Kitarani, musiikkini ja Jumalani
LOKAKUUN 30. päivä vuonna 1963 oli minulle hyvin tärkeä päivä. Kello 19.30 minun oli määrä esiintyä kitarasolistina klassisen musiikin ohjelmassa, joka esitettäisiin Montevideon huomattavimmassa teatterissa. Tämä tapahtuma, joka myös radioitaisiin eri puolille Uruguayta, oli saanut suurta julkisuutta.
Tuona aamuna heräsin hyvin hermostuneena ja jännittyneenä tietäessäni, että minä olisin pian suuren ja vaativan yleisön edessä. Aika tuntui matelevan tavallista hitaammin, ja hermostuneisuuteni kasvoi kaiken aikaa. Minun täytyisi kuitenkin hallita hermoni täydelleen heti, kun astuisin yleisön eteen, voidakseni keskittyä täysin monimutkaiseen sormityöskentelyyn. Monet lupaavat konserttimuusikot ovat epäonnistuneet sen vuoksi, että heidän hermonsa ovat pettäneet. Jotkut saavat sellaisissa tilanteissa ajatuskatkoja tai jopa menettävät hetkeksi muistinsa. Konserttikitara on sitä paitsi hyvin vaativa soitin, sillä se paljastaa taitosi heti. Kokemattominkin korva voi helposti erottaa pienimmänkin virheen, minkä teet näppäillessäsi kitarastasi kauniita melodioita.
Esiintymisen tulikoe
Puoli seitsemän maissa paikalle alkaa saapua yleisöä, joka koostuu ammattimuusikoista, monista innokkaista kitaramusiikin harrastajista, musiikinprofessoreista ja -opettajista, musiikin opiskelijoista ja ihailijoista sekä aivan tavallisesta kansasta. Heillä kaikilla on jotakin yhteistä: he haluavat nauttia ihastuttavasta konsertista. He odottavat myös kuulevansa korkeatasoista soittoa. On miellyttävää havaita, että yhä on monia sellaisia, jotka arvostavat enemmän pehmeää, soinnukasta harmoniaa kuin korviasärkevää, riitasointuista rock-musiikkia.
Kello on nyt 19.20. Yhtäkkiä joku koputtaa pukuhuoneen oveen ja muistuttaa, että minun pitää saapua lavalle viiden minuutin kuluttua. Tämä on ensimmäinen kolmesta muistutuksesta, joista seuraava esitetään, kun aikaa on kolme minuuttia ja viimeinen vain minuuttia ennen esiripun avaamista. Miksi tarvitaan tällainen hermoja raastava lähtölaskenta? Paikallisten radioasemien on määrä radioida konsertti suorana lähetyksenä lähes koko maahan, ja siksi ohjelman aloitussignaali täytyy tietysti antaa täsmälleen samaan aikaan kuin varsinainen esitys alkaa.
Minuutti aikaa! Nyt olen jo valtavan hermostunut. Valot sammutetaan suurimmasta osasta teatterisalia. Ainoastaan lava jätetään täysin valaistuksi. Kuulen jonkun lausuvan kovalla äänellä nimeni ja sanovan: ”Nyt voit mennä lavalle.”
Tämä on ratkaiseva hetki. Sydämeni sykkii haljetakseen. Kävelen nopeasti keskelle lavaa suljetun esiripun takana. Esirippu aukeaa, astun eteenpäin, ja kuten on tapana, yleisö tervehtii minua lämpimin suosionosoituksin. Tämän ansiosta alan rauhoittua ja hermostuneisuuteni alkaa vähetä. Kanssakäyminen yleisön kanssa helpottuu.
Totuuden hetki
Ennen kuin alan soittaa, kokeilen vielä kerran nopeasti kaikkia kieliä varmistaakseni, että soittimeni on hyvässä vireessä. Sitten alan hitaasti soittaa ensimmäistä osaa. Näiden ensimmäisten tahtien aikana käteni tärisevät ja vapisevat. Vähitellen ne rauhoittuvat, ja lopulta saan ne täysin hallintaani. Sävelet muuttuvat selvemmiksi, kirkkaammiksi, huolitellummiksi ja tarkemmiksi. Päästessäni toiseen kappaleeseen epävarmuuden tunne ja vapina ovat jo lähes täysin hävinneet.
Tunnen, että nopeat juoksutukset, erilaiset herkät sävelet, dynaaminen voima sekä äänen voimakkuus ja täyteläisyys ovat parantuneet huomattavasti. Tarkkaavainen yleisö tuntuu seuraavan soittoani hiirenhiljaa kuullakseen jokaikisen sävelen. Sen innokkaat suosionosoitukset konsertin päättyessä saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että olen läpäissyt kokeen.
Kättentaputukset ja hyvä-huudot näyttävät ehkä kruunaavan ponnisteluni. Mutta mikä oikein pakotti minut astumaan jatkuvasti yleisön eteen? Saivatko suosionosoitukset, kättentaputukset ja nimikirjoituksen kerääjät minut tekemään sen kerta toisensa jälkeen? Olisiko kysymys ehkä vain itsekeskeisyydestä ja turhamaisuudesta?
Miten minusta tuli konserttikitaristi
Jokin näkymätön voima tuntui valtaavan minut ollessani vielä aivan lapsi. Se oli sisäinen haluni tulla muusikoksi. Musiikkia kohtaan tuntemani kutsumus kävi ilmi jo viisivuotiaana: halusin jatkuvasti soittaa kitaraa. Vanhempani eivät tosin kiinnittäneet siihen paljoakaan huomiota; he ajattelivat sen olevan vain jokin hetken mielijohde tai ohimenevä oikku. Kului vielä viisi vuotta ennen kuin he alkoivat suhtautua siihen vakavammin. Aloin siis varsinaisesti opiskella kitaransoittoa kymmenvuotiaana.
15 vuoden iässä aloin esiintyä julkisesti. Ensimmäisen kilpailuni voitin vuonna 1959, kun selviydyin ensimmäiselle sijalle erään belgialaisen kansainvälisen järjestön vuosittain järjestämässä musiikkikilpailussa. Vuonna 1961 ylsin jälleen voittoon Uruguayn kolmen tärkeimmän musiikki-instituutin järjestämissä kilpailuissa. Julkiset esiintymiseni lisääntyivät.
Vuonna 1964 matkustin erään pianistin kanssa Yhdysvaltoihin. Siellä me pidimme sarjan konsertteja Washingtonissa (D.C.). Palattuani kotiin vuonna 1965 pyrin kaiken aikaa etenemään muusikon urallani. Esiinnyin alinomaa täyttääkseni monien radio- ja televisioasemien kanssa tekemäni sopimukset. Minusta tuli kuuluisa, ja minut tunnistettiin lähes kaikkialla, minne vain Uruguayssa menin.
Spiritismi ei tyydyttänyt
Olin ennen tätä aikaa harjoittanut spiritismiä ja jopa toiminut meediona ja ihmeparantajana. Olin kuitenkin hyvin kiinnostunut Jumalasta ja halusin vilpittömästi oppia tuntemaan Hänet paremmin. Mutta kun sain henkimaailmasta ilmeisen ristiriitaisia ”viestejä”, minussa heräsi vakavia epäilyksiä ja uskoni spiritismiin heikkeni. Spiritistisissä istunnoissa vallinnut sekasorto osoitti minulle selvästi, ettei tosi Jumala voisi hyväksyä sellaisia tapoja. Niinpä lopetin spiritismin harjoittamisen lakkaamatta kuitenkaan etsimästä totuutta.
Vuonna 1965 minulle tarjottiin tilaisuutta tehdä jotain sellaista, mitä olin aina halunnut tehdä, nimittäin mahdollisuutta matkustaa Euroopan eri maihin ja esiintyä monissa suurissa kaupungeissa. Mutta noihin aikoihin ystävystyin läheisesti erään kitaransoiton opettajan kanssa. Tämä ystävyys johti suuriin muutoksiin sekä urallani että suhteessani Luojaamme.
Raamattuko sopusointuinen?
Minulla oli vain epämääräisiä ja sekavia käsityksiä Jumalasta ja Raamatusta. Mutta asiat alkoivat muuttua, kun tuo ystäväni rupesi käymään luonani. Meille tuli tavaksi soittaa säännöllisesti yhdessä ja rupatella ajankohtaisista tapahtumista. Keskustelimme mm. uskonnosta ja politiikasta. Vaikka hän oli ollut ateisti, hän päätti alkaa tutkia Raamattua. Siksi hän oli suostunut tutkimaan Raamattua viikoittain kahden nuoren lähetystyötä tekevän Jehovan todistajan kanssa. Koska hän tiesi, miten kiinnostunut olin oppimaan Jumalasta, hän pyysi minut mukaan. Suostuin mielihyvin.
Me tutkimme ”Tämä Valtakunnan hyvä uutinen” -nimistä kirjasta. Mutta minulla oli niin paljon kysymyksiä, että itse kirjasen tutkiminen edistyi hitaasti. Tajusin kuitenkin heti, että tämä oli totuus, jota olin etsinyt. Väärän uskonnon ristiriitaisten ja sekavien opetusten tilalle tuli nyt johdonmukainen ja sopusointuinen totuus. Se oli kuin musiikkia korvilleni. Kuinka iloinen olinkaan oppiessani Jehovasta, saadessani tietää, mistä pahuus oli saanut alkunsa, ja että Jumalan valtakunta oli ainoa käytännöllinen ratkaisu ihmisen ongelmiin! Värisin kauhusta, kun tajusin miten vaarallista oli ollut työskennellä suoranaisesti demonien kanssa heidän meedionaan. – 5. Mooseksen kirja 18:9–13; Jesaja 8:19.
Samaan aikaan kun minä aloin tutkia Jehovan todistajien kanssa, morsiameni Myriam ryhtyi tutkimaan adventistien kanssa. Aina käydessämme toistemme luona vaihdoimme ajatuksia siitä, mitä me parhaillaan opimme. Myriam hämmästeli sitä, miten paljon enemmän minä olin oppinut esimerkiksi kolminaisuudesta, helvetistä, ylösnousemuksesta, Valtakunnasta ja muusta. Hän ei oppinut tuossa samassa ajassa muuta kuin ’viettämään sapattia’. Minä sain selville, että sapattilaki annettiin yksinomaan israelilaisille, ei keillekään muille. (Psalmit 147:19, 20) Jeesus täytti ja lopetti tuon lain kuollessaan. (Efesolaisille 2:14–16; Kolossalaisille 2:16, 17) Autoin Myriamia ymmärtämään tämän, ja hän päätti jättää adventistit ja alkaa tutkia todistajien kanssa.
Menimme naimisiin vuonna 1967, ja me molemmat vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehovalle vesikasteella vuonna 1970. Ikävä kyllä, opettajaystäväni, joka vaikutti suuresti siihen, että löysin totuuden, ei tullut mukaan.
Uusi arvoasteikko
Jehovan todistajana opin aivan uuden arvoasteikon. Epätäydellisyyteni rajoissa aloin nähdä asioita Jehovan tavalla. Tämä sai minut harkitsemaan uudelleen tavoitteitani elämässä ja tekemään tärkeitä korjauksia. Erittelin muusikon elämänuraani äskettäin Jehovaan luomani suhteen valossa. Mietiskelin miten valtavasti aikaa tuhlaantui konsertteihin valmistautumiseen, matkustamiseen ja moniin julkisiin esiintymisiini. Miten tämä voisi auttaa minua täyttämään Luojalleni tekemäni vihkiytymislupauksen?
Tulevaisuuteni konserttikitaristina oli hyvin lupaava. Mutta nyt oli tapahtunut jotakin, mikä muutti kaiken. Kaikki nuo suurenmoiset tulevaisuudennäkymät kalpenivat ja menettivät merkityksensä, kun harkitsin Jeesuksen sanoja: ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansojen ihmisistä.” Punnitsin mielessäni, kumpi olisi tärkeämpää yleisölleni, kuunnella kitarakonserttia vai kuulla hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta. On kaikille paljon antoisampaa esittää sellaista sävelmää, joka ylistää Jehovaa ja merkitsee elämää sen kuulijoille. Kitarani tuottaa iloa ja ylentää mieltä hetkeksi, mutta se mitä nyt voin kertoa ja opettaa Jumalan sanasta, voi tuottaa pysyvää hyötyä. – Matteus 28:19, 20.
Raamatun avulla valmennettu omatuntoni sai minut tekemään tärkeän ratkaisun: päätin että minun olisi parasta luopua konserttikitaristin urastani. En kadu sitä että peruutin kaikki sopimukseni, myös suurellisen Euroopan-kiertueeni. Minusta ei tuntunut oikealta sanoa: ”Kyllä minä palvelen sinua Jehova, mutta anna minun ensin tehdä kaikki nämä muut asiat, joista olen kiinnostunut, ja kun olen selviytynyt niistä, tulen takaisin ja olen sitten uskollinen sinulle.” – Luukas 9:57–62.
