Kuolemasta elämään Dachaussa
”Älä vihaa heitä. Sinä et voi sillä vahingoittaa heitä. Teet vain vahinkoa itsellesi!”
NUO sanat, jotka muuan ystävällinen nainen lausui minulle, nuorelle tytölle, Dachaun keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana, vaikuttivat osaltaan henkeni ja mielenterveyteni säilymiseen.
Synnyin Moskovassa vuonna 1926. Isäni oli kotoisin Kiovasta ja äitini Gruusiasta. He toimivat molemmat tiedemiehinä Moskovan yliopistossa. Isäni pakeni Neuvostoliitosta vuonna 1929 Danzigiin (nykyiseen Gdańskiin Puolaan). Minut opetettiin puhumaan vain saksaa, ja useimmat ystävämme olivat juutalaisia.
Kun Hitler aloitti hirmuvaltansa, alkoi naapuristossamme asuvia juutalaisperheitä kadota, etenkin öiseen aikaan. Sinä päivänä, jolloin Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota syttyi, myös meidän perheemme katosi. Meidätkin vietiin pois, ja meille annettiin vain muutama minuutti aikaa pukeutua. Jouduimme jättämään kaiken.
Ensimmäisellä kuulusteluleirillä minua kuulusteltiin yhä uudelleen kirkkaassa valossa ja hakattiin kunnes olin aivan mustelmilla. En tänä päivänäkään usko heidän tajunneen, etten kuitenkaan osaisi vastata vanhempieni puuhia koskeviin kysymyksiin. Vanhempani näet puhuivat toisilleen venäjää, enkä minä ollut koskaan oppinut sitä kieltä.
En nähnyt isääni enää koskaan sen jälkeen, kun meidät jätettiin kuorma-autosta tuohon kuulustelukeskukseen. Eikä minulla ole vieläkään, tänä vuonna 1985, minkäänlaista käsitystä siitä, elääkö hän vai onko hän kuollut.
Sitten äitini ja minut suljettiin karjavaunuun neljäksi päiväksi. Siellä oli tilaa vain sen verran, että mahduimme juuri seisomaan, eikä siellä ollut ruokaa, vettä eikä WC-tiloja. Meillä ei ollut aavistustakaan määränpäästämme, joka oli Dachau – tuo surullisen kuuluisa kidutuksen ja kuoleman laitos!
Sen jälkeen kun meidät oli tatuoitu, meitä oli tönitty ja potkittu ja kaikki vaatteemme oli riisuttu, jouduimme patukkaa käyttelevien SS-miesten arvioitaviksi, minkä jälkeen kävimme suihkussa ja meille annettiin raidalliset vaatteet, joihin pukeuduimme. Sitten minut erotettiin hellästä ja kauniista äidistäni ja lähetettiin vain lapsille tarkoitettuihin parakkeihin.
Kuolema oli jokapäiväinen kokemus
Siellä sain ensimmäisen kokemukseni kuolemasta. Joka aamu aikuiset miehet veivät pois yön aikana kuolleiden lasten ruumiit. Jotkut heistä menehtyivät aliravitsemukseen, toiset kidutukseen ja toiset siihen että heistä otettiin verta käytettäväksi haavoittuneille sotilaille tehtäviin verensiirtoihin. Siellä oli aina kasa ruumiita odottamassa polttamista. Uunit eivät riittäneet!
Entä miksi minä en päätynyt polttouuneihin? Minua päätettiin käyttää lääketieteellisiin kokeisiin. Niinpä minuun rokotettiin ensin jokin tauti ja sitten sen vasta-ainetta. Minusta ei kuitenkaan ollut paljon iloa sadistisille kiduttajilleni, sillä minut oli opetettu olemaan itkemättä tai osoittamatta mitenkään tunteitani, joten he lopulta kohdistivat huomionsa johonkuhun toiseen.
Jokaisen joka ei ole koskaan kokenut mitään tällaista, olisi mahdotonta kuvitella, miten tämä kaikki vaikutti meihin – pelkkiin lapsiin. Emme tienneet, halusimmeko kuolla vai emme. Jotkut meistä ajattelivat, että kuolema olisi tervetullut, mutta lapsina me myös pelkäsimme kuolemaa, koska aiemmin saamamme uskonnollisen opetuksen mukaan meitä odotti palava helvetti. Mutta sitten järkeilimme: ’Helvetin tuli ei varmastikaan voisi olla pahempaa kuin tämä!’
