Pääsin pakoon uskonnollista petosta
MUISTAN ensimmäisen näkemäni ”ihmeen”. Olin kuusi- ja puolivuotias. Olin äitini kanssa silloin yksityiskodissa pidetyssä helluntailaisten kokouksessa. Saarnaaja oli laulamassa, kun hän sai hengen siten, kuin helluntailaisille tapahtuu heidän laulaessaan. Oli talvi, ja huoneen keskellä oli iso pyöreä kamiina. Näin hänen ojentavan kätensä kamiinaan, silti hän jatkoi lauluaan ja päästeli pieniä huudahduksia, ja hän otti käteensä ison hiilenkappaleen, joka oli palanut punahehkuiseksi kekäleeksi. Hän piti sitä molemmin käsin ylhäällä, kantoi sitä ympäri huonetta, päästeli pieniä voitonriemuisia huudahduksia. Lisäksi hän lauloi. Kaiken tämän ajan muut lauloivat ja huusivat ja tanssivat hänen ympärillään. Kokouksen jälkeen kaikki katsoivat hänen käsiään nähdäkseen, olivatko ne palaneet. Niissä ei ollut merkkiäkään!
Ja tämä oli vain yksi sen Kentuckyssä olevan helluntaikirkon tunnusmerkeistä, jossa äitini kävi. He uskoivat siihen, mitä sanotaan Markuksen 16. luvun jakeesta 17 lähtien kielilläpuhumisesta, sairaiden parantamisesta, käärmeitten nostamisesta ja myrkyn juomisesta. (Nämä jakeet ovat lisäyksiä, toisin sanoen niitä ei ole vanhimmissa Raamatun käsikirjoituksissa.) Kaikki helluntaikirkot eivät usko näihin asioihin. Mutta kun näkee niitä tapahtuvan, tuntuu siltä, että Jumalan täytyy olla kirkossa, jossa voidaan tehdä näitä tunnusmerkkejä ihmisten loukkaantumatta.
Sitten me muutimme Indianaan. Minut kastettiin 12-vuotiaana vuonna 1953. Opettelin soittamaan kitaraa ja säestämään kokouksissa laulettuja lauluja. Minusta tuntui siltä, että se oli osa minun jumalanpalvelustani – juuri tämän laulamisen kautta helluntailaiset saavat hengen. Kun sain hengen ja puhuin kielillä, en tiennyt, mitä sanoin, mutta hyvältä tuntui.
En itse koskaan pidellyt käsissäni käärmeitä, mutta muistan yhden viikonlopun ollessani siinä kirkossa Kentuckyssä, jossa minulla oli tapana käydä. Vieraileva saarnaaja sai hengen ja veti käärmeenkuljetuslaatikosta esiin suuren kalkkarokäärmeen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Hän kiersi sen kätensä ympärille ja päästeli huudahduksia. Minä olin laulajien kanssa lavalla hänen takanaan ja muistan nähneeni, kuinka veri alkoi vuotaa hänen sormiensa välistä. Silloin se saarnaaja, jonka olin nähnyt käsittelevän tulta vuosia aikaisemmin, sai hengen, ja hän tuli ylös, otti käärmeen toisen saarnaajan kädestä ja pani sen takaisin laatikkoon. Mutta pureman saanut mies ei sairastunut. Muistan kuitenkin kolme tuntemaani ihmistä, jotka kuolivat käärmeenpuremaan. Appeni oli yksi heistä.
19-vuotiaana avioiduin nuoren miehen kanssa, jonka oletettiin olevan pelastettu. Mutta hän ei ollut vahva helluntailainen. Näin hänen pitävän kerran käärmeitä kädessään, mutta hänen henkensä ei sopinut yhteen minun henkeni kanssa. Hänellä oli tapana tehdä hyviä tekoja helluntailaisena jonkin aikaa, minkä jälkeen hän lakkasi yrittämästä, rupesi tupakoimaan ja tekemään muita asioita, joihin me emme uskoneet. Kuitenkin tämä kysymys hengistä oli yksi asia, joka vaivasi minua. Kun helluntailaiset saivat hengen, henget eivät olleet aina samoja. Jotkut olivat voimakkaampia, jotkut olivat yhteensopimattomia ja jotkut jopa iskivät yhteen toisten kanssa.
En koskaan voinut ymmärtää tätä. Se sai minut ihmettelemään, miksi oli niin monia erilaisia henkiä. Muistan rukoilleeni koko sen ajan, kun olin helluntailainen: ”Jumala, tämä on ainoa uskonto, jonka tunnen; tämä voi olla oikea. Mutta jos en palvele sinua siten, että se miellyttää sinua, Jumala, haluan tietää sen. Jos tämä ei ole oikea uskonto, osoittaisitko minulle sen, joka on.” Rukoilin tätä monta kertaa.
Tämän ensimmäisen avioliittoni aikana näin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Olimme muuttaneet Cincinnatiin vuonna 1962, ja Jehovan todistajat tulivat ovellemme. Aviomieheni keskusteli mielellään heidän kanssaan mutta minä en. Kun he tulivat, pysyttelin keittiössä. Aviomieheni tilasi lehdet, muttei lukenut niitä koskaan. Mutta minä luin. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, ja tunsin syyllisyyttä, kun luin niitä, mutta en voinut sietää kotona mitään lukematta sitä. Saatoin jopa heittää lehdet roskiin ja myöhemmin mennä hakemaan ne pois sieltä ja lukea ne!
Sain tietää Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdistä maapallon säilyvän ikuisesti – maallisena paratiisina, joka on täynnä vanhurskaita ihmisiä. Se oli suurin asia, minkä olin koskaan kuullut. Se vaikutti minuun syvästi, koska me helluntailaiset emme uskoneet sellaista maan suhteen. Muistan lukeneeni tästä paratiisimaasta, jonka oli määrä pysyä ikuisesti, ja ajatelleeni: ’Tämä ei ole oikein!’ Mutta luin siitä mielelläni. Sisälläni oli käynnissä taistelu. Rukoilin sen vuoksi. Lopulta pyysin aviomiestäni lopettamaan lehtien ottamisen, ja hän teki niin.
Mieheni alkoi olla toisten naisten kanssa, ja seitsemän avioliittovuoden jälkeen me erosimme. Menin asumaan kahden poikani kanssa Olenen luo. Hän oli pitkäaikainen ystäväni, joka oli naimisissa enoni kanssa. Hän oli erinomainen laulaja, ja me kävimme yhdessä helluntailaisten kokouksissa ja lauloimme eri kirkoissa. Lisäksi Olene oli tulta käsitelleen saarnaajan tytär.
Minut ”parannettiin” kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla minulla oli ollut keskenmeno ja vuosin verta. Tästä huolimatta menin helluntailaisten kokoukseen. Olin hyvin huonossa kunnossa. Pelkäsin, että minun on pakko lähteä kesken pois. Silloin kuulin Olenen ja hänen isänsä alkavan laulaa. He saivat hengen, tarttuivat toisiaan olkapäistä, tulivat luokseni ja laittoivat kätensä päälleni. Menin heti tiedottomaksi. Kun tulin tajuihini, tunsin voivani erinomaisesti! Verenvuoto oli lakannut!
Toisella kerralla minulla oli iensairaus. Minulla on ollut tekohampaat 15-vuotiaasta lähtien. Sitten vuosia myöhemmin suuni rupesi turpoamaan yläproteesin alla. Olin kolme kuukautta ilman hampaita ja söin nestemäistä ruokaa. Tulin epätoivoiseksi ja kävin lääkärissä. Hän katsoi suuhuni. ”Minä en voi auttaa; teidän on mentävä suukirurgille.” Hän nimesi sairauden syylätaudiksi ja suositteli erästä hammaslääkäriä.
En koskaan mennyt sinne. Olene ja minä olimme matkalla Kentuckyssä olevaan kirkkoon. Myöhemmin sinä iltana kun olin laulamassa, sain hyvin voimakkaan hengen. Olene laittoi kätensä päälleni, menetin tajuntani ja vajosin lattialle. Tultuani tajuihini syljin suustani palasia, jotka näyttivät kuivilta pureskelluilta lihanpaloilta. Kun pääsin kotiin, saatoin jälleen panna tekohampaat suuhuni. Niistä ei ole sen jälkeen ollut mitään vaivaa.
Olene luki paljon Raamattua. Pian sen jälkeen kun olin muuttanut hänen luokseen, hän kutsui minut huoneeseen, jossa hän oli lukemassa. Hänellä oli kysymys. Hän luki Saarnaajan 1:4:n: ”Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti.” Sitten hän sanoi: ”Haluan sinun selittävän tämän raamatunkohdan minulle. Me emme usko tätä. Mistä siinä siis puhutaan?” Minä todella järkytyin.
”Tahdon tietää”, hän vaati, ”miksi sinä olet niin järkyttynyt tästä raamatunkohdasta. Se on Raamatussa, ja meidän on tarpeellista tietää, mitä se tarkoittaa.” Niinpä selitin hänelle: ”Luin siitä Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdistä, enkä halunnut sinun saavan tietää, että olin lukenut Jehovan todistajien julkaisemia lehtiä.” Hän halusi heti löytää todistajat.
”Älä vaivaa itseäsi”, sanoin. ”Jos me asumme tässä pitempään, he tulevat ovellemme. He löytävät sinut aina.” Kaksi viikkoa myöhemmin kun tulin töistä kotiin, hän oli ovella odottamassa minua ja hymyili säteilevästi. ”Arvaa keitä meillä oli tänään?” Minulla ei ollut mitään aavistusta. ”Jehovan todistajia! Sovin raamatuntutkistelun meille molemmille!” Olin sanaton. En halunnut tutkia heidän kanssaan. Pelkäsin heitä.
Mutta me tutkimme. He kutsuivat meidät kokouksiinsa. Olene ei halunnut mennä, mutta minä halusin. Nuorin poikani oli siihen aikaan noin kolmevuotias, ja me menimme valtakunnansaliin. Kun pääsimme Totuus-kirjan loppuun Raamatun kotitutkistelussamme, sekä Olene että minä tajusimme, että helluntaikirkko oli väärässä. Siitä huolimatta Olene lopetti tutkistelun. Niinpä minäkin lopetin.
Se oli vuonna 1972. Vuonna 1974 sain puhelun Olenelta – me emme asuneet enää yhdessä siihen aikaan. Hän kysyi minulta, menisinkö naimisiin hänen isänsä kanssa – hän oli se mies, jonka olin nähnyt käsittelevän tulta ollessani kuusi- ja puolivuotias. Avioliittoni ensimmäisen aviomieheni kanssa oli päättynyt yli seitsemän vuotta aikaisemmin, joten menin naimisiin Olenen isän kanssa vuoden 1975 tammikuussa.
Hän eli Kentuckyssä lähellä sitä samaa helluntaikirkkoa, jossa kävin lapsena. Kun menin naimisiin hänen kanssaan, kerroin hänelle, että en koskaan palaisi helluntailaisten joukkoon ja että jos joskus liittyisin jälleen johonkin uskontoon, liittyisin Jehovan todistajiin. Hän suostui tähän. Mutta olimme olleet naimisissa vain muutamia kuukausia, kun hän halusi minun käyvän omassa helluntailaiskokouksessaan. Menin kerran. En voinut istua siellä loppuun saakka. Demoneja oli valtavasti läsnä!
Sillä välin olin oppinut, että Saatana, hänen demoninsa ja maan päällä olevat palvelijansa voisivat tehdä tunnusmerkkejä ja ihmeitä ja että kristityt käyvät sotaa sellaisia taivaallisissa olevia demonivoimia vastaan. (2. Mooseksen kirja 7:11, 22; 8:7, 18, 19; 2. Korinttolaisille 11:13–15; Efesolaisille 6:11, 12) Olin myös oppinut, että varhaiskristillisen kirkon ihmelahjojen tarkoitus oli vahvistaa kirkkoa sen alkuaikoina ja että myöhemmin apostolien kuoltua sellaiset lahjat lakkaisivat. Esimerkiksi kielilläpuhumisen lahjasta on kirjoitettu: ”Mikäli on kieliä, ne tulevat lakkaamaan.” Rakkaus, usko ja toivo ovat nykyään kypsän kristillisen kirkon kantavia voimia. – 1. Korinttolaisille 13:8–13.
