Tulvat ja kuivuus – ovatko ne Jumalan tekoja?
”MINUA huimaa ja mahaani kylmää.” Näin koetti afrikkalainen nainen kuvailla Herätkää-lehden toimittajalle jatkuvan nälän aiheuttamia tuntemuksia. Eräällä Etelä-Afrikan kuivuusalueella asuva selitti: ”Voimamme ovat huvenneet siinä määrin, ettemme pysty nauramaan, itkemään, näkemään emmekä hengittämään.”
He eivät olleet ainoita, sillä samanlaisessa ahdingossa oli äskettäin yksistään Afrikassa noin 35 miljoonaa ihmistä. Kuivuuskausi, josta he kärsivät, uhkasi levitä koko maanosaan.
Näin suuri hätä ei jäänyt huomaamatta muulta maailmalta. Televisio ja lehdet välittivät aavemaisia kuvia nälkää näkevistä, usein luurangoiksi laihtuneista naisista ja lapsista, ja se johti mittaviin avustustoimiin. Monissa tapauksissa tällainen apu kuitenkin tavoitti tarvitsijansa liian myöhään tai sitä tuli liian vähän. Avustuslähetykset eivät palauta kuolleita henkiin, eivätkä ne palauta taloudelliseen perikatoon joutuneille viljelijöille menetettyä hyvinvointia.
Samalla kun jotkut kuivunein huulin rukoilevat edes pientä sadetta, monet muut kärsivät toisenlaisten katastrofien, tulvien, kourissa. Joidenkuiden mielestä ne vaativat enemmän ihmishenkiä ja aiheuttavat suurempia omaisuusvahinkoja kuin nälkä. Kirjassa Historical Catastrophes: Famines (Historiallisia katastrofeja: nälänhädät) todetaan: ”Moniin pahimmista sadonmenetyksistä – – on ollut syynä liika vesi.”
Esimerkiksi Kiinan Keltainenjoki kiemurtelee merta kohti ympäröivää jokivartta korkeammalla. Jokivarren maanviljelijöillä on suojanaan joen reunavallit. Mutta joskus veden ollessa korkeimmillaan näitten vallien murtuminen aiheuttaa tasangolla tuhoisia tulvia. Keltaisenjoen tulvissa on vuosisatojen kuluessa kuollut kymmenisen miljoonaa kiinalaista, joten tämä joki on aiheuttanut ihmisille enemmän kärsimyksiä kuin mikään muu luonnonilmiö maailmassa.
Teknisestä tietämyksestään huolimatta ihminen ei ole päässyt eroon tulvista eikä kuivuudesta. Ja vaikkemme itse olisikaan suoranaisesti joutuneet kokemaan tulvia emmekä kuivuutta, niin silti me kärsimme niiden vaikutuksesta, sillä ne aiheuttavat väistämättä elintarvikepulaa, mikä vuorostaan nostaa ruoan hintaa. Tällaisten onnettomuuksien edessä ihminen tuntee itsensä niin voimattomaksi, että hän saattaa pitää niitä Jumalan aiheuttamina. Onko tällainen käsitys oikea?
Kenen syytä?
Lontoossa toimiva kansainvälisiä ympäristöuutisia välittävä Earthscan-toimisto on julkaissut raportin, jonka nimenä on Natural Disasters – Acts of God or Acts of Man? (Luonnononnettomuudet – Jumalan tekoja vai ihmisen aiheuttamia?) Sen tiedoista ilmenee, että kun koko maailmassa tuli 1960-luvulla ilmoituksia vuosittain keskimäärin 15,1 tulvasta, niin 1970-luvulla tulvailmoituksia tuli vuosittain keskimäärin 22,2. Samana aikana kasvoi ilmoitettujen kuivuuskausien keskimäärä vuodessa 5,2:sta 9,7:ään. Levottomuutta herättää kuitenkin paljon enemmän se tieto, että tällaisissa luonnononnettomuuksissa kuolleitten määrä on samanaikaisesti yli kuusinkertaistunut.
