Lopulta löysin sen mitä olin etsinyt
– Kertonut William Roddis
Hän soti Vietnamissa ja käytti huumeita päästäkseen pakoon sodan kauhuja. Hän halvaantui onnettomuudessa käsistään ja jaloistaan, hänet istutettiin pyörätuoliin ja hän alkoi käyttää enemmän huumeita päästäkseen nyt pakoon elämänsä viheliäisyyttä. Hän peri rahaa ja sai sen avulla ystäviä, jotka eivät olleet todellisia ystäviä. Hän etsi totuutta filosofeilta ja älymystön edustajilta, mutta sai saaliikseen vain tyhjiä sanoja. Vasta kun hän etsi oikeasta lähteestä, hän löysi sen mitä oli etsinytkin.
TUTTU, turvallinen elämäni meni murskaksi 14-vuotiaana. Vanhempani erosivat. Se mitä olin ilman muuta pitänyt vakaana ja normaalina, ei ollut enää sellaista. Olin vuoroin isäni luona Wisconsinissa ja vuoroin äitini luona Arizonassa. Parinkymmenen ikäisenä halusin erottautua tällaisesta hajonneesta perhe-elämästä. Niinpä liityin vuonna 1967 armeijaan.
Menin Vietnamiin ja olin siellä taisteluhelikopterin konekivääriampujana. Palattuani sieltä työskentelin ilmavoimien kokeilukoneiden parissa. Halusin kovasti päästä korpilentäjäksi Alaskaan, lentämään pitkin erämaita pienellä vesitasolla. Suunnitelmani kuitenkin muuttuivat yhdessä hetkessä. Ollessani vuonna 1969 eräällä viikonloppuvapaallani Floridassa juoksin pitkin rantaa, sukelsin tyrskyyn ja löin pääni hiekkasärkkään. Halvaannuin heti käsistäni ja jaloistani. Kahdeksan kuukauden kuluttua pääsin Kalifornian Long Beachissa sotaveteraanijärjestön sairaalasta ja aloin totutella pyörätuolissa elämiseen.
Sain Long Beachista asunnon, jouduin muutamien hämärämiesten seuraan, ja lopulta perustimme yhdessä eräälle kadulle kaupan. Se oli tarkoitettu narkomaaneille, sillä siellä myytiin psykedeelisiä julisteita, hasispiippuja, huumeiden poltossa tarvittavia välineitä, mustia kynttilöitä ja kaikenlaisia muita huumekulttuuriin liittyviä eriskummaisia esineitä. Kestääkseni paremmin pyörätuolissa istumista aloin käyttää marihuanaa, kokaiinia, hasista, meskaliinia ja muita huumeita. Olin käyttänyt huumeita jo Vietnamissa päästäkseni pakoon sodan kauhuja. Nyt pyörätuolissa istuminen oli tehdä minut hulluksi.
Osallistuin niin sanottujen ystävieni kanssa marihuanankäytön laillistamista ajavien vetoomusten levittämiseen, ja lopulta me yhdessä muitten kanssa saimme aikaan sen, että aloitteen kohtalo jouduttiin ratkaisemaan Kaliforniassa kansanäänestyksellä. Sen eteneminen pysähtyi siihen. Julkaisimme myös omaa sanomalehteä protestina yhteiskuntajärjestelmää vastaan.
Tällaisilla raiteilla elämäni siis oli 1970-luvun alussa. Noina vuosina elämässäni alkoi tapahtua kolmenlaisia muutoksia. Yksi niistä oli lopulta muuttava elämäni täysin.
Ensinnäkin: Perin noin 750000 dollaria. Sain niiden avulla monia uusia ystäviä, joita kiinnosti raha ja huumeet, joita saatoin ostaa. Ostin yhdessä muutaman sijoittajan kanssa ravintolan ja useita viinikauppoja. Ne menestyivät heikosti, ja lopulta edessä oli vararikko. Rahojeni huvetessa hupenivat myös ystäväni. Aloin epäillä vähän kaikkea ja olin haluton sitoutumaan kunnolla mihinkään. Vetäydyin kuoreeni, aloin lukea Nietzschen ja muitten filosofien teoksia ja aloin viettää aikaani Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa työskentelevien älymystön edustajien kanssa.
