Säilyin elossa kun Bismarck upposi
VALTAVA tulenliekki leimahti englantilaisen sotalaiva Hoodin perästä. Sitten kohosi tulipatsas ehkäpä 300 metrin korkeuteen ja synnytti mustan savupilven. Pilven laajetessa ja levitessä taivaalle sen keskeltä putoili mereen hehkuvia pirstaleita.
Kun pilvi hälveni, mitään ei ollut enää jäljellä englantilaisesta 42000 tonnin taisteluristeilijä Hoodista, joka oli ollut Englannin kuninkaallisen sotalaivaston ylpeys. Saksalaisesta taistelulaiva Bismarckista ammuttu kranaatti oli osunut ammusvarastoon. Näin sai Islannin rannikon edustalla surmansa yli 1400 englantilaista merimiestä kello kuuden aikaan toukokuun 24. päivän aamuna vuonna 1941; vain 3 selvisi hengissä.
Kukaan tätä kauhistuttavaa näkyä seurannut ei voinut jäädä kylmäksi, olipa hän ystävä tai vihollinen. Bismarckin miehistö, johon minäkin kuuluin ilmatorjuntapatterin komentajana, tosin iloitsi voitosta. Huomasin kuitenkin, että joillakuilla ympärilläni olleista merimiehistä oli kyyneleitä silmissään, kun englantilainen laiva upposi. He tunsivat myötätuntoa niitä merimiehiä kohtaan, jotka menettivät henkensä.
”Bismarck” hyökkäyksen kohteena
Olimme lähteneet toukokuun 18. päivän iltana Gotenhafenista, joka nykyään tunnetaan puolalaisena Itämeren satamakaupunkina nimeltