Etelä-Afrikka – maa jossa vastakohtaisuuksista huolimatta löytyy myös sopua

Herätkää-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

ETELÄ-AFRIKKA on suurten vastakohtaisuuksien maa. Täällä on laajoja hedelmällisiä tasankoja, suuria aavikoita, vuoristoja ja syvien rotkojen ja vihreitten laaksojen läpi kiemurtelevia jokia. Eläimistö ja kasvillisuus hämmästyttävät moninaisuudellaan. Lisäksi väestö on rodullisesti hyvin kirjavaa.

Valitettavasti tämä rodullinen kirjavuus on tuonut mukanaan ongelmia. Eteläafrikkalainen kirjailija ja tutkija Laurens van der Post kirjoittaa: ”Ihmisten välinen jännitys ei ole missään muualla maailmassa niin runsasta kuin Etelä-Afrikassa. Sitä on valkoisten ja aasialaisten välillä, mustien ja aasialaisten välillä, valkoisten ja Kapmaan ristirotuisten välillä, afrikandiena ja englantilaisten välillä ja sekä afrikandien ja mustien että englantilaisten ja mustien välillä.”

Ketkä olivat täällä ensimmäisinä? Hämmästyttävää kyllä ei yksikään edellä mainituista ryhmistä. ”Nykyisistä heimoista ovat kiistatta bušmannit ’vanhimpia asukkaita’, muut ovat myöhemmin tulleita, mustat pohjoisesta ja valkoiset etelästä”, kirjoittaa B. Tyrrell Etelä-Afrikan heimoja käsittelevässä teoksessaan. (Tribal Peoples of Southern Africa) Bušmannit ovat sukupuuton partaalla häälyvää kellertäväihoista kansaa ja kooltaan samanlaisia kuin Keski-Afrikan kääpiöt eli pygmit. Heidän lisäkseen maailmassa on enää vähän sellaisia ihmisiä, jotka elävät täysin metsästyksen ja keräilytalouden varassa.

Hottentotit muistuttavat hyvin paljon bušmanneja, ja he lienevät bušmannien ja mustien sekoittumisen tulos. He olivat myös metsästäjiä, mutta toisin kuin bušmannit he kasvattivat myös nautakarjaa ja lampaita. Eteläisen rannikkoseudun asukkaina hottentotit joutuivat ensimmäisinä tekemisiin valkoisten kanssa, jotka vuonna 1652 alkoivat asuttaa Afrikan eteläkärkeä.

300-luvulla alkoivat ensimmäiset mustan Afrikan heimot tunkeutua kohti Etelä-Afrikkaa. Ajan oloon heidän lukumääränsä liikkui jo miljoonissa, ja he olivat jakautuneet satoihin heimoihin, joilla kullakin oli oma päällikkönsä. Eräistä samaa kieltä puhuvista heimoista syntyi suurempia ryhmiä, kuten zulut, xhosat, sothot, tswanat, pedit, vendat ja tsongat.

Kamppailu maa-alueista

Hottentottien ja mustien heimoryhmien elämäntapa ei soveltunut bušmanneille. Eurooppalaisten tulo kiihdytti kamppailua maa-alueista, sillä he tarvitsivat karjalleen paljon laidunmaata. Pienet soturit olivat erittäin urhoollisia, mutta silti heidän oli lopulta pakko väistyä valkoisen miehen ylivoimaisten aseiden tieltä. Osa bušmanneista sekoittui muihin heimoryhmiin, kuten sothokansaan, toiset taas vetäytyivät turvaan Kalaharin karuun autiomaahan.

Pian ensimmäisten yhteenottojen jälkeen hottentotit olivat valmiita antautumaan valkoisille ja tekemään työtä näiden hyväksi. Vähitellen he yhdistyivät niin sanottuihin Kapmaan ristirotuisiin, eri rotujen yhteensulautumaan, jossa on myös eurooppalaista sekoitusta. He ovat seurallisia ja ystävällisiä. Heidän ihonvärinsä vaihtelee valkoisesta tummanruskeaan.

Bušmannien hävittäminen ja hottentottien alistaminen ei tuonut Etelä-Afrikkaan rauhaa. Eräs kirja selittää: ”Alkoi katkera kamppailu maa-alueista; aluksi itäisessä Kapmaassa xhosien ja ensin hollantilaisten ja sitten englantilaisten välillä; myöhemmin Natalissa zulujen ja ensin hollantilaisten ja sitten englantilaisten välillä. – – Se, että Englanti lähetti Etelä-Afrikkaan runsaasti joukkoja, merkitsi käännekohtaa. Ne ratkaisivat lopputuloksen. Hevosillaan, uudenaikaisilla kivääreillään ja tykeillään ne lopulta murskasivat xhosat itäisessä Kapmaassa ja zulut Natalissa.” – Gold and Workers.

20 vuotta myöhemmin eli vuonna 1899 alkoi buurisota, jota kesti melkein neljä vuotta. Siinä olivat vastakkain englantilaista ja hollantilaista syntyperää olevat valkoiset, ja siinä kuoli yli 40000 ihmistä. Voidaan hyvin kuvitella, millaista näytelmää mustat joutuivat todistamaan. He näkivät ”kristittyjen”, jotka olivat tuoneet heille Raamatun, tappavan surutta toisiaan.

Mustat ja aasialaiset

Mitä on sitten sanottava mustista, jotka muodostavat pääosan Etelä-Afrikan väestöstä. Riittääkö heillä yksimielisyyttä? 1800-luvun alussa alisti mahtava zulupäällikkö Shaka useita naapuriheimoja valtaansa. Hänen valloituksiaan seurasi ketjureaktiona heimosotia, joissa miljoonat menettivät henkensä.

Kuluneitten sadan vuoden aikana täällä on tehty suuria kultalöytöjä ja tänne on rakennettu teollisuutta, ja mustista yhteisöistä on pikku hiljaa muuttanut väkeä työn toivossa valkoisten kaupunkeihin. Kolmannes mustasta väestöstä, joka puhuu monia eri kieliä, asuu nykyään esikaupungeissa, joita on syntynyt valkoisten kaupunkien liepeille. Eräs tällainen esikaupunki on Etelä-Afrikan suurimman kaupungin, Johannesburgin, liepeillä sijaitseva Soweto, jossa asuu noin miljoona mustaa. Mustat ovat näissä esikaupungeissa omaksuneet monia eurooppalaisten tapoja, vaikka heillä on vielä vanhoja heimotapojakin.

Oman lisänsä suureen rodulliseen kirjavuuteen antavat ne yli 100000 mustaa kaivostyöläistä, jotka ovat tulleet naapurimaista Botswanasta, Lesothosta, Swazimaasta, Malawista ja Mosambikista. Nämä miehet elättävät kotimaahan jääneitä perheitään lähettämällä niille rahaa. He asuvat kaivosyhdyskunnissa, joissa eri kansallisuuksia olevien työläisten välille syntyy usein kahakoita.

Etelä-Afrikassa on myös yli puoli miljoonaa aasialaista. Miten he ovat tulleet tänne? 1800-luvulla Englanti hallitsi Etelä-Afrikassa Natal-nimistä rannikkoaluetta. Zuluja ei ollut vielä nujerrettu, eivätkä he halunneet työskennellä valkoisten sokeriruokoviljelmillä. Niinpä Intiasta alettiin vuonna 1860 värvätä työläisiä, ja useimmat näistä halusivat työsopimuksensa päätyttyä jäädä maahan. Intialaisten maahanmuutto loppui vuonna 1911. Siihen mennessä oli yli 150000 miestä, naista ja lasta saanut Etelä-Afrikasta itselleen toisen kotimaan, ja he osaltaan rikastuttivat sen rodullista monivivahteisuutta. Valitettavasti hekään eivät ole keskenään yksimielisiä. Heidän joukossaan on hinduja, muslimeja ja erilaisiin kristikunnan kirkkoihin kuuluvia, ja monet mustat ja intialaiset suhtautuvat vieläkin toisiinsa vihamielisesti.

Ehkä lukija ymmärtää nyt, miksi alussa lainaamamme eteläafrikkalainen kirjailija saattoi sanoa, että ”ihmisten välinen jännitys ei ole missään maailman maassa niin runsasta kuin Etelä-Afrikassa”. Täysin valkoisista koottu hallitus teki äskettäin uusia suunnitelmia, joiden toivottiin tyydyttävän intialaisia ja ristirotuisia. Monet valkoiset olivat kuitenkin kovasti sitä vastaan, ja se johti uuden poliittisen puolueen syntymiseen.

Etelä-Afrikan valtion tilastollisen vuosikirjan (South Africa 1982) mukaan yli 83 prosenttia maan mustista ja valkoisista asukkaista tunnustautuu kristityiksi. Heidän eripuraisuutensa on kuitenkin saanut monet kääntämään selkänsä kristikunnan kirkoille. Merkitseekö tämä sitä, että Raamatussa on jotain vikaa? Ei suinkaan, sillä Raamattu tuomitsee selvästi ”vihollisuudet, riidan, mustasukkaisuuden, – – jakaumat” siinä yhteydessä kun se sanoo, että ”ne, jotka harjoittavat sellaisia, eivät peri Jumalan valtakuntaa”. (Galatalaisille 5:20, 21) Raamattu on todellisuudessa osoittautunut vahvaksi yhdistäväksi voimaksi levottomuuksien repimässä Etelä-Afrikan tasavallassa.

Kaikkien rotujen yhdistäminen rauha ja sopu silmämääränä

Seuraava tieto on peräisin jo vuodelta 1915: ”Rotuvastakohtaisuudet voitetaan kristillisen rakkauden avulla, ja briteistä ja buureista tulee yhtä Kristuksessa Jeesuksessa. – – Miten suurenmoinen onkaan tämä ykseyden side – – joka liittää valkoiset, mustat ja keltaiset yhteen.” Lausunnolla viitattiin erääseen konventtiin, jonka raamatuntutkijat (Jehovan todistajat) tuolloin pitivät Etelä-Afrikassa.

Onko tällaista aitoa ykseyttä nykyään kristittyjen keskuudessa? Onko se säilynyt ja onko sitä nykyään enemmän? On varmasti, ja tästä ovat hyvänä osoituksena ne 7792109 henkeä, jotka 4. huhtikuuta viime vuonna kokoontuivat eri puolilla maailmaa viettämään Jeesuksen Kristuksen kuoleman muistojuhlaa. – Luukas 22:19.

Jehovan todistajia yhdistävä aito kristillinen ykseys on selvästi nähtävissä heidän Etelä-Afrikan-keskuksessaan, jossa noin 200 eri rotuja edustavaa vapaaehtoista työskentelee hyvässä sovussa kääntäen raamatullista kirjallisuutta eri kielille ja valmistaen sitä. Tämä kirjallisuus ei sisällä poliittista propagandaa, vaan kiinnittää huomion sen ”valtakunnan hyvään uutiseen”, jota Jumala tulee käyttämään rauhan aikaansaamiseksi kaikkialle maailmaan. – Matteus 6:10; 24:14; Daniel 2:44.

Voiko tämä Valtakunnan sanoma, jota Jehovan todistajat saarnaavat, todella poistaa lujassa istuvat rotuennakkoluulot?

Aloittakaamme xhosakansaan kuuluvasta Samuel Masesta. Valkoiset olivat käyneet kolmesti hänen kimppuunsa. Hän oli katkera ja pettynyt, mutta jokin auttoi häntä muuttumaan: ”Ollessani tekemisissä Jehovan todistajien kanssa havaitsin, että he olivat aivan erilaisia kuin muihin uskontoihin kuuluvat. Anglikaanisessa kirkossa sothot ja xhosat riitelivät tavan takaa keskenään. Mutta todistajien välillä vallitsi todellinen ykseys, sopusointu ja rakkaus. Perehtyessäni Raamatun opetuksiin minulle selvisi, että nekin valkoiset, jotka aiemmin olivat hyökänneet kimppuuni, olivat tehneet sen epätäydellisyytensä takia, aivan kuten mustat käyvät toisten saman heimoisten kimppuun.” Samuel on voinut kuluneitten 40 vuoden aikana auttaa monia erilaisia ihmisiä panemaan luottamuksensa Jumalan valtakuntaan.

Eteläafrikkalainen Isaac Langa on kasvanut Johannesburgin liepeillä Alexandra-nimisessä mustien esikaupungissa. Rotukiihkoilijana hän vihasi valkoisia ja piti zuluja muita mustia parempina. Isaac kävi kielletyn vastarintajärjestön kokouksissa ja oli sen jälkeen mukana vuoden 1976 levottomuuksissa. Hän kertoo: ”Poliisi ampui monia kuoliaiksi, toiset jäivät loppuiäkseen raajarikoiksi. Nähdessäni kaiken tämän minussa heräsi kostonhalu. Halusin saada automaattiaseen, jolla olisin voinut ampua kuoliaaksi niin monta ihmistä kuin mahdollista ennen kuin minut itseni tapettaisiin. Koska en onnistunut saamaan tällaista asetta, päätin seurata toisten esimerkkiä ja mennä naapurimaihin saamaan sotilaskoulutusta.”

