Elossa kuoleman kaupungissa
Erään Jehovan todistajan kertomus Bhopalista
BHOPAL – ehkä kuulit vasta äskettäin ensimmäisen kerran tästä noin 800000 asukkaan keski-intialaisesta kaupungista. Bhopal on hyvin kaunis kaupunki, joka on rakennettu kolmelle kukkulalle ja kahden suuren järven rannalle, jotka miltei kohtaavat toisensa kaupungin keskustassa. Kaupungissa on ihastuttavia puistoja ja sitä halkovat kolmikaistaiset tiet. Mutta viime joulukuun 3. päivänä vuoti Union Carbiden kemialliselta tehtaalta myrkkykaasua, joka aiheutti historian pahimman teollisuuskatastrofin, ja Bhobalista tuli kirjaimellisesti yhdessä yössä kuoleman kaupunki.
Vaimoni Mary ja minä sekä teini-ikäinen poikamme Carl asumme aivan Union Carbiden tehtaan vieressä. Vain pieni, 150 metriä leveä pelto erottaa kotimme tehdasalueesta. Miten on siis mahdollista, että me olemme elossa ja terveitä, kun tuhannet muut, joista useimmat asuivat kauempana tehtaasta, saivat joko surmansa tai vahingoittuivat hirvittävällä tavalla?
Tuulen suunta
Kun kävimme levolle sunnuntaina, joulukuun 2. päivän iltana, niin viileä tuuli suhisi Bhopalin kolmen kukkulan puissa ja lähes täyden kuun valo kimalteli sen järvien pinnalla. Yöllä heräsimme Union Carbiden pillien ulinaan. Emme kuitenkaan kiinnittäneet niihin mitään huomiota, vaan saimme hetken kuluttua taas kiinni unen päästä. Olimme kuulleet monta kertaa aiemmin tehtaan pillien huutavan, ilmeisesti kutsuakseen teknikoita hoitamaan jotakin pientä hätätapausta tai ilmoittaakseen turvallisuusharjoituksista. Olimme itse asiassa monta kertaa tunteneet hyönteismyrkyn hajua tullessamme kotiin talvi-iltaisin.
Tänä iltana ilmassa ei kuitenkaan ollut mitään epätavallista hajua, ei mitään mikä olisi varoittanut jo alkaneesta painajaisesta, joka riisti yli 2500 ihmisen hengen ja vahingoitti joka neljättä kaupungin asukasta. Tuhannet jäivät osittain tai kokonaan sokeiksi, heidän keuhkonsa vioittuivat tai he saivat aivovaurioita. Noin 3000 nautaa ja lukemattomia pienempiä eläimiä kuoli. Se oli kauhukokemus, joka jätti jälkeensä pelon – pelon jäljelle jääneistä saasteista ja pelon kaasumyrkytyksen ja tappavien tautien jälkivaikutuksista.
Mikä aiheutti tämän onnettomuuden? Tehtaan toimitusjohtajan mukaan metyyli-isosyanaatti-kaasuvuoto syntyi, kun erään säiliön venttiili murtui kovassa paineessa. Jotkut tiedemiehet uskovat, että myös fosgeenia, jota käytettiin kaasuhyökkäyksissä ensimmäisen maailmansodan aikana, pääsi vuotamaan.
Metyyli-isosyanaatti vaikuttaa ihmiseen hermokaasujen tavoin. Se voi tappaa silmänräpäyksessä, ja se on tappavaa myös imeytyessään ihon läpi. Vähän keskiyön jälkeen virtasi 40 minuutin ajan tonneittain metyyli-isosyanaattia ilmaan, ennen kuin vuoto saatiin tukituksi. Tuuli kuljetti kuitenkin kaasun poispäin meidän asuntoalueeltamme. Ellei näin olisi käynyt, meidät olisi luultavasti löydetty kuolleina vuoteestamme ja haudattu joukkohautaan sen jälkeen, kun meidät olisi ensin valokuvattu myöhemmin tapahtuvaa tunnistamista varten.
