Radiohiilimenetelmä
Se kertoo kauan sitten eläneiden eliöitten iän. Vai kertooko?
KAIKKI edellä esitetyt hajoamisprosessit ovat niin hitaita, että niille on vain vähän käyttöä arkeologisissa tutkimuksissa. Tarvitaan jotain paljon nopeampaa, mikä sopii yhteen ihmisen historian aikataulun kanssa. Radiohiilimenetelmä täyttää tämän vaatimuksen.
Hiili-14 on tavallisen hiilen (hiili-12:n) radioaktiivinen isotooppi, ja se löydettiin hiukkaskiihdyttimen avulla tehtyjen atominhajottamiskokeitten yhteydessä. Sen jälkeen sitä löydettiin myös ilmakehästä. Se lähettää heikkoa beetasäteilyä, joka voidaan mitata sopivalla mittauslaitteella. Hiili-14:n eli radiohiilen puoliintumisaika on vain 5700 vuotta, joten se soveltuu ihmisen varhaishistoriaan liittyvien esineitten ja tapahtumien iänmäärityksiin.
Edellisessä kirjoituksessa mainitut muut radioaktiiviset alkuaineet ovat maapallon ikään verrattuna pitkäikäisiä, joten ne ovat olleet olemassa maapallon luomisesta saakka. Radioaktiivinen hiili sitä vastoin on maapallon iän rinnalla lyhytikäistä, joten sitä on vain sen ansiosta, että sitä kaiken aikaa syntyy lisää. Näin tapahtuu, kun kosmiset säteet pommittavat ilmakehää, jolloin typpiatomeja muuttuu radiohiiliatomeiksi.
Kasvit käyttävät tätä hiiltä hiilidioksidin mukana fotosynteesissä, ja se muuttuu erilaisiksi orgaanisiksi yhdisteiksi, joita on soluissa. Eläimet ja ihmiset syövät kasveja, joten näiden kaikkien radiohiilipitoisuus vastaa ilmakehän radiohiilipitoisuutta. Niin kauan kuin ne ovat elossa, ne saavat hajonneen radiohiilen tilalle uutta radiohiiltä. Mutta kun puu tai eläin kuolee, täydennystä ei enää tule, ja radiohiilen määrä alkaa vähetä. Jos esimerkiksi puuhiilen palanen tai eläimen luu on säilynyt 5700 vuotta, siinä on jäljellä vain puolet alkuperäisestä radiohiilen määrästä. Elollista alkuperää olevan jäännöksen ikä pystytään siis periaatteessa määrittämään mittaamalla sen hiili-14-pitoisuus.
Radiohiilimenetelmällä voidaan tutkia hyvinkin erilaisia eloperäisiä aineksia. Sen avulla on ajoitettu tuhansia näytteitä. Seuraavassa muutama esimerkki menetelmän monista käyttökohteista:
Farao Sesostris III:n haudassa olleesta hautalaivasta otettu puunäyte on ajoitettu vuodelle 1670 eaa.
Vuonna 1874 kaadetussa kalifornialaisessa punapuussa oli 2905 vuosirengasta. Sen sydänpuu on ajoitettu vuodelle 760 eaa.
Ns. Kuolleenmeren kirjakääröt oli kirjoitustyylin perusteella ajoitettu ensimmäiselle tai toiselle vuosisadalle eaa. Kääröjen pellavakääreiden iäksi on niiden radiohiilipitoisuuden perusteella saatu 1900 vuotta.
Araratilta löytyi kerran puukappale, joka joidenkuiden mielestä saattoi olla peräisin Nooan arkista. Se ajoitettiin kuitenkin vain vuoden 700 tienoille. Se oli varmastikin vanhaa puuta, mutta ei läheskään niin vanhaa, että se olisi ollut peräisin vedenpaisumusta edeltäneeltä ajalta.
Punotut narusandaalit, jotka löytyivät Oregonissa (USA) vulkaaniseen hohkakiveen syntyneestä luolasta, osoittautuivat 9000 vuotta vanhoiksi.