Aika ajoin vankiryhmiä määrättiin yhdessä suihkuun, jonka ”vesi” osoittautui kaasuksi, ja niin koko ryhmä teloitettiin. Tästä syystä en pysty vielä nykyäänkään menemään suihkuun. Jos yritän sitä, alan hikoilla ja vapista kauttaaltaan. Joskus toivoin niin hartaasti kuolevani, että suorastaan yritin päästä suihkuun toisten edellä. Mutta näyttää siltä, että minut työnnettiin pois aina kun kaasua käytettiin.
”Älä vihaa heitä”
Noihin aikoihin tapasin Elsen. Hän puhui minulle kuolemasta ja kertoi, ettei siinä ole todellisuudessa mitään pelättävää. Hän selitti, että kun joku kuolee, hän ei mene mihinkään helvettiin kidutettavaksi vaan yksinkertaisesti nukahtaa. Ja sitten, ikään kuin ’aamulla’, hän herää ja maa on paratiisi. (Luukas 23:43; Johannes 5:28, 29) Silloin ei olisi mitään tuskia, ei vihaa eikä rotusyrjintää – kaikkialla vallitsisi vain ilo ja onni. (2. Pietari 3:13; Ilmestys 21:1–4) Uskoin häntä! Hänen sanansa loivat auringonpaistetta synkkään elämääni.
Else vaaransi henkensä puhuakseen minulle. Hän varoi tarkoin, etteivät vartijat nähneet meidän juttelevan. Aina kun tuli tilaisuus, me piilouduimme jätekasan taakse ja juttelimme muutaman minuutin. Hän kertoi minulle ihmeellisiä asioita Raamatusta, asioita jotka saivat minut kaipaamaan paratiisia, jonka Jumala meille antaa. Pian en enää pelännyt kuolemaa vaan opin hyväksymään paremmin olosuhteeni.
Else oli minulle erityisen suureksi lohduksi silloin kun äitini kuoli. Äitini oli häikäisevän kaunis nainen, niin kaunis, että hän sai päät kääntymään kadulla kulkiessaan. Tämä oli liian suuri kiusaus SS-miehille, joten he käyttivät häntä aistillisten halujensa tyydyttämiseen. Yö toisensa jälkeen minut pakotettiin katsomaan, kun he kiusasivat häntä sadistisilla haluillaan, kunnes he lopulta raa’asti murhasivat hänet kidutuksella ja toistuvilla raiskauksilla.
Koska olin vasta 14-vuotias, olin hyvin altis vaikutuksille. Viha oli luonnollinen reaktio! Mutta Elsen sanat kaikuvat yhä korvissani: ”Älä vihaa heitä. Sinä et voi sillä vahingoittaa heitä. Teet vain vahinkoa itsellesi!” Tämä oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus sanoi ’vihollistemme rakastamisesta ja niiden puolesta rukoilemisesta, jotka vainoavat meitä’. (Matteus 5:44) Ei niin, että meillä olisi lämpimiä tunteita sellaisia ihmisiä kohtaan. Me osoitamme rakkautta pikemminkin antamalla heille anteeksi sen, mitä he tekevät meille vainotessaan meitä.
Else auttoi minua myös saamaan selvemmän kuvan Jumalasta, jota olin aiemmin vihannut, koska SS-miehillä luki vöittensä soljissa: ”Jumala on kanssamme”. Ajattelin kidutusta, unettomia öitä, päällemme viikoittain ruiskutettuja hyönteismyrkkyjä, luteita jotka imivät vertamme, rottia jotka tulivat yöllä syömään elävää lihaamme, yhä voimakkaammaksi käyvää kuoleman löyhkää, ylityöllistettyjä polttouuneja, kylmyyttä, pulaa peitoista ja sitä ilmeistä nautintoa, jota toiset saivat kurjuudestamme. Ajattelin, että jos Jumala oli heidän kanssaan, niin silloin minä en halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Säteilevä usko ja violetinvärinen kolmio
Else auttoi minua ymmärtämään, ettei Jumala ollut vastuussa siitä, mitä nämä sadistiset miehet tekivät. Hän vaatisi heidät sen sijaan tilille omana määräaikanaan. Sitten hän tekisi viattomat ihmiset jälleen täysin terveiksi, antaisi heille elämän ja palkitsisi siten kaikki, jotka ovat panneet toivonsa häneen. Else sanoi, että se jumala, josta kiduttajamme puhuivat, ei ollut tosi Jumala vaan heidän itsensä keksimä ja että jos he ajattelivat saavansa tosi Jumalan siunauksen, he vain pettivät itseään.