Kauhujen yö
Kaasun purkautuessa muodostui kirkkaalle yötaivaalle suunnaton valkoinen pilvi. Talven viileys painoi sen maahan, ja se tunkeutui koteihin, karja-aitauksiin, kaupungin keskuslinja-autoasemalle ja edelleen rautatieasemalle. Levittäytyessään se virtasi kohti vihannestoria ja kaupungin sairaalaa.
Kaasuhirviön toinen käsivarsi kurkotti kohti alempana olevaa järveä ja uutta kaupunginosaa. Ja kulkiessaan se tappoi. Tuhannet ihmiset heräsivät unestaan kaasun kirvellessä heidän silmiään ja kuristaessa kurkkua ja juoksivat kadulle. Lähes kaikki, jotka hengittivät kaasua tehtaan lähistöllä, kuolivat nopeasti. Toiset hoipertelivat eteenpäin sokaistuneina ja oksennellen, kunnes kaatuivat kuolleina tielle.
Äkkiä koko kaupunki oli liikkeellä, ja huudot ”bhago, bhago” (”juoskaa, juoskaa”) täyttivät ilman. Perheenjäsenet joutuivat eroon toisistaan väkijoukon puristuksessa. Pian poliisiautot alkoivat kaiuttimien välityksellä herättää ihmisiä jouduttaakseen vaarallisten alueitten evakuoimista. Muutamat bensiiniasemat jakoivat läpi yön ilmaista polttoainetta kaupungista poistuville ajoneuvoille. Tuhannet ihmiset virtasivat pois kaupungista jalkaisin, skoottereilla, mopedeilla, moottorikäyttöisillä rikšoilla, henkilöautoilla, busseilla ja kuorma-autoilla. Pakenevat väkijoukot tallasivat lapsia kuoliaiksi. Jotkut jäivät autojen ruhjottaviksi hoiperrellessaan puolittain sokaistuneina. Toiset juoksivat päämäärättä seuraten tahtomattaan kaasun kulkusuuntaa. He kuolivat tai sairastuivat vakavasti.
Muuan kristitty Jehovan todistaja kuuluu niihin, joiden pako oli harkitumpaa. Veli Paulose heräsi noin kello 2.30 sireenien ulvontaan ja kitkerään ammoniakin kaltaiseen hajuun. Hän tiesi, että kaasu saattoi olla peräisin vain Union Carbiden tehtaalta, ja siksi hän otti ensiksi selvää tuulen suunnasta ja kiirehti sen jälkeen perheineen pois kaasun alta jäämättä edes keräämään lämpöisiä vaatteita. He raivasivat tiensä suuren ihmisvirran läpi ja pakenivat erään kaupungin ulkopuolella olevan kukkulan laelle, missä järveltä puhaltava raikas, puhdas ilma tuotti heille lievitystä. Lukuun ottamatta pientä silmien kirvelyä ja rintakipua he säästyivät ikäviltä seurauksilta.
Yön tuntien kuluessa hallituksen koneisto käynnistyi. Viranomaiset etenivät kaasunaamareissa pahiten saastuneelle alueelle, joka sijaitsi vastakkaisella puolella tehdasta kuin missä me asumme. Ensimmäisten joukossa saapuivat tälle alueelle Bhopalin pormestari, tohtori Bisarya ja hänen poikansa Robin. Robin kuvaili näkyä, joka kohtasi häntä vain noin 200 metriä kodistamme, seuraavasti: ”Näimme vain ruumiita, ihmisten ja eläinten ruumiita.”
Kaikki kaupungin lääkärit kutsuttiin palvelukseen, ja he riensivät auttamaan. Suuri Hamidia-sairaala oli pian täpösen täynnä suunniltaan olevia ihmisiä, jotka olivat tulleet hakemaan apua. Osastot täyttyivät nopeasti, ja sairaala-alueelle alettiin pystyttää telttoja. Ensiapuasemia nousi joka puolelle kaupunkia.