Etsin totuutta. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että minunkin kohdallani toteutuisi kohta seuraava Jeesuksen lupaus: ”Pyytäkää jatkuvasti, niin teille annetaan; etsikää herkeämättä, niin te löydätte; kolkuttakaa lakkaamatta, niin teille avataan.” – Luukas 11:9.
Toiseksi: Aloin tajuta, että huumeita käyttämällä turmelisin lopulta elimistöni. Kokaiini oli vienyt minulta ruokahalun. Jollen söisi, laihtuisin, ja jos minunlaiseni ihminen laihtuisi, saisin makuuhaavoja. Tiesin, että minun olisi päästävä eroon huumeista, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
Kolmanneksi: Ovellani alkoi käydä, Jehovan todistajia. Asuin eräässä Los Angelesin hienostolähiössä. Muuan laki kielsi kaupustelun hienossa yhdyskunnassamme. Kun ovelleni sitten tuli Jehovan todistajia, soitin poliisille.
”Perustuslaki antaa heille oikeuden saarnata ovelta ovelle”, minulle vastattiin. ”Siitä on olemassa jopa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden heille suotuisa päätös.”
Olin ihmeissäni. Aloin ottaa heidän Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiään. Erään kerran yksi luonani käyneistä miehistä halusi lehtien jättämisen lisäksi myös keskustella kanssani. Koska tämä mies oli talonmies ja musta ja koska olin äskettäin lukenut erään Raamatun ennustuksia käsittelevän kirjan, ajattelin kyllä pärjääväni tiedoillani tämän miehen kanssa.
Kävikin niin, etten tiennyt tarpeeksi. Kaiken mitä hän sanoi, hän perusteli Raamatulla, ja olin aina kunnioittanut syvästi Raamattua. Se mitä tämä mies nyt näytti Raamatusta, sytytti minussa kipinän. Keskustelut johtivat siihen, että kanssani alettiin tutkia kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään.
”Voimmehan me keskustella, mutta minusta ei kyllä tule Jehovan todistajaa”, varoitin heti aluksi. Se ei näyttänyt häiritsevän häntä. Hän oli kuullut saman ennenkin.
Ensimmäiset kolme lukua eivät kiinnostaneet minua. Neljäs luku ”Miksi me vanhenemme ja kuolemme” olikin jo erilainen. Seuraava luku ”Missä ovat kuolleet?” sitten tempasi minut jo mukaansa. Palapelin palaset alkoivat asettua paikoilleen. Olin syventynyt filosofiaan ja ihmisten käsityksiin totuudesta ja etsinyt vastauksia sellaisiin perimmäisiin kysymyksiin kuin: Keitä me olemme? Miksi me olemme olemassa? Mihin me olemme menossa? Kuka on Jumala?
Viimeinen näistä kysymyksistä on sellainen, että sitä tarkastellessaan filosofit juuttuvat nopeasti erilaisiin teorioihinsa. Koska he eivät kelpuuta Jumalan sanaa tiedonlähteeksi, heidän paljot puheensa eivät johda mihinkään. Olin aina uskonut Jumalaan mutta en ollut tiennyt, kuka hän oikeastaan on. Minulla ei ollut ollut häneen läheistä suhdetta. Kuinka minulla olisi voinutkaan olla? Enhän ollut tiennyt hänestä mitään.
Niinpä kun todistajat pääsivät lukuun ”Missä ovat kuolleet?” kiinnostukseni todella heräsi. Kuka osaa sanoa, missä kuolleet ovat? Ei yksikään ihminen, ei yksikään filosofi. Heidän teoriansa ovat yhtä tyhjän kanssa. Mutta nyt vihdoinkin sain tarvitsemani vastaukset Jumalan sanasta.