Else selitti myös syyn maailman ongelmiin kertoessaan, että Saatana on tämän maailman hallitsija. Lisäksi hän sanoi, että Jumala käyttäisi ylösnousseen, kirkastetun Poikansa, Jeesuksen Kristuksen hallinnassa olevaa Valtakuntaa vapauttaakseen meidät Panettelijasta. (2. Korinttolaisille 4:4; Johannes 14:30; Ilmestys 20:1–6) Kaikki nuo sanat olivat musiikkia korvilleni ja voimanlähde noina murheellisina päivinä. Itse asiassa juuri Elsen sanat ja hänen äidillinen ystävällisyytensä valoivat minuun toivoa.
SS teki hänen olonsa hyvin vaikeaksi, koska hän oli kansallisuudeltaan saksalainen eikä kuitenkaan taipunut natsien tahtoon. SS-miehet tuntuivat pitävän tätä henkilökohtaisena loukkauksena, eivätkä he jättäneet koskaan käyttämättä tilaisuutta nöyryyttää häntä jollakin tavoin, minkä kaiken hän kesti kärsivällisesti. Huomasin, että hänen vanginpukunsa hihaan oli ommeltu violetinvärinen kolmio, ja ihmettelin mitä se tarkoitti. Selviydyttyäni Dachaun vankeudesta tarkastin asian ja sain selville, että tuo kolmio oli varattu Jehovan todistajia varten. Else oli siis Jehova Jumalan todistaja. – Jesaja 43:10–12.
Else parka! Hän oli hyvin laiha, kuin luuranko. Mutta hänessä oli jotain hyvin erikoista. En tullut koskaan tietämään hänen sukunimeään enkä saanut selville, mistä hän oli kotoisin, vaikka hän oli niin ystävällinen ja tärkeä minulle. Ajattelin, että hän oli juuri sellainen äiti, jollaisen olisin halunnut. Jonkin aikaa sen jälkeen, kun äitini murhattiin, myös Else katosi, enkä nähnyt häntä enää. Mutta en unohtanut koskaan hänen sanojaan enkä hänen tyynen luottavaa henkeään.
Vapauteen!
Kärsittyäni neljä vuotta Dachaussa koitti vapautuksen aika. Kolme päivää ennen amerikkalaisten joukkojen saapumista SS-vartijat lukitsivat meidät kaikki leiriin ja katosivat. Kukaan ei voinut paeta, koska leiriä ympäröi sähköistetty piikkilanka-aita. Kun amerikkalaiset vihdoin saapuivat, he antoivat meille ruokaa, mutta monille se tuli liian myöhään. On surullista, että taisteltuaan niin kovasti elämästään monet olivat yksinkertaisesti menettäneet elämänhalunsa ja alistuivat kuolemaan.
Koska olin kansallisuudeltani venäläinen, minut luovutettiin venäläisille. Nyt kun olin 17-vuotias, minulle sanottiin, että minun oli määrä mennä naimisiin päämajan komendantin kanssa. Mutta eräs eversti, joka oli tuntenut isäni yliopistoajoilta, kätki minut huovan alle autonsa takaistuimelle ja salakuljetti minut pois parakeista. Matkustin junalla Neuvostoliiton rajalle, ja eräänä aamuna juuri ennen päivän koittoa löysin paikan, jossa vartijat eivät olleet kovin tarkkaavaisia. Ryömin mahallani yli puolentoista kilometrin matkan poikki ei kenenkään maan. Toisella puolella olleet amerikkalaiset sotilaat katselivat, kun ryömin heitä kohti. He nostivat minut ylös ja panivat minut Heidelbergiin menevään junaan. Minua vastapäätä istui ukrainalainen mies, jonka kanssa menin aikanaan naimisiin.