Aviomieheni yritti saada minut liittymään uudelleen helluntailaisiin ja laulamaan hänen kanssaan ja soittamaan kitaraa. Sen sijaan rupesin taas käymään valtakunnansalissa. Kun hän oli saarnannut helluntaikirkoissa viikonlopun ja tuli kotiin, hänellä oli tapana vilauttaa rahaa täynnä olevaa lompakkoa. Hän oli saanut rahat kolehdeista, joita helluntailaiset olivat keränneet hänelle. Hän nauroi, koska ihmiset antoivat hänelle kaiken sen rahan, eikä hän ollut tehnyt mitään ansaitakseen sen.
Viimein nuorempi poikani lähti kokouksiin kanssani ja hänestä tuli aktiivinen Jehovan todistaja. Mieheni oli aivan suunniltaan, jos me tulimme kokouksesta myöhään kotiin. Eräänä iltana tulin kotiin noin kello kymmenen, ja mieheni oli lukinnut ulko-oven. Poikani ja minun oli vietettävä yö autossa. Näin tapahtui useita kertoja. Hänellä oli pistooli autossaan, ja kun hän huomasi minun lukevan tai tutkivan, hän haki pistoolinsa ja ampui neljä viisi kertaa tuolini alle. Jos kannoin virvoitusjuomapulloja ulos sisäpihalle, hän ampui pahvilaatikossa oleviin pulloihin. Hän ei yrittänyt tappaa minua; hän yritti tehdä minut hulluksi. Mutta rukoilin Jehovaa ja pysyin rauhallisena, ja se sai hänet raivoihinsa.
Eräänä päivänä kun olin valmistautumassa lähtemään kokoukseen, hän kysyi: ”Aiotko sinä tosiaankin tulla Jehovan todistajaksi? Aiotko sinä tosiaankin ryhtyä kuljeskelemaan ympäriinsä ovelta ovelle saarnaamassa?” Sanoin: ”Kyllä minä aion.” ”Vai niin”, hän sanoi, ”saat kaksi viikkoa aikaa lähteä talosta.” Niinpä muutin poikani kanssa pois. Me muutimme pieneen taloon, jossa ei ollut asuttu vuosikausiin. Siitä puuttui vesijohto, siellä oli hyvin vähän huonekaluja, eikä meillä ollut yhtään rahaa.
Mutta oli niin miellyttävää päästä vapaasti menemään kokouksiin eikä tarvinnut olla huolissaan kotiin pääsemisestä tai ampumisesta. Nyt kykenin palvelemaan Jehovaa julistamalla ovelta ovelle. (Apostolien teot 20:20) Kun tapasin helluntailaisia ovella, tunsin usein demonien läsnäolon. Silloin minulla oli tapana sanoa: ”Jehova, tiedän, että olet voimakkaampi kuin demonit. Tiedän, että sinulla on voimaa auttaa minua, ja tarvitsen apuasi. Tarvitsen pyhää henkeäsi selviytyäkseni tästä.” Ja hän auttoi aina.
Minut kastettiin vuoden 1976 syyskuussa. Poikani kastettiin vuoden 1977 heinäkuussa. Sisareni on vihkiytynyt Jehovan todistaja. Äitini tutki ja alkoi julistaa ovelta ovelle. Olen siis saanut paljon rohkaisua omaisiltani ja paljon apua Jehovalta ja hänen kansaltaan. Jehova on ollut niin kärsivällinen minua kohtaan. Olkoon hän pitkämielinen myös niitä miljoonia muita kohtaan, joita ’Jumalan huomaavaisuus pyrkii johdattamaan katumukseen’. (Roomalaisille 2:4) – Kertonut Ireta Clemons.
[Huomioteksti s. 11]
Kolme tuntemaani ihmistä kuoli käärmeenpuremaan
[Huomioteksti s. 12]
Sillä välin olin oppinut, että Saatana, hänen demoninsa ja maan päällä olevat palvelijansa voisivat tehdä tunnusmerkkejä ja ihmeitä
[Kuva s. 10]
Ireta Clemons, nykyään Jehovan todistaja