Vuosituhansia liejussa jäätyneenä olleen siperialaisen mammutinpoikasen lihasta otettu näytepala on todettu 40000 vuotta vanhaksi.
Miten paljon tällaisiin iänmäärityksiin voidaan luottaa?
Radiohiilimenetelmän heikkoudet
Kun radiohiilimenetelmää ensi kerran esiteltiin, se vaikutti hyvin yksinkertaiselta ja mutkattomalta. Nykyään se kuitenkin tiedetään häiriöalttiiksi. Kun menetelmää oli käytetty noin 20 vuotta, Upsalassa pidettiin vuonna 1969 kokous, jossa tarkasteltiin radiohiiliajoitusta ja muita samantapaisia ajoitusmenetelmiä. Keskusteluissa, joissa osapuolina olivat kemistit, jotka käyttävät radiohiilimenetelmää, ja arkeologit ja geologit, jotka arvioivat saatuja tuloksia, tuli päivänvaloon toistakymmentä häiriötekijää, jotka voivat johtaa väärään ajoitukseen. Kokousta seuranneitten 17 vuoden aikana näiden epävarmuustekijöiden poistamisessa on onnistuttu vain heikosti.
Suuria vaikeuksia on aina tuottanut siitä varmistautuminen, ettei tutkittavaan näytteeseen ole tarttunut nuorta hiiltä eikä myöskään vanhaa hiiltä. Esimerkiksi vanhan puun sydänpuusta otetussa näytepalasessa voi olla mahlaa, joka sisältää nuorta hiiltä. Tai jos mahla on uutettu pois vanhaa hiiltä sisältävästä maaöljystä tehdyllä orgaanisella liuottimella, tutkittavaan näytteeseen on voinut jäädä pieniä määriä liuotinta. Elävät kasvit ovat voineet tunkea vanhaan, maahan hautautuneeseen puuhiileen hiusjuuriaan. Tai se on voinut saastua paljon vanhemmasta luonnonasfaltista, jota on vaikea poistaa. Elävistä kotiloista on löydetty karbonaattia, joka on peräisin merenpohjaan kauan sitten hautautuneista mineraaleista tai merivedestä, jota on noussut syvänteistä, joissa se oli ollut tuhansia vuosia. Tällainen näyte saattaa näyttää todellista vanhemmalta tai nuoremmalta.
Vakavin virhe radiohiiliajoituksen teoriassa on olettamus, että ilmakehän hiili-14-määrä on pysynyt aina samana. Määrä riippuu ennen muuta siitä, miten paljon kosminen säteily synnyttää uutta radiohiiltä. Kosmisen säteilyn voimakkuus vaihtelee aika ajoin suuresti, mikä paljolti selittyy maapallon magneettikentän muutoksilla. Auringon pinnalla tapahtuvat magneettiset myrskyt voimistavat joskus kosmisen säteilyn muutamaksi tunniksi tuhatkertaiseksi. Maapallon magneettikentän voimakkuus on vaihdellut menneinä vuosituhansina. Ydinasekokeet ovat myös kasvattaneet hiili-14:n määrää huomattavasti kaikkialla maailmassa.
Toisaalta hiili-14-pitoisuuteen vaikuttaa sekin, kuinka paljon ilmassa on pysyvää hiiltä. Mittaukset osoittavat suurten tulivuorenpurkausten lisäävän pysyvän hiilidioksidin kokonaismäärää, jolloin radioaktiivisen hiilen osuus vähenee. Fossiilisten polttoaineiden – varsinkin kivihiilen ja öljyn – polttaminen kuluneiden sadan vuoden aikana ennennäkemättömässä määrin on kasvattanut pysyvästi hiilidioksidin määrää ilmakehässä. (Näistä ja muista radiohiilimenetelmään liittyvistä epävarmuustekijöistä enemmän Herätkää-lehdessä 8.9.1972.)
Vuosirengasajoitus eli dendrokronologia
Kaikkien tällaisten perustavanlaatuisten heikkouksien vuoksi radiohiiliajoittajat ovat ruvenneet testaamaan ajoituksiaan puunäytteiden avulla, joiden ikä on laskettu puun vuosirenkaista, ennen muuta vihnemännyn vuosirenkaiden avulla. Vihnemäntyjä kasvaa Yhdysvaltain lounaisosissa, ja ne voivat elää satoja, jopa tuhansia vuosia. Vuosirengasajoituksen vierasperäinen nimi on dendrokronologia.
Radiohiilimenetelmällä ei enää katsota saatavan ehdottoman oikeita iänmäärityksiä. Sillä saadut iänmääritykset ovat vain suhteellisia. Oikean iän selville saamiseksi radiohiiliajoitusta täytyy korjata vuosirengasajoituksen avulla. Radiohiilestä tehtyä iänmääritystä kutsutaankin nykyään ”radiohiili-iäksi”. Suhteuttamalla radiohiili-ikä vuosirenkaiden perusteella tehtyyn tarkistuskäyrään saadaan selville oikea ikä.
Tätä vastaan ei ole mitään huomauttamista niin kauan kuin vuosirengaslaskelmiin voidaan luottaa. Ongelmana tässä on se, että vanhin nykyään elävä puu, jonka ikä tiedetään, on peräisin vasta vuodelta 800. Voidakseen pidentää aika-asteikkoaan tutkijat koettavat sovittaa yhteen limittäin meneviä kapeita ja leveitä vuosirengaskuvioita, jotka on saatu lähistöllä olleista kuolleista puista. He väittävät, että liittämällä yhteen 17 kaatuneen puun jäännökset voidaan päästä yli 7000 vuoden päähän nykyajasta.
Vuosirenkaista ei kuitenkaan synny itsenäistä mittatikkua. Joskus ei tiedetä, mihin kohtaan jokin kappale kuollutta puuta pitäisi sovittaa vuosirengasajanlaskussa. Niinpä puunpalaselle hankitaan radiohiiliajoitus, ja saadun iän perusteella sille etsitään sopiva paikka. Vertailukohtaa hakiessa mieleen tulee kaksi rampaa miestä, jotka mennä nilkuttavat käyttäen vuorotellen samaa kainalosauvaa. Pysyäkseen pystyssä kumpikin joutuu vuorollaan nojaamaan toveriinsa.
Ei voi olla hämmästelemättä erästä asiaa: miten irtonaiset puunkappaleet ovat voineet säilyä niin kauan taivasalla lojuten? Siihen olisi tarvittu ihmettä. Normaalisti rankkasade olisi huutonut ne pois tai joku olisi kerännyt ne polttopuuksi tai johonkin muuhun tarkoitukseen. Miksi ne eivät ole lahonneet tai miksi ne ovat säästyneet hyönteisten hyökkäyksiltä? Sen vielä ymmärtää, että elävä puu voi uhmata ajan hammasta ja säiden vaikutusta ja että jokin puu voi elää tuhat vuotta tai pitempäänkin. Mutta voiko kuollut puu säilyä 6000 vuotta? Se on uskomatonta. Tähän vanhemmat radiohiiliajoitukset kuitenkin perustuvat.
Radiohiiliasiantuntijoitten ja dendrokronologien on kaikesta huolimatta onnistunut työntää syrjään tällaiset epäilykset, täyttää aukot ja sivuuttaa ristiriitaisuudet, ja kumpaisetkin ovat tyytyväisiä syntyneeseen kompromissiin. Mutta miten on heidän toimeksiantajiensa, arkeologien, laita? He eivät ole aina tyytyväisiä iänmäärityksiin, joita heidän lähettämistään näytteistä on tehty. Eräs heistä sanoi Upsalan kokouksessa näin:
”Jos hiili-14:llä tehty iänmääritys tukee teorioitamme, me panemme sen päätekstiin. Jos se ei ole täysin ristiriidassa niiden kanssa, me panemme sen alahuomautukseen. Ja jos se on täysin eri linjoilla, me jätämme sen kokonaan mainitsematta.”
