Mihin suuntaan se on menossa?
”NÄEMME uudistusliikkeen taantuvan ja/tai pirstoutuvan”, sanoi eräs Yhdysvaltain katolisen karismaattisen uudistuksen johtajista tuolle ryhmälle osoittamassaan raportissa. Raportissa jatkettiin: ”Tämän pirstoutumisen yhteydessä on tapahtunut Jumalan sanan laimentumista.”
Edellä mainittua raporttia lainattiin australialaisessa uudistusliikkeen ja evankelisen suunnan Vision-aikakauslehdessä (touko-kesäkuu 1980) olleessa artikkelissa, jonka nimenä oli ”Mitä ihmettä uudistusliikkeelle on tapahtumassa?” Artikkelin laatija, karismaatikko, kertoi puhuneensa eräässä karismaatikkojen kokouksessa ”karismaattisen uudistuksen kuolemasta”.
Kansainvälisen luterilaisen karismaattisen kokouksen puheenjohtaja on tutkinut pirstoutumista ja luetellut ”seitsemän haarautumaa”, jotka ovat kehittyneet yksistään Yhdysvalloissa. Niitä ovat esimerkiksi huomattavien johtajien ympärille keskittyneet ryhmät, protestanttiset ja katoliset ryhmät jotka koettavat pysyttää uudistuksen omissa seurakunnissaan ja ryhmät, jotka korostavat parantamista ja taloudellista menestystä osoituksena Jumalan hyväksynnästä.
Johtajat ja havainnoitsijat ovat siis huolissaan uudistuksen vähenevästä vetovoimasta, siitä että ”se ei kestä ikuisesti”, kuten eräs karismaatikko sanoi. (U.S. Catholic, helmikuu 1980) Suuntauksena näyttää olevan se, että into heikkenee tai sitten perustetaan uusia karismaattisia helluntailaislahkoja, jotka asettuvat erilaisten johtajien taakse.
Edellä mainitulle tapahtumasarjalle löytyy perusteita. Encyclopædia Britannica sanoo helluntailaisista, jatka ilmaantuivat uskonnolliselle näyttämölle muutama sukupolvi sitten: ”Aluksi heidän tarkoituksenaan ei ollut erota omista kirkoistaan ja perustaa uutta kirkkokuntaa. He vain halusivat toimia uudistuksen ja herätyksen välikappaleina, auttaa kirkkojaan pääsemään eroon palvonnan kaavamaisuudesta, modernismista ja tapojen maailmallistumisesta ja pyrkiä muuttamaan ne samanlaisiksi elämää sykkiviksi, hengen täyttämiksi yhteisöiksi kuin olivat Uudessa testamentissa Apostolien teoissa kuvatut yhteisöt.” Mutta jonkin ajan kuluttua perustettiin erillinen helluntaikirkko. Myöhemmin se hajosi moniin osiin. Nykyään on olemassa yli 30 erilaista helluntailaisyhteisöä.
’Uusien karismaatikkojen’ tuore historia on silmäänpistävän samanlainen. Mutta sen ei pitäisi olla yllättävää, kun tutkitaan sitä, miten nykyinen liike sai alkunsa.
Mitä todellisuudessa tapahtui
Tutuista kertomuksista voisi päätellä, että kielilläpuhuminen ja uudistus alkoivat yhtäkkiä itsestään – pyhän hengen spontaanina toimintana. Mutta karismaattinen uudistus syntyi protestanttien keskuudessa Kaliforniassa Yhdysvalloissa eräässä episkopaaliseurakunnassa. Tällöin herätti huomiota ennen muuta se, että vuonna 1959 kaksi episkopaaliseurakunnan jäsentä ”sai Pyhän Hengen kasteen helluntailaisten ystäviensä antaman todistuksen välityksellä”. Heistä ”kokemus” siirtyi kymmenkuntaan muuhun jäseneen. Heidän oma pastorinsa otti yhteyttä edelleen muihin levittäen ”kokemusta” moniin protestanttisiin seurakuntiin.
Samoin ei sen kehitys katolisessa kirkossakaan ole ollut todellisuudessa spontaania. Jo ennen ’Duquesnen kokemusta’ ”eräät yksityiset katolilaiset olivat saaneet helluntailaisen kokemuksen – usein helluntailaisten ystäviensä vaikutuksesta”, sanoo The New Charismatics.
Mitä sitten on sanottava Duquesnessä olleista ihmisistä, sillä tämän tapauksen sanotaan olleen alkuna karismaattisen kokemuksen nopealle leviämiselle katolisessa kirkossa? Elokuussa 1966 osa yliopiston opettajakunnan jäsenistä oli eräitten ystäviensä kannustuksesta tutustunut helluntailaista ajattelutapaa edistäviin julkaisuihin. ”Lopulta tämä ryhmä päätti tutustua henkilökohtaisesti helluntailaiskokemuksen saaneisiin paikallisiin kristittyihin”, sanoo eräs kirjoittaja. Tämä tapaaminen johti ”Duquesnen viikonloppuun”, yliopistossa järjestettyyn karismaattiseen tilaisuuteen.
Tällainen liikehdintä siis merkitsi sitä, että varhaisempia helluntailiikkeen ajatuksia ja kokemuksia tunkeutui eräisiin pääkirkkokuntiin. Useimmat niiden vastaanottajista olivat etsineet ”dynaamisempaa”, jännittävämpää, iloisempaa palvontatapaa tai ne, jotka olivat saaneet karismaattisen kokemuksen, olivat tehneet heihin vaikutuksen.
Mutta näin jälkeenpäin nähtävissä olevat tulokset eivät kuitenkaan todista, että pyhä henki olisi aiheuttanut aitoa spontaania uudistumista. Sen sijaan me olemme nähneet, että toiset ryhmät ovat omaksuneet yhden ryhmän käsityksiä ja tapoja kenenkään valvomatta seurauksia tai suuntaamatta niitä arvokkaisiin päämääriin.
”Entä sitten meidän kokemuksemme?”
Kertyvistä päinvastaisista todisteista huolimatta on niitä, joiden mielestä heidän omatuntonsa ei salli heidän kiistää kokemaansa. Eivätkö he tunteneet saavansa sisäistä voimaa? Eivätkö he nähneet tai tunteneet parantumista? Eivätkö he puhjenneet puhumaan heille vieraitten kielten sanoilla?
Vaikka näin onkin voinut olla, on tärkeätä muistaa Raamatun varoittavan petollisista demonihengistä. (1. Johannes 4:1) Niitä kuvaillaan ”ihmeitä tekeviksi hengiksi”, jotka eksyttävät jopa mahtavia hallitsijoita. (Ilmestys 16:14, UTN) Ne voivat ihmisten välityksellä aikaansaada voimallisia tekoja, mutta näkyvät vaikutukset eivät todista niiden olevan lähtöisin Jumalasta. ’Eikö edes silloin, jos ne tehdään Herran Jeesuksen nimessä?’ joku voi kysyä. Jeesus itse sanoi: ”Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me profetoineet sinun nimessäsi ja ajaneet ulos demoneja sinun nimessäsi ja tehneet monia voimatekoja sinun nimessäsi?’ Ja silloin minä tunnustan heille: En ole koskaan tuntenut teitä!” – Matteus 7:22, 23.
Jopa varhaiset helluntailiikkeen jäsenet olivat huolissaan demonien vaikutuksesta. Vuosisatamme alun huomattava helluntailainen W. J. Seymour kehotti kerran opettajaansa tulemaan Los Angelesiin ja auttamaan häntä, koska hänen kokouksissaan oli päässyt valloilleen ”hypnoottisia voimia ja luonnottomia ruumiinliikkeitä”. Hän tunsi tarvitsevansa apua voidakseen ”erottaa sen, mikä oli aitoa, siitä, mikä oli väärää, ja kitkeä pois sen, mikä ei ollut Jumalasta”.
Koska Saatana pettämistarkoituksessa naamioituu valon enkeliksi (2. Korinttolaisille 11:14), eräs nykyajan kielilläpuhuva jesuiittapappi sanoo: ”Kielet voivat olla hysteerinen tai joidenkuiden mukaan pirullinen kokemus.” Ja eräs kielilläpuhuva episkopaalinen kirkkoherra on sanonut: ”Paholaisella on monia tapoja toimia meissä. Kun me tulemme Pyhän Hengen kasteelle, niin hän todella hyökkää.”
Ajattele myös tätä: Jos tällaiset erikoislahjat kuten kielet, parantaminen ja profetoiminen ovat nykyään kovin tärkeitä, niin miksi apostoli Paavali kirjoitti: ”Profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa.” (1. Korinttolaisille 13:8, Kirkkoraamattu) Todisteet osoittavat pyhän hengen ihmelahjojen lakanneen, kun apostolit ja ne, joiden ’päälle he olivat laskeneet kätensä’, kuolivat. – Apostolien teot 8:17; 14:3.
Nykyään on kuitenkin olemassa jotakin paljon tärkeämpää, jota kristittyjen tulee ilmaista osoituksena siitä, että Jumala toimii heidän välityksellään; sellaista mitä kaikilla Jumalan palvelijoilla täytyy olla. Raamattu sanoo: ”Nyt kuitenkin pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, mutta suurin näistä on rakkaus.” (1. Korinttolaisille 13:13) Koska asia on näin, meidän täytyy tähyillä muutakin kuin kielilläpuhumista etsiessämme järkeviä todisteita pyhän hengen toiminnasta meidän aikanamme.
Miten siis oikeastaan voidaan tunnistaa tosi kristityt, jotka todella ilmaisevat tätä mitä tärkeintä rakkautta? Voidaanko Jumalan hengen hedelmien nähdä vaikuttavan heissä, mikä osoittaisi heidät samanlaisiksi kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt? Tarkastelkaamme todisteita.
[Huomioteksti s. 8]
Nyt nähtävissä olevat tulokset eivät todista, että pyhä henki olisi aiheuttanut aitoa spontaania uudistumista