Tässä kriittisessä vaiheessa Jehovan todistajat tapasivat Isaacin ovelta-ovelle-työssään. Hän otti heiltä Raamattua selittäviä kirjoja, ja varsinkin kirja Tosi rauha ja turvallisuus – mistä lähteestä? teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Hän selittää: ”Nyt olin löytänyt sen tosi rauhan, jota olin etsinyt. Sain tietää, että Raamatussa sanotaan: ’Väärä ei voi suoristua, eikä vajaata voi täydeksi laskea’ ja: ’Ei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa.’ Minulle siis selvisi, että kamppailumme oli turhaa, sillä sen avulla maailmaan ei saataisi rauhaa. Siihen pystyy vain Jumalan valtakunta.” – Saarnaaja 1:15; Jeremia 10:23.

Erästä afrikandia, valkoista, oli pienestä pitäen opetettu vihaamaan mustia. Kahden toverinsa kanssa hän usein iltaisin pieksi tiellä vastaan tulleita mustia. Sitten hän alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Hän kävi Jehovan todistajien konventissa, jossa oli myös mustia, ja hämmästeli sitä rakkautta, joka siellä ilmeni eri rotujen välillä. Myöhemmin hän meni erään Jehovan todistajan palvelukseen ja sai työkomennuksen syrjäseudulle. ”Oli talvi ja erittäin kylmää, ja nukuin aaltopeltimökissä”, hän kertoo. ”Musta kuorma-autonkuljettajamme, joka myös oli todistajia, saapui sinne, ja annoin hänelle omia huopiani, lakanoitani ja tyynyn.” Tämä hämmästytti erästä toista mustaa, joka tiesi millainen tämä mies aiemmin oli ollut. Kului vuosia, ja nyt tämä aiemmin mustia vihannut afrikandi on Jehovan todistaja. Hän sanoo: ”Väkivallanteoilla ei ole nykyään sijaa elämässäni. Ei ole ollut helppoa muuttua näin pitkän ajan jälkeen, mutta en tee enää eroa eri rotujen välillä, vaikka ihmiset sen tähden käyttävät minusta pilkkanimeä ’kafferboetie’ [neekereitten ystävä].”

Erään ristirotuisista, valkoisista ja intialaisista koostuvan seurakunnan alueella on kaivosyhdyskuntia. Seurakunta päätti laajentaa toimintaansa, ja se alkoi kertoa Raamatun sanomaa niissä asuville mustille vierastyöläisille. Pian kokouksissa alkoi käydä melkoinen joukko uutta väkeä. Osa heistä oli todistajia, jotka eivät vielä olleet tulleet tämän seurakunnan yhteyteen. Kaikki he edistyivät hyvin. Seurakunta kirjoittaa:

”Läsnä oli ystäviä Malawista, Zimbabwesta, Lesothosta, Mosambikista, Transkeista, Zulumaasta ja jopa Angolasta. Koska me puhuimme seitsemää eri kieltä, käytimme yhteisenä kielenä zulua, vaikka kokouksissa esitettiinkin ajatuksia ja selityksiä kaikilla näillä kielillä. Esitelmät käännettiin englannista tai afrikaansista zuluksi.

”Seurakunnan ulkopuolella käyty taistelu nosti arvoonsa sen rakkauden, joka vallitsi seurakuntaamme kuuluvien keskuudessa. Nuoret rikolliset hätyyttivät aika ajoin kaivosyhdyskuntien mustia työntekijöitä, ja he jopa puukottivat monia hengiltä. Vihanpito ja kostonhalu kasvoivat sellaisiin mittoihin, että kaikki tunsivat olonsa turvattomaksi. Silti valtakunnansalissa vallitsi rakkaus, joka oli nähtävissä iloisista kasvoista, kädenpuristuksista, naurusta ja siitä tavasta, jolla kaikki olivat kiinnostuneita toisistaan.”

Sen jälkeen raportissa kerrottiin eräästä tilaisuudesta, jossa ilmaistiin tällaista puolueetonta rakkautta, ja todettiin lopuksi: ”Se auttoi meitä kaikkia tajuamaan, miten hienoa tuleekaan olemaan silloin, kun Jehovan palvonta yhdistää kaikkia maapallon asukkaita ja he elävät keskenään täydessä sovussa.”

Etelä-Afrikassa asuvat Jehovan todistajat ovat vakuuttuneita siitä, että näin tulee tapahtumaan, koska Jumala on antanut siitä sanansa. Sen lisäksi että he arvostavat syvästi keskuudessaan nykyään ilmenevää suurta vaihtelevuutta, he odottavat sitä aikaa, jolloin he saavat elää ikuisesti kaikkia rotuja edustavien oikeamielisten ihmisten kanssa puhdistetussa maassa. – Psalmi 37:29; Ilmestys 7:9, 14; 21:3–5.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 22]

Bušmanni

[Kuva s. 23]

Zulunaisia

[Kuva s. 24]

Buureja