Jotkut arkeologit ovat yhä tätä mieltä. Eräs heistä kirjoitti jokin aika sitten radiohiiliajoituksesta, jonka piti kertoa, milloin ihminen alkoi pitää kotieläimiä:
”Arkeologit [alkavat] tarkistaa käsityksiään sen suhteen, onko radiohiilimenetelmällä tehdyistä iänmäärityksistä välitöntä hyötyä pelkästään sen takia, että ne tehdään ’tieteellisissä’ laboratorioissa. Mitä enemmän syntyy epävarmuutta siitä, mikä menetelmä, mikä laboratorio, mikä puoliintumisaika ja mikä korjaustaulukko on luotettavin, sitä vähemmän meistä arkeologeista tuntuu, että meidän pitäisi orjallisesti ja sokeasti hyväksyä mitään meille ilmoitettua ’ikää’.”
Kyseisen iänmäärityksen tehnyt radiokemisti puolestaan vastasi: ”Me pitäydymme mieluummin tosiasioihin, jotka perustuvat luotettaviin mittauksiin, kuin arkeologiaan, jota muoti ja tunteet johdattelevat.”
Eikö olekin ymmärrettävää, miksi maallikot voivat suhtautua epäilevästi tieteen ”auktoriteettiin” perustuviin uutisiin – jollaisia olivat artikkelisarjamme alussa mainitut esimerkit – jos kerran tiedemiehetkin ovat keskenään jyrkästi eri mieltä siitä, miten tällaisiin hamaan muinaisuuteen ulottuviin iänmäärityksiin pitäisi suhtautua?
Radiohiiliatomien suora laskeminen
Uutuutena radiohiiliajoittamiseen on tullut menetelmä, jossa ei lasketa hiili-14-atomien hajoamisessa syntyneitä beetasäteitä, vaan kaikki hiili-14-atomit pienestä näytteestä. Uusi menetelmä on erityisen arvokas ajoitettaessa erittäin vanhoja näytteitä, joissa on jäljellä enää hyvin vähän hiili-14:ää. Miljoonasta hiili-14-atomista hajoaa keskimäärin yksi joka kolmas päivä. Tämän vuoksi vanhojen näytteiden mittaaminen on ollut hyvin työlästä, sillä atomien hajoamisia täytyy aina saada lasketuksi riittävästi näytteen radioaktiivisuuden erottamiseksi avaruudesta peräisin olevasta taustasäteilystä.
Mutta jos kaikki hiili-14-atomit voidaan laskea heti tarvitsematta odottaa niiden hajoamista, mittausherkkyys kasvaa miljoonakertaiseksi. Uusi radiohiilimenetelmä on sellainen, että siinä positiivisesti varatuista hiiliatomeista koostuva suihku ohjataan magneettikentän läpi, jolloin se jakautuu hiili-14- ja hiili-12-atomeiksi. Hiili-12-atomit ohjautuvat kevyempinä voimakkaammin kaartuvalle radalle, ja raskaammat hiili-14-atomit menevät pienestä aukosta laskulaitteeseen.
Uusi menetelmä on kalliimpi ja mutkikkaampi kuin ”vanha” menetelmä, jossa mitataan beetasäteilyä. Sillä on kuitenkin etuna se, että ajoitukseen riittää tuhat kertaa pienempi näyte kuin ”vanhalla” menetelmällä. Näin tarjoutuu mahdollisuus harvinaisten vanhojen käsikirjoitusten ja muiden esineitten ajoittamiseen, joista ei voida ottaa useiden grammojen suuruista näytepalaa sen takia, että se tuhoutuisi tutkimuksissa. Nyt tällaisia esineitä pystytään ajoittamaan muutaman milligramman näytteestä.