Earthscanin raportissa todetaan myös: ”Onnettomuudet ovat yhä useammin ihmisen aiheuttamia. Joihinkin katastrofeihin (tulviin, kuivuuskausiin, nälänhätiin) ovat syynä pikemminkin ympäristön vahingoittaminen ja luonnonvarojen riisto kuin liian runsaat tai liian vähäiset sateet. – – Suuret luonnononnettomuudet ovat sosiaalisia ja poliittisia tapahtumia, jotka voidaan välttää ja usein myös vältetään. Kehitysmaissa, joissa köyhien on pakko hyödyntää maankamaraa yli sen kestokyvyn ja elää vaarallisella alueella, luonnononnettomuudet vaativat yhä enemmän uhreja.”
Seuraavassa pari esimerkkiä, jotka osoittavat, miten ihminen on omilla toimillaan aiheuttanut valtavia katastrofeja. Eräänä toukokuisena iltana vuonna 1943, keskellä toista maailmansotaa, syöksähti Saksan länsiosan laaksoihin noin 330 miljoonaa kuutiometriä vettä. Oliko tämä Jumalan teko? Ei, sillä englantilaiset lentokoneet olivat pommittaneet Möhne- ja Ederjoen patovalleja. 1294 ihmistä hukkui, ja useimmat heistä olivat siviilejä.
Vain viisi vuotta tätä aiemmin oli tapahtunut katastrofi, jonka jotkut uskovat vaikuttaneen tuhoisammin kuin atomipommien pudottamisen Hiroshimaan ja Nagasakiin. Erästä Tukholman rauhantutkimuslaitoksen SIPRIn raporttia tarkastelevassa kommentaarissaan aikakauslehti New Scientist kirjoitti: ”Keltaiseenjokeen rakennetun Huayuankowin patovallin räjäytys pysäytti japanilaisten etenemisen Kiinassa vuonna 1938, mutta se myös hukutti satojatuhansia kiinalaisia.” Miljoonat muut jäivät kodittomiksi.
Samantapaisen syytöksen esittää myös eräs afrikkalainen sanomalehti: ”Kärsimyksistä [joita kuivuus aiheuttaa] ei aina voida syyttää ilmoja. – – Sodat alueella, joka ulottuu Afrikan sarvesta Atlantin rannikolle ja takaisin Mosambikiin, ovat ajaneet viljelijät pakosalle pelloiltaan.” Esimerkiksi Etiopiassa on kuivuutta pahentanut monta vuotta raivonnut sisällissota, joka on tuhonnut laidunmaita.
Jumala vai ahneus?
Nykyaikaisen tekniikan ansiosta viljelijät kykenevät nykyään kyntämään laajoja maa-alueita, sellaisiakin alueita, joita ympäristötutkijoiden mielestä ei saisi kyntää laisinkaan. Aikakauskirja National Geographic kertoo, mitä on tapahtunut paikoitellen Pohjois-Amerikan preerian länsiosissa: ”Keinottelijat ja taloudellisesti lujille joutuneet karjankasvattajat ovat kyntäneet vehnäpelloiksi satojatuhansia hehtaareja arkoja laidunmaita – –. Kun tällainen maa on kuivaa, tuuli kuljettaa sitä helposti, ja on vain ajan kysymys, milloin kuivuus pitkään jatkuessaan synnyttää preeria-alueille uuden ’pölymaljan’ [alueen, jota kuivuus vitsasi Yhdysvalloissa 1930-luvulla].”
Joitakin tämän alueen laidunmaita peittää nyt jo multa aidantolppien tasalle. Eräs karjankasvattaja, jolle oli käynyt näin, sanoi: ”Tätä ei ole tehnyt Jumala, vaan ihminen omassa ahneudessaan. Vain ihmisellä on aura.” Myös Mohandas Gandhi on sanonut samasta asiasta sattuvasti: ”Kaikkien tarpeet voidaan kyllä tyydyttää, mutta ei kaikkien ahneutta.”