Seuraavaksi eteemme tuli kysymys ”totuudesta”. Niin, mikä on totuus? Onko se aina sopusoinnussa itsensä kanssa? Sain tietää Saatanan olevan tämän maailman Jumala, ja ne ongelmat joissa maailma kiemurtelee, tulivat ymmärrettäviksi. Asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Historian ja nykyisten tapahtumien suhde toisiinsa selveni saadessani tietää, että Saatanalla on järjestö, että Jumalalla on lupaustensa mukaisesti valtakunta, jonka kuninkaana on Kristus ja että tämä valtakunta tulee pikapuoliin toteuttamaan Jumalan tahdon maan päällä. Aivan kuten olin rukoillut Isä meidän -rukouksessa. Totuus tuli todelliseksi. Jeesus oli tullut todistamaan totuudesta. Mikä on totuus? Puhuessaan Jumalalle rukouksessa Jeesus sanoi: ”Sinun sanasi on totuus.” (Johannes 17:17) Nyt alkoivat suomukset pudota silmistäni.
Tein vasta löytämästäni Raamatun totuudesta mittapuun, jolla aloin mittailla kaikkea. Olin ollut jonkin verran tekemisissä helluntailaisten kanssa. Pidin heidän osoittamastaan lämmöstä. Helluntailaisuus osasi vedota tunteisiin. Nyt kuitenkin muistin heidän sanoneen minulle, että ’viini on eräs paholaisen ase’. Käyttämällä Raamattua mittapuunani tajusin, ettei näin voinut olla, koskapa Jeesus ensimmäisenä ihmetyönään muutti vettä viiniksi.
Tein myös eräälle episkopaaliselle papille kysymyksiä Ilmestyskirjasta. ”Olen tutkinut Ilmestyskirjaa kaksi vuotta pappisseminaarissa”, hän sanoi. ”Ette te kykene ymmärtämään sitä, eikä teidän pitäisi antaa sen lainkaan häiritä itseänne. Ryhtykää harrastamaan politiikkaa. Alkakaa parantaa maailmaa.”
Jälleen muistin, mitä mittapuuni Raamattu sanoo: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on.” ”Koko maailma on paholaisen vallassa.” ”Ystävyys maailman kanssa on vihollisuutta Jumalan kanssa.” – 1. Johannes 2:15; 5:19; Jaakob 4:4.
Tällä välin minulle oli jo ehtinyt syntyä eräs psykologinen ongelma, joka oli voitettava. Minun oli itserakkaudessani vaikea sulattaa sitä, että minua kävi opettamassa musta talonmies, ja hän opetti paljon. Mies itse tajusi, mistä kenkä puristaa, ja hän ratkaisi ongelman. Eräänä iltana hän tuli toisen todistajan kanssa ja sanoi:
”Mehän emme tiedä Raamatusta kaikkea. On paljon sellaista, mitä me emme tiedä. Meidän täytyy tutkia kokouksiamme varten. Sopiiko, että mekin tutkimme täällä?”
He istuutuivat olohuoneeseeni tutkimaan tiistai-iltaista kirjantutkisteluaan varten, samalla kun itse tein Totuus-kirjassa olevaa läksyäni. Tunsin oloni mukavammaksi. Itserakkauteni oli rauhoittunut. Me olimme kaikki oppilaita. Heidänkin oli opiskeltava.
Tästä oli muitakin seurauksia. Se sai minut kiinnostumaan heidän tiistai-illan kokouksestaan. Niinpä aloin käydä tässä kokouksessa. Sen jälkeen kävin heidän sunnuntain kokouksessaan ja sen jälkeen heidän torstai-illan kokouksessaan, jossa todistajia valmennettiin kenttäpalvelusta varten. Pian aloin itse todistaa ovelta ovelle.
Näin, että juuri ovelta-ovelle-saarnaaminen erotti tämän uskonnon kaikista muista uskonnoista. Tunsin, että minunkin oli vammaisuudestani huolimatta tärkeää osallistua siihen. Mehän olemme loppujen lopuksi kaikki nykyisessä epätäydellisessä tilassamme vammaisia. Jotkut vain ovat muita vammaisempia. Niinpä lähdin ryhmämme mukana kentälle pyörätuolissa. Koska en useimmilla ovilla päässyt tarpeeksi lähelle soittokellon nappia, kuljetin mukanani pitkää keppiä, jolla ylsin painamaan sitä.
Työskentelin usein erään seurakuntaamme kuuluvan vanhan, vammaisen miehen kanssa. Hän oli saanut kerran sydänkohtauksen, hänellä oli hyvin heikko näkö ja heikko kuulo, mutta silti hän oli suorittanut todistamistyötä jo lähes 40 vuotta. Me menimme usein yhdessä saarnaamistyöhön. Hän työnsi pyörätuoliani, ja minä ajoin autoa ja toimin hänen silminään ja korvinaan. Tuntui siltä kuin me kumpikin olisimme olleet vain puolen todistajan veroisia, mutta yhdessä me vastasimme yhtä kokonaista todistajaa.
Tässä vaiheessa olin saavuttanut kolmannen tavoitteeni ja enemmänkin. Se mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, oli nyt onnistunut, sillä tullakseni Jehovan todistajaksi olin luopunut kaikista huumeista. Tämä johti vielä lisäsiunaukseen, sillä päästyäni irti huumeista terveyteni parani ja vahvistuin niin paljon, että saatoin kulkea kainalosauvoilla.
Näihin aikoihin menin kihloihin. Patsy oli seurakuntamme tienraivaajia, kokoaikaisia saarnaajia. Ryhmämme lähtiessä todistamaan hän ja minä työskentelimme usein yhdessä. Lopulta menimme naimisiin ja aloitimme yhteisen tienraivauksen.
Tapahtumain kulku oli ollut nopeaa siitä lähtien, jolloin todistajat ensi kerran kävivät luonani. Vuoden 1974 tammikuussa aloin keskustella todistajien kanssa. Helmikuussa aloin tutkia heidän kanssaan. Toukokuussa lähdin ensi kerran kenttäpalvelukseen. Kesäkuussa Totuus-kirja oli tutkittu loppuun. Heinäkuussa olin ensi kerran Jehovan todistajain piirikonventissa. Elokuussa minut kastettiin. Syyskuussa kosin Patsya. Joulukuussa menin naimisiin. Tammikuussa 1975 aloitin tienraivauksen. Kaikki tämä 13 kuukaudessa.
Vuonna 1977 muutin vaimoni ja tyttäremme Doloresin kanssa Calistogaan Pohjois-Kaliforniaan, keskelle viininviljelysaluetta. Ostin sieltä 14 hehtaaria kumpuilevaa metsämaata. Alueeseen kuuluu notkelma, jossa on 1,2 hehtaarin viiniviljelmä. Aloin valmistaa viiniä, ja lopulta otin maatilaani vastaan velkaa ja aloin myydä viiniä elinkeinokseni. Vaikka olenkin vammainen, pystyn tekemään kaikki tarpeelliset työt käyttämällä apunani viiniviljelmällä moottoroituja golfrattaita ja viinitehtaassa kainalosauvoja.
Olen nyt myymässä maatilaani ja viinitehdastani ja aion muuttaa toiseen paikkaan tällä alueella. Teen tämän, jotta vaimolleni ja minulle jäisi enemmän aikaa Jumalan valtakunnasta todistamiseen toisille. Toiveenamme on, että saisimme Jehovan ansaitsemattomasta hyvyydestä elää paratiisimaassa ja nähdä seuraavan Jumalan lupauksen täyttyvän: ”Herra Sebaot laittaa kaikille kansoille tällä vuorella pidot rasvasta, pidot voimaviinistä, ydinrasvasta, puhtaasta voimaviinistä. Ja hän hävittää tällä vuorella verhon [murheitten pilven, Today’s English Version], joka verhoaa kaikki kansat, ja peiton, joka peittää kaikki kansakunnat. Hän hävittää kuoleman ainiaaksi, ja Herra, Herra pyyhkii kyyneleet kaikkien kasvoilta.” – Jesaja 25:6–8.
Olen iloinen siitä, että jatkoin aikanani etsimistä, sillä olen löytänyt totuuden ja sen mukana tyytyväisyyden ja ilon.
[Huomioteksti s. 12]
Rahojeni huvetessa hupenivat myös ystäväni
[Huomioteksti s. 12]
Kun ovelleni tuli Jehovan todistajia, soitin poliisille
[Huomioteksti s. 13]
Voimmehan me keskustella, mutta minusta ei kyllä tule Jehovan todistajaa
[Huomioteksti s. 14]
Koska en useimmilla ovilla päässyt tarpeeksi lähelle soittokellon nappia, kuljetin mukanani pitkää keppiä, jolla ylsin painamaan sitä