Venäläisten yhä etsiessä minua olosuhteeni kävivät sietämättömiksi. He jopa ilmoittivat radiossa, että isäni etsi minua. Mutta pelkäsin vastata, koska ajattelin sen olevan ansa. Ehkä se oli isäni; en kuitenkaan uskaltanut antautua vaaraan ja vastata noihin radioilmoituksiin. Eräänä päivänä kaksi kommunistiagenttia seurasi minua. Silloin menin erääseen tavarataloon ja ajoin hissillä ylimpään kerrokseen. Tapasin johtajan, ja kun kerroin hänelle tilanteeni, hän kätki minut toimistoonsa, kunnes agentit olivat lähteneet pois. Tämän jälkeen me päätimme mieheni kanssa muuttaa Australiaan ja saavuimme tänne huhtikuussa 1949.
Uusi elämä ja toivon elpyminen
Silloin alkoi uusi elämämme. Paikallinen pappi kävi luonamme, mutta kieltäydyin käymästä kirkossa sen vuoksi, mitä olin nähnyt uskonnollisten ihmisten tekevän Euroopassa, ja siitä syystä, että Else oli osoittanut minulle, etteivät kirkot ole Jumalasta. Aloin rukoilla Jumalalta, että löytäisin totuuden, ja kävin tapaamassa paikallisia uskonnonharjoittajia. Kysyin heiltä, minne he menevät kuoltuaan. He kaikki vastasivat menevänsä ”taivaaseen”. Silloin siirryin aina seuraavaan uskontokuntaan.
Muutaman päivän kuluttua siitä, kun aloin rukoilla, muuan nuori mies koputti ovelleni ja tarjosi Vartiotorni- ja Herätkää-lehtiä. ”Oletteko menossa taivaaseen?” kysyin. ”En”, hän vastasi. ”Toivon saavani elää ikuisesti maan päällä sitten, kun se on muutettu paratiisiksi.” Tässä oli vihdoin joku, joka kuului samaan ryhmään kuin Else! Vihdoinkin olin löytänyt totuuden, jota olin etsinyt Dachaun päivistä lähtien. Olin niin innoissani, että me juttelimme varmaan parisen tuntia.
Todistaja lähetti tätinsä tapaamaan minua seuraavana päivänä, ja vain kahdessa päivässä suorastaan ahmin kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Sitten aloin lukea Raamatun kreikkalaisia kirjoituksia, niin sanottua Uutta testamenttia, ja sain sen luetuksi kolmessa päivässä. Kaikki tämä tieto oli todella suurenmoista! Paratiisi-kirjassa ja Raamatussa sanottiin täsmälleen samoin, kuin Else oli puhunut minulle. Nyt, vihdoin ja viimein, olin löytänyt ryhmän, johon hän kuului – 17 vuotta Dachausta vapautumiseni jälkeen!
Kun nyt katselen taaksepäin elämääni, minusta tuntuu, että elämäni tärkeimmät päivät olivat ne, jotka vietin Dachaussa rakkaan Elsen seurassa hänen kertoessaan minulle ihmeellisestä Raamatun toivosta. Hänen ponnistelujensa ansiosta olen voinut ’siirtyä kuolemasta elämään’. (Johannes 5:24) Ajattelen nyt arvostaen Psalmissa 94:17, 18 (UM) olevia henkeytettyjä sanoja: ”Ellei Jehova olisi ollut apunani, olisi sieluni pian asunut hiljaisuudessa. Kun minä sanoin: ’Jalkani liikkuu todella epävakaasti’, niin sinun oma rakkaudellinen huomaavaisuutesi, oi Jehova, tuki minua jatkuvasti.”
Ja kun katson tulevaisuuteen, nämä Jesajan 41:10:ssä olevat sanat vahvistavat minua: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi: minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.” Kiitos rakkaan Elsen ponnistelujen, että Jehova todellakin auttoi minua löytämään elämän Dachaussa. – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 17]
Äitini ja minut suljettiin karjavaunuun neljäksi päiväksi
[Huomioteksti s. 17]
Minua päätettiin käyttää lääketieteellisiin kokeisiin
[Huomioteksti s. 19]
Else auttoi minua ymmärtämään, ettei Jumala ollut vastuussa siitä, mitä nämä sadistiset miehet tekivät
[Huomioteksti s. 20]
Vihdoin ja viimein olin löytänyt ryhmän, johon Else kuului
[Kuvat s. 18]
Kaasukammioita ja polttouuneja Dachaussa