Jotkut ehkä sanoisivat, että juuri karjankasvattajat ovat ahneita. Monilla heistä on niin paljon karjaa, että laitumet joutuvat kovalle rasitukselle. Ja vaikka he voivatkin menestyä tällä tavalla vuosikausia, niin kuivuuden yllättäessä heidän laitumensa voivat muuttua pysyvästi autiomaiksi. Ei pidä unohtaa, mitä tapahtui Saharan reuna-alueilla. Tämän vuosisadan alussa sinne kaivettiin tuhansia kaivoja, jotta saataisiin enemmän vettä. Afrikkalaiset karjankasvattajat olivat tietenkin mielissään, sillä he saattoivat suurentaa laumojaan. Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä suurille laumoille ei ollut riittävästi laitumia.
”Sahel oli heikossa kunnossa jo ennen vuonna 1968 alkanutta kuivuutta”, sanotaan kirjassa Our Hungry Earth – The World Food Crisis (Nälkäinen maapallomme – maailman ravintokriisi). ”Laitumien kuivuttua karjapaimenet alkoivat katkoa puita, jotta heidän eläimensä olisivat voineet syödä niiden lehtiä. Kuivuutta jatkui, ja laitumet ja viljelijöitten pellot muuttuivat vähitellen autiomaaksi.” New Scientist -aikakauslehden mukaan Sahara ”on runsaassa 50 vuodessa laajentunut etelään 650000 neliökilometriä”. Se on enemmän kuin Espanjan ja Portugalin yhteen laskettu pinta-ala.
Lisäksi uudisrakentamisen ja uudisviljelysten tieltä kaadetaan metsiä vähät välittäen toimenpiteiden laajemmista ympäristövaikutuksista. Etelä-Afrikan Pietermaritzburgissa toimivan luonnonvarojen instituutin johtaja professori Hanks kirjoittaa: ”Siinä ajassa, joka kuluu tämän virkkeen lukemiseen, häviää maailmasta kolme hehtaaria metsää. – – Tähän puiden menetykseen liittyy paljon muutakin kuin vain energiansaantiin ja rakentamiseen tarvittavan raaka-aineen menetys. Paljaaksihakkuut katkaisevat hyvin toimivan veden kiertokulun, mikä johtaa jokien liettymiseen, pohjaveden pinnan alenemiseen, tulvien pahenemiseen ja vedenpuutteen pahenemiseen kuivina kausina.”
Valaisevan esimerkin tästä tarjoaa Himalaja. ”Matalammilta vuorilta ovat metsät nopeasti katoamassa. Sen johdosta ovat tulvat aiheuttaneet yhä pahempaa tuhoa Etelä-Aasiassa. Pakistania vuonna 1973 koetelleissa tulvissa turmeltui suuret määrät varastoitua viljaa. Ja vuonna 1974 aiheuttivat tulvat Bangladeshissa ja Intiassa lähes yhtä paljon satovahinkoja kuin kuivuus.” – Our Hungry Earth – The World Food Crisis.
Jumalan lähettämiä rangaistuksia?
On sen tähden ymmärrettävää, miksi edellä lainatussa Earthscanin raportissa todetaan, että ihminen saa syyttää vain itseään tulvien ja kuivuuskausien katastrofaalisista seurauksista. Ihminen ei tietenkään ole ilmojen herra, vaikka jotkut esittävätkin sellaisen ajatuksen, että ihminen olisi peukaloinut liikaa elinympäristöään esimerkiksi ydinkokeillaan ja aiheuttanut siten ilmastonmuutoksia. Samaisessa raportissa kuitenkin sanotaan:
”Ihmisten muuttaessa elinympäristöään se tulee alttiimmaksi erilaisille katastrofeille, ja omalla käyttäytymisellään he altistuvat myös itse enemmän tällaisille tapahtumille. Kehitysmaiden kasvavan väestön on pakko hakata maansa paljaaksi ja viljellä ja käyttää sitä muutoinkin yli sen kestokyvyn, jolloin siitä tulee entistä alttiimpi sekä tulville että kuivuudelle.”