On ehdotettu, että menetelmää käytettäisiin ns. Torinon käärinliinan iän määrittämiseen. Jotkut uskovat, että Jeesuksen ruumis käärittiin siihen ennen hautausta. Mikäli radiohiiliajoitus osoittaisi, ettei vaate olekaan niin vanha, vahvistuisivat niiden epäilykset, jotka pitävät käärinliinaa väärennöksenä. Torinon arkkipiispa ei ole toistaiseksi antanut lupaa näytteen ottamiseen käärinliinasta, sillä tarvittava kappale olisi ollut liian iso. Uutta menetelmää käytettäessä riittäisi kuitenkin jo yhden neliösenttimetrin kokoinen kappale sen määrittämiseen, onko käärinliina peräisin Kristuksen ajalta vai vasta keskiajalta.
Niin kauan kuin suuria ongelmia ei ratkaista, ovat yritykset mitta-asteikon pidentämiseksi vähämerkityksisiä. Mitä vanhempi näyte on, sitä vaikeampaa on taata, ettei näytteeseen ole lainkaan tarttunut nuorta hiiltä. Ja mitä kauemmaksi yritetään mennä niiden muutamien vuosituhansien taakse, jolta ajalta on käytettävissä luotettavia korjaustaulukoita, sitä heikommin tiedetään, kuinka paljon ilmakehässä on noina ammoisina aikoina ollut radiohiiltä.
On tutkittu monia muitakin menetelmiä menneiden tapahtumien ajoittamiseksi. Eräät niistä perustuvat epäsuorasti radioaktiiviseen hajoamiseen, kuten esimerkiksi atomiytimen halkeamisessa ytimen ympäristöön syntyvien halkeamisurien lukumäärän tutkiminen ja radioaktiivisten halo-ilmiöitten mittaukset. Jotkin menetelmät perustuvat jäätikköjokien synnyttämien savikerroksien tutkimiseen ja laavalasista eli obsidiaanista tehtyjen esineitten hydrataatioon, joka tarkoittaa veden kemiallista liittymistä molekyyleihin.
Aminohappomenetelmä
Aminohappojen rasemoitumista käytetään myös ajoitusmenetelmänä. Mitä ”rasemoitumisella” tarkoitetaan?
Aminohapot kuuluvat hiiliyhdisteiden ryhmään, jossa keskellä on hiiliatomi ja siihen kiinnittyneinä neljä erilaista atomiryhmää. Ryhmien sijainti ikään kuin nelitahokkaan kulmissa aikaansaa sen, että aminohappomolekyyli on kokonaisuudessaan epäsymmetrinen. Aminohappomolekyylejä on kahta muototyyppiä. Kemiallisesti ne ovat täysin samanlaisia, mutta fysikaalisesti toistensa peilikuvia. Niitä voidaan verrata sormikkaisiin. Ne ovat samankokoiset ja -muotoiset, mutta toinen sopii vain oikeaan ja toinen vasempaan käteen.
Liuos, joka sisältää pelkästään toista näistä kahdesta muodosta, kiertää polaroitua valonsädettä vasemmalle, ja toista muotoa sisältävä liuos kiertää sitä oikealle. Kun kemisti valmistaa jonkin aminohapon yksinkertaisemmista yhdisteistä, hän saa yhtä paljon kumpaakin muotoa. Kumpienkin vaikutukset kumoavat toisensa polaroidussa valossa. Seosta sanotaan raseemiseksi seokseksi, kun se sisältää yhtä paljon vasen- ja oikeakätisiä aminohappoja.
Elävissä kasveissa ja eläimissä muodostuu vain toisen muototyypin aminohappoja, tavallisesti vasenkätisiä eli L-aminohappoja (”L” tulee latinan sanasta laevus ’vasen’). Jos tällaista yhdistettä lämmitetään, molekyylien lämpöliike kääntää osan aminohapoista niin sanoaksemme nurinpäin, jolloin vasenkätisyys muuttuu oikeakätisyydeksi eli D-muodoksi (”D” tulee latinan sanasta dexter ’oikea’). Tällaista muuttumista sanotaan rasemoitumiseksi. Kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan, on lopputuloksena yhtä paljon L- ja D-muotoja. Rasemoitumisen mielenkiintoisuus piilee juuri siinä, että se hiiliajoituksen tavoin liittyy eliömaailmaan.