Kuten odottaa saattaa, päätökseni herätti ankaraa arvostelua. Useimmat sukulaiseni, ystäväni sekä musiikkimaailman merkkihenkilöt päättelivät, että olin sekoamassa. He tuskin tajusivat, että mieleni oli juuri selkenemässä entisestä hämmentyneestä tilastaan. He päättelivät erheellisesti, että uusi uskontoni esti minua jatkamasta konserttiesiintymisiäni. Oli vaikea saada heitä ymmärtämään, että ratkaisuni oli henkilökohtainen. Omatuntoni sai minut ryhtymään saarnaamistyöhön ja muuhun kristilliseen toimintaan, jotka ovat paljon tärkeämpiä. Kristillisissä kokouksissa käyminen ja saarnaamistyöhön osallistuminen olisi käytännöllisesti katsoen mahdotonta konserttikiertueella.
Musiikkini ja palvontani
Siitä lähtien kun vihkiydyin Jehovalle, ovat kristittynä saamani ilo ja tyytyväisyys ylittäneet suuresti kaiken sen, mitä koskaan koin silloin, kun konsertit vielä merkitsivät minulle kaikkea. On ollut todella iloinen etu auttaa monia muita ihmisiä oppimaan tuntemaan kaunis ’totuuden sointi’, joka on paljon kestävämpi kuin ’musiikin sointi’. Säännöllinen saarnaaminen kiinnostuneiden kodeissa ja lavalta sekä monet tehtäväni kristillisen seurakunnan vanhimpana ovat pitäneet minut työn touhussa ja täyttäneet elämäni arvokkaalla toiminnalla. Elämänkutsumuksessani on itse asiassa tapahtunut perusteellinen muutos. Musiikki on nyt oikealla paikallaan elämässäni, sillä nyt ’etsin ensin Valtakuntaa’. – Matteus 6:33.
Miten me ansaitsimme elantomme, kun en enää pitänyt konsertteja? Muutaman vuoden toimin musiikinopettajana eräässä taideoppilaitoksessa. Vuonna 1977 minut valittiin viiden tuomarin muodostamaan arvostelulautakuntaan kansainvälisiin kitarakilpailuihin, jotka järjestettiin Pôrto Alegressa Brasiliassa. Samaan aikaan pidin kursseja siellä järjestetyssä kansainvälisessä musiikkiseminaarissa.
Vuonna 1980 me muutimme Espanjaan, jossa annan nykyisin yksityisiä kitaratunteja. Tällä tavoin kitarani elättää vaimoni ja minut meidän palvellessamme Jehovaa. Aika ajoin olen ylistänyt Jehovaa musiikin välityksellä olemalla mukana orkesterissa, joka soittaa kristillisissä konventeissa. Lienee tarpeetonta sanoakaan, että saatan näppäillä kymmenkielistä kitaraani kristittyjen järjestämissä illanvietoissa, ja ystäväni tuntuvat nauttivan siitä.
Uudessa asiainjärjestelmässä, jonka Jehova pian tuo, on enemmän aikaa kehittää luontaisia kykyjä ja lahjoja Jumalan ja ihmisen suureksi iloksi ja nautinnoksi. Ikuinen elämä ruumiillisessa ja henkisessä täydellisyydessä suo meille tilaisuuden saavuttaa tavoitteita ja tuloksia, joita nyt on mahdotonta ymmärtää tai edes kuvitella. Uudessa järjestelmässä musiikki tuottaa ylistystä Luojalle, ei sen esittäjälle eikä säveltäjälle.
Tunnen samoin kuin psalmista ja säveltäjä Daavid, joka sanoi: ”Riemuitkaa Herrassa, te vanhurskaat. Oikeamielisten on soveliasta häntä kiittää. Ylistäkää Herraa kanteleilla, soittakaa hänelle kymmenkielisillä harpuilla. Veisatkaa hänelle uusi virsi, helkyttäkää kieliä ihanasti ja riemullisesti.” (Psalmit 33:1–3) Yritän parhaani mukaan ylistää Jehovaa sekä saarnatessani että soittaessani kymmenkielistä kitaraani. – Kertonut Herman Pizzanelli.
[Kuvat s. 21, 22]
Ennen esiinnyin usein televisiossa . . . . . . nyt soitan ystävilleni