Joku voi nyt kysyä: ”Eikö kuitenkin ole mahdollista, että Jumala aikaansaa tällaisia katastrofeja rangaistakseen ihmistä hänen taitamattomuudestaan luomakunnan herrana? Eikö Raamattu osoita, että Jumala on aikaansaanut tällaisia katastrofeja menneinä aikoina?” On kuitenkin hyvä muistaa, että Jumalan aiheuttamasta Nooan ajan vedenpaisumuksesta varoitettiin jo etukäteen. Jumala huolehti siitä, että vanhurskas Nooa sai perheineen pitää henkensä. (1. Mooseksen kirja 6:13, 14, 17) Näin ei varmastikaan voida sanoa viime vuosien luonnononnettomuuksista, sillä aika ajoin ne ovat aiheuttaneet kärsimyksiä Jumalan uskollisille palvelijoillekin ja heitä on jopa kuollut niissä.
Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että Jumala vain välinpitämättömästi seuraisi sitä, miten ihminen turmelee maata. Raamatun mukaan Jumala tulee määräaikanaan tuottamaan koston Valtakuntansa välityksellä. Raamattu kuvailee sitä, mitä tulee tapahtumaan: ”Niiden kuningasten [nykyisten hallitusten] päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan [taivaallisen hallituksensa], joka on kukistumaton iankaikkisesti – –. Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.” – Daniel 2:44.
Tosi kristityt ovat vuosisatoja odotelleet Jumalan valtakunnan tuloa. Jeesushan opetti seuraajansa rukoilemaan: ”Isä, – –. Tulkoon sinun valtakuntasi.” (Luukas 11:2) Mutta onko silti syytä uskoa, että taivaallinen hallitus voi estää tuhoisien tulvien ja kuivuuskausien syntymisen? On varmasti. Tiedemiehet ovat pyrkineet hallitsemaan säätä, mutta toistaiseksi heikoin tuloksin. Luoja kuitenkin pystyy säätelemään sääoloja. Hän lupasi vanhalla ajalla omalle kansalleen: ”Annan minä teille sateen ajallansa, niin että maa antaa satonsa ja kedon puut kantavat hedelmänsä.” – 3. Mooseksen kirja 26:4.
Kuolleista herätetty Jeesus Kristus, jonka Jumala on nimittänyt tämän hallituksen Kuninkaaksi, on myös osoittanut kykenevänsä hallitsemaan säitä. Raamatussa kerrotaan, miten kerran ”puhkesi suuri raju myrskytuuli”. Jeesus herätettiin sikeästä unesta. Hän ”havahtui ja nuhteli tuulta ja sanoi merelle: ’Vaikene! Ole hiljaa!’” Millaisin seurauksin? ”Tuuli laantui, ja tuli aivan tyyni.” Tämä sai Jeesuksen pelästyneet opetuslapset aprikoimaan: ”Kuka tämä oikein on, koska tuuli ja merikin tottelevat häntä?” – Markus 4:36–41.
Jumalan valtakunnan hallitessa maata maapallon säätilat tulevat samalla tavoin tottelemaan Jeesuksen käskyjä ja olemaan siksi täysin tasapainossa. Entä niin sanottu ympäristönsuojelu, millaisella tolalla se tulee olemaan? Silloin ei enää ole ahneita ihmisiä, jotka tekisivät paljaaksihakkuita tai saastuttaisivat ilmaa. Raamatussa sanotaan: ”Maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren.” (Jesaja 11:9) Tämän hallitusvallan alaisuudessa ihmiskunta epäilemättä oppii rakentamaan taloja ja levittämään asutusta uusille alueille siten, ettei luonnon tasapaino pääse järkkymään. (Jesaja 65:21) Näin maapallo tullaan muuttamaan kauniiksi asuinpaikaksi – todelliseksi paratiisiksi! – Luukas 23:43.
[Kuva s. 18]
Miksi autiomaat, kuten tämäkin autiomaa Afrikassa, leviävät nopeasti?
[Lähdemerkintä]
FAO