Sadat pakenivat lähikaupunkeihin mutta kuolivat matkalla tai perillä. Saatuaan lääkitystä eräs mies tunsi olonsa paremmaksi. Kotona hän sytytti savukkeen, pani sen suuhunsa ja kuoli heti. Muuan nuori mies korjasi isänsä ja äitinsä ruumiit polttohautausta varten, palasi kotiin ja kaatui kuolleena maahan. Eräs kohtaamamme nuori tyttö oli menettänyt yhdeksän perheensä jäsentä.
Kauhujen maanantai
Tilanteen koko kauheus valkeni meille kuitenkin vasta, kun olimme heränneet tavalliseen aikaan kello 4.50 ja aloimme valmistautua päivän tehtäviin. Kuoleman ja kärsimysten keskellä me olimme nukkuneet rauhallisesti.
Saatettuamme poikamme Carlin paikallisen sanomalehden toimistoon, missä hän tekee osa-aikaista ansiotyötään, vaimoni ja minä aioimme lähteä tavanomaiseen saarnaamistyöhömme. Me olemme kumpikin, samoin kuin poikammekin, Jehovan todistajien kokoaikaisia evankeliuminpalvelijoita. Mutta minne tahansa me menimmekin tänä maanantaiaamuna, kaikkialla oli ihmisten ja eläinten kuolleita ruumiita. Joku käveli tiellä aivan edessämme ja kaatui äkkiä kuolleena maahan.
Kulkiessamme kaupungilla emme nähneet juuri yhtään ajoneuvoa kaduilla. Kaikki liikkeet olivat kiinni. Tori oli suljettu. Kun tulimme linja-autoasemalle, näimme että lattia oli oksennuksen ja ulosteiden peitossa. Rautatieasemalla monet työvuorossa olleet virkailijat olivat kuolleet siihen paikkaan.
Asemapäällikkö Harish Dhurve, joka oli hengittänyt kaasua, näki henkilökuntansa kuolevan. Hänen onnistui saada yhteys seuraavalle lähimmälle asemalle ja ilmoittaa, että kaikki Bhopaliin tulevat junat on pysäytettävä. Hänet löydettiin kuolleena pöytänsä äärestä. Jotkut matkustajat, jotka olivat tulleet kello 1.30 lähtevälle junalle, eivät koskaan lähteneet Bhopalista elossa. Eräs veturinkuljettaja, joka toi junan kaupunkiin ennen varoituksen antamista, kuoli perille päästyään.
Kun olimme palaamassa kotiin maanantaina puolen päivän aikaan, törmäsimme ihmisjoukkoihin, jotka tukkivat tiemme ja huusivat, että kaasua on vuotanut lisää, ja käskivät kaikkia juoksemaan toista tietä. Tämä aiheutti pakokauhua, vaikka se osoittautuikin vääräksi huhuksi. Näimme kaupungin kuorma-autoja, joihin oli kasattu ruumiita päälletysten. Kuolleitten määrä kasvoi tunti tunnilta – 269, 566, 1217 ja lopulta niitä oli yli 2500. Eräs joulukuun 5. päivän sanomalehti otsikoi: ”Yksi kuollut joka minuutti.”
Ruumiitten polttamisen synnyttämät savupilvet tuprusivat taivaalle yötä päivää. Avoimilla paikoilla alettiin pian polttaa ruumiita jopa sata kerrallaan. Eläinten raadot kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle ja heitettiin syviin kaivantoihin ja peitettiin niihin. Jotkut harvat ryöstivät hyljättyjä koteja, mutta useimmat tekivät kaiken voitavansa auttaakseen kärsiviä. Me osallistuimme naapuriemme kanssa iloiten rahan antamiseen ja ruoan valmistamiseen sairaille.
Lääkäreitä ja tiedemiehiä virtasi kaikkialta maasta kaupunkiin auttamaan. Ja erikoislääkäreitä, joilla oli kokemusta silmä- ja keuhkosairauksista, tuli muistakin maista. Surullista kyllä, jotkut naiset, jotka itse eivät näyttäneet vahingoittuneen kovin pahasti, synnyttivät kuolleita sikiöitä. Toiset tulivat sairaalaan kovissa tuskissa ja synnyttivät ennenaikaisesti kuolleen sikiön.
On kiinnostavaa, että vain kaksi päivää ennen onnettomuutta vaimoni oli vienyt uusimman Herätkää-lehden numeron tohtori A. M. Shalille, joka lukee sitä säännöllisesti. ”Onko teillä kovasti kiireitä?” kysyi vaimoni tohtorilta. ”Nyt on hyvin rauhallista”, hän vastasi. ”Kun kuumuus ja sateet ovat ohitse ja talvikausi on alkanut, niin me elämme terveellistä vuodenaikaa”, hän lisäsi. ”Meillä lääkäreillä on nyt vähemmän työtä.”
Mutta kun ohitimme tohtori Shalin vastaanoton maanantaiaamuna, niin toisiaan tyrkkivien ja hoitoon pyrkivien ihmisten jono ulottui pitkälle kadulla, ja siinä oli neljä ja viisi ihmistä rinnakkain. Päät olivat painuksissa kirvelevien silmien suojelemiseksi auringolta. Tohtori Shali kertoi meille myöhemmin, että hän oli saanut kutsun varhain aamulla, ja hän oli miehensä sekä muutamien apulaistensa kanssa työskennellyt taukoamatta koko maanantaipäivän ja seuraavan yön hoitaen maksutta uhreja. Hän mainitsi, että näkö on pelastettavissa, jos oikeaa hoitoa saadaan ajoissa, mutta jos tämä laiminlyödään, niin seurauksena on haavainen sarveiskalvo ja mahdollisesti näön menetys. ”Miten ihmiset voivat suunnitella ydinsodan aloittamista nähdessään tällaista?” hän sanoi.
Otimme selvää muista todistajista
Meitä huolestutti suuresti Bhopalissa toimivien kristittyjen veljiemme ja sisartemme kohtalo. He kaikki asuvat vanhassa kaupungissa eli vaaravyöhykkeellä. Mikä helpotus oli havaita, että kaikki 12 olivat elossa ja vahingoittumattomia!
Arvostimme suuresti kristillistä veljeyttämme, kun todistajia alkoi tulla kaupunkiin toisilta paikkakunnilta nähdäkseen, miten me olemme selviytyneet. Ensimmäisenä saapui veli Barrett, itsekin sydänpotilas. Hän oli matkustanut junassa yötä myöten 337 kilometriä. Olimme niin iloisia nähdessämme hänet, että silmämme kostuivat kyynelistä. Saimme myös sähkösanomia ja kirjeitä, mikä rohkaisi meitä suuresti.
Toivoa surun keskellä
Tuhansia ihmisiä virtasi joka päivä kaupunkiin etsimään omaisiaan. Viranomaiset työskentelivät yötä päivää ruumiitten hävittämiseksi estääkseen kulkutautien puhkeamisen. Osavaltion pääministeri Arjun Singh julisti, että Union Carbide ei enää koskaan aloita uudelleen toimintaansa kaupungissa. Mutta tulee kestämään kauan, ennen kuin Bhopal unohtaa tämän kuoleman yön.
Mikään eloonjääneille maksettu hyvitys ei tuo kuolleita takaisin tai palauta sokeille näköä. On kuitenkin Yksi, joka voi tehdä tämän kaiken, Jehova Jumala. Hänen Bhopalissa asuvat todistajansa, jotka ovat kiitollisia siitä että ovat elossa, käyvät mielellään kertomassa lähimmäisilleen lohdullista sanomaa siitä, että tällaisia ihmisten aikaansaamia murhenäytelmiä ei pian tapahdu enää koskaan.
[Kuva s. 12]
Sukulaista kannetaan polttohaudattavaksi
[Lähdemerkintä]
UPI/BETTMANN ARCHIVE
[Kuva s. 14]
Kahta silmävaurioita saanutta johdatetaan pois paikalta
[Lähdemerkintä]
UPI/BETTMANN ARCHIVE