Matalissa lämpötiloissa rasemoituminen on hitaampaa. Se taas, miten paljon hitaampaa se on, riippuu siitä, miten paljon tarvitaan energiaa aminohappomolekyylin kääntämiseksi peilikuvakseen. Nopeus noudattaa kuuluisaa kemian lakia, joka tunnetaan Arrheniuksen tasapainoyhtälönä. Mikäli aminohappo jäähtyy yhä enemmän, reaktio hidastuu hidastumistaan, kunnes lopulta normaalilämpötiloissa ei ole enää havaittavissa muuttumista. Yhtälön avulla voidaan kuitenkin laskea, kuinka nopeaa muuttuminen tällöinkin on. Tulokseksi saadaan, että kestäisi kymmeniätuhansia vuosia, ennen kuin tyypillinen aminohappo lähestyisi raseemista tilaa eli jolloin vasen- ja oikeakätisiä eli L- ja D-tyyppisiä aminohappoja on kumpiakin yhtä paljon.
Tätä ilmiötä hyödynnetään iänmäärityksissä seuraavasti: Olettakaamme, että jokin luu on ollut maahan hautautuneena. Luun sisältämä asparagiinihappo (eräs kiteytynyt aminohappo) rasemoituu hitaasti. Luu kaivetaan esiin pitkän ajan kuluttua. Siitä uutetaan jäljellä oleva aminohappo, joka sen jälkeen puhdistetaan. Lopuksi mitataan, paljonko uutettu aminohappo kiertää polaroitua valoa, ja tulosta verrataan puhtaalla L-asparagiinihapolla saatuun valonkiertotulokseen. Näin päästään arvioimaan, miten kauan sitten on elänyt se eläin, josta luu on peräisin.
Muuttumista osoittava käyrä muistuttaa radioaktiivisten alkuaineitten hajoamiskäyrää. Jokaisella aminohapolla on oma muuttumisnopeutensa, aivan kuten uraanikin hajoaa hitaammin kuin kalium. Tulee kuitenkin huomata seuraava tärkeä eroavuus: radioaktiivisten alkuaineitten hajoamisnopeuteen ei vaikuta lämpötila, kun sitä vastoin rasemoituminen on kemiallisena reaktiona ilmeisen riippuvainen lämpötilasta.
Aminohappomenetelmä on tullut kuuluisaksi esimerkiksi tutkittaessa ihmisten luurankojen jäännöksiä, joita on löytynyt Kalifornian rannikolta Pohjois-Amerikasta. Niin sanottu Del Marin ihminen ajoitettiin tällä menetelmällä 48000 vuotta vanhaksi. Naisen luuranko, joka löytyi Sunnyvalen lähistöllä tehdyissä kaivauksissa, näytti olevan vielä vanhempi – peräti 70000 vuotta vanha. Nämä iänmääritykset synnyttivät suurta kohua paitsi lehdistössä myös paleontologien keskuudessa, sillä kukaan heistä ei ollut uskonut, että Pohjois-Amerikassa olisi elänyt jo noin varhain ihmisiä. Esitettiin arveluja, joiden mukaan ihminen on voinut vaeltaa Aasiasta Beringinsalmen yli Amerikkaan jo 100000 vuotta sitten. Miten luotettavia olivat nämä tällä uudella menetelmällä saadut ajoitukset?
Vastauksen saamiseksi näytteitä tutkittiin myös eräällä radiometrisellä menetelmällä, jossa käytetään hyväksi välituotteita, joita syntyy uraanin muuttuessa vähitellen lyijyksi. Menetelmä oli käyttökelpoinen siksi, että välituotteitten puoliintumisajat sopivat tarkasteltavalle aika-asteikolle. Del Marin luurangon iäksi saatiin 11000 vuotta ja Sunnyvalen luurangon ainoastaan 8000–9000 vuotta. Ei näyttänyt hyvältä.
