksesta, johon apostoli Pietari viittasi, hän ei ollut varma, mitä tämä lupaus tarkoitti (2. Pietarin kirje 3:13; Jesaja 65:17–25).
Palattuani Tukholmaan aloin tutkia Raamattua säännöllisesti erään todistajan kanssa, johon vaimoni ja minä olimme tutustuneet. Olin iloinen nähdessäni, että Mickyn kiinnostus lisääntyi tutkiessamme. Lopulta 26. helmikuuta 1961 menin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi vesikasteelle, ja Micky meni kasteelle seuraavana vuonna.
Teen muutoksia työssäni
Meille syntyi tyttövauva vuonna 1956 ja poika vuonna 1961. Niinpä olin vakituisen työpaikan tarpeessa, koska nyt meillä oli perhe elätettävänä. Olin iloinen, kun minua pyydettiin valmistamaan suuri muistomerkki kylään, jossa olin syntynyt. Se oli tarkoitus valmistaa toisessa maailmansodassa kuolleiden partisaanien muistoksi. Muistomerkki olisi ollut minulle tuottoisa hanke. Mutta harkittuani eri seikkoja – muun muassa sitä, että olisin kuukausien ajan poissa perheeni luota ja kristillisestä seurakunnasta ja että asuisin maassa, missä kommunismi kukoisti ja missä olisi vaikeaa huolehtia hengellisistä asioista – kieltäydyin tarjouksesta.
Eräs toinen työ aiheutti omalletunnolleni ongelman. Minua pyydettiin tekemään suuri ornamentti erääseen uuteen krematorioon Ruotsissa. Kun sain sen valmiiksi, minut kutsuttiin vihkiäisiin. Mutta saatuani tietää, että Tukholman piispa paljastaisi teokseni, päätin olla osallistumatta seremoniaan ihmisten kanssa, joiden opetukset ja tavat olivat selvästi ristiriidassa Jumalan sanan kanssa (2. Korinttilaisille 6:14–18).
Koska säännöllisen työn saaminen kuvanveistäjänä oli epävarmaa, huomasin vaikeaksi pitää riittävästi huolta perheeni aineellisista tarpeista (1. Timoteukselle 5:8). Harkitsin rukouksen hengessä, mitä voisin tehdä elättääkseni perheeni. Jonkin ajan kuluttua eräs arkkitehti tuli luokseni ja toi mukanaan pienoismallin rakennuksesta, jonka hän oli suunnitellut. Hän pyysi minua ottamaan siitä kuvia. Koska olin veistosteni kuvaamisen ansiosta perehtynyt hyvin valokuvaukseen, otin mielelläni työn vastaan. Ruotsissa rakennettiin noina vuosina paljon, ja pienoismalleja piti valokuvata. Näin ollen sain paljon töitä monilta arkkitehdeiltä ja pystyin elättämään perheeni hyvin.
Juuri tuohon aikaan kävin Italian kulttuuri-instituutissa Tukholmassa kertoakseni Jumalan valtakunnan hyvästä uutisesta (Matteus 24:14). Tunsin instituutin johtajan ja pääsin tapaamaan häntä. Kun hän sai tietää, etten enää työskennellyt kuvanveistäjänä, hän huudahti: ”Olet heittänyt taiteelliset kykysi hukkaan!” Selitin hänelle, että minulla oli tärkeämpiä velvollisuuksia Jumalaa ja perhettäni kohtaan.
Minun täytyy myöntää, että jonkin aikaa taide oli tärkeintä elämässäni. Tajusin kuitenkin, että minun tapauksessani uralla eteneminen olisi rinnastettavissa yritykseen palvella kahta isäntää (Matteus 6:24). Olin vakuuttunut siitä, että Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaaminen oli kaikkein tärkeintä, mitä voisin tehdä. Niinpä päätin luopua työstäni kuvanveistäjänä, minkä vuoksi Jehova Jumala on siunannut minua suurenmoisella tavalla (Malakia 3:10).
Tehtäviä kristillisessä palveluksessa
1970-luvun alussa monet Ruotsiin muuttaneet etelä- ja itäeurooppalaiset siirtolaiset alkoivat osoittaa kiinnostusta Raamatun totuutta kohtaan. Näin ollen vuoden 1973 alussa minulla oli etu tutkia Raamattua maahanmuuttajien kanssa, jotka puhuivat italiaa, espanjaa ja serbokroatiaa, ja pystyin auttamaan uusien seurakuntien ja tutkisteluryhmien muodostamisessa näille kieliryhmille. Minut määrättiin järjestämään kristillisiä italiankielisiä konventteja ja ohjaamaan niissä esitettäviä raamatullisia näytelmiä. Silloin tällöin sain myös palvella Ruotsin seurakuntia matkavalvojana.
Koska autoin italialaisten konventtien järjestämisessä Ruotsissa, olin yhteydessä Vartiotorni-seuran Rooman-haaratoimistoon. Italialaiset veljet kertoivat minulle, että Italiassa oli pulaa seurakunnan vanhimmista, koska saarnaamistyö oli lisääntynyt siellä räjähdysmäisesti. Niinpä vuonna 1987 Micky ja minä muutimme Liguriaan, lähelle Genovaa Italiaan. Tuolloin lapsemme olivat jo aikuisia ja elivät omaa elämäänsä. Vietimme kaksi suurenmoista vuotta Italiassa ja saimme osallistua uuden seurakunnan muodostamiseen Liguriaan. Saimme täysin kokea Sananlaskujen 10:22:n totuuden: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee.”
Kun Micky ja minä yritämme joskus palauttaa mieleemme, miten paljon Jehova on siunannut meitä, luettelosta tulee pitkä. Sen lisäksi että olemme osallistuneet uusien seurakuntien muodostamiseen, olemme voineet auttaa useita ihmisiä, lapsemme mukaan lukien, vihkiytymiseen ja kasteeseen asti ja sen jälkeen tulemaan kypsiksi kristityiksi. En kadu sitä, että päätin luopua elämästäni tunnettuna kuvanveistäjänä, koska olen valinnut paljon antoisamman uran palvella rakkaudellista Jumalaamme, Jehovaa. Perheeni ja minä olemme näin saaneet Jehovan ansiosta vahvan toivon elää ikuisesti. (Kertonut Celo Pertot.)
[Kuva s. 13]
Työskentelen erään veistoksen parissa vuonna 1955
[Kuva s. 15]
Vaimoni kanssa