Suuri epävarmuustekijä aminohappoajoituksessa on se, ettei tiedetä, millaisille lämmönvaihteluille näyte on ollut alttiina. Kuten edellä todettiin, rasemoitumisnopeus on erittäin herkkä lämpötilanmuutoksille. Jos lämpötila kohoaa 14 astetta, rasemoitumisnopeus kymmenkertaistuu. Mistä tiedetään, millaisille lämpötiloille luut ovat olleet alttiina kaukaisessa menneisyydessä? Kuinka monta kesää luut ovat maanneet Kalifornian kuumassa auringonpaisteessa? Tai onko ehkä nuotiotuli tai metsäpalo päässyt kuumentamaan niitä? Lämpötilan lisäksi rasemoitumisnopeuteen vaikuttavat suuresti muutkin tekijät, kuten esimerkiksi pH-arvo (happamuusaste). Eräässä raportissa sanotaan: ”Kerrostumissa olevien aminohappojen rasemoitumisnopeus on alussa lähes kymmenkertainen verrattuna siihen rasemoitumisnopeuteen, joka on havaittavissa vapailla aminohapoilla eräässä vertailukelpoisessa pH:ssa ja lämpötilassa.”
Eikä tässä kaikki. Yhden Sunnyvalen luurankoon kuuluvan luun ikä määritettiin kahdella radiohiilimenetelmällä, joista toisessa laskettiin radiohiiliatomien hajoamisessa syntyvät beetahiukkaset ja toisessa kaikki näytteen radiohiiliatomit. Tulokset olivat suurin piirtein samanlaisia. Niiden keskiarvoksi tuli vain 4400 vuotta!
Mihin pitäisi uskoa? On selvää, että jotkin tulokset ovat täysin metsässä. Onko radiohiilimenetelmä luotettavampi, koskapa sen käytöstä on enemmän kokemuksia? Mutta sitäkin käytettäessä samasta luusta otettujen näytteiden iät vaihtelivat 3600:sta 4800 vuoteen. Vai olisiko parempi erään edellä lainatun tutkijan sanoja käyttäen myöntää: ”Kenties ne kaikki ovat vääriä”?
[Huomioteksti s. 23]
Radiohiilimenetelmä tiedetään nykyään häiriöalttiiksi
[Tekstiruutu s. 22]
Äskettäin kirjoitti aikakauslehti Science News otsikon ”Uusia iänmäärityksiä ’vanhoille’ työkaluille” alla seuraavaa:
”Neljä luutyökalua, joiden on katsottu todistavan, että Pohjois-Amerikassa on asunut ihmisiä jo noin 30000 vuotta sitten, ovat korkeintaan vain noin 3000 vuotta vanhoja. Näin kertoivat arkeologi D. Earl Nelson Simon Fraser -yliopistosta Brittiläisestä Kolumbiasta ja hänen kollegansa SCIENCE-aikakauslehden toukokuun 9. päivän numerossa. – –
”Kahdelle samasta luusta otetulle hiilinäytteelle tehdyt iänmääritykset eroavat lievästi sanoen huomattavasti toisistaan. Esimerkiksi kaavintaveitsi, jolla irrotettiin eläimennahoista liha, ajoitettiin ensin radiohiilimenetelmällä 27000 vuotta vanhaksi. Sen uusi, korjattu ikä on nyt noin 1350 vuotta.” – 10.5.1986.
[Kaavio s. 24]
(Ks. painettu julkaisu)
Hiili-14:n (ja rasemoituneen asparagiinihapon) määrä vaihtelee ulkoisten olosuhteitten mukaan
Kosmisen säteilyn voimakkuuden vaihtelut
Hiili-14
Lämpötilan muutokset
Asparagiinihappo
[Kaavio s. 26]
(Ks. painettu julkaisu)
L-asparagiinihappo
COOH C NH2 H CH2COOH
D-asparagiinihappo
HOOC C H2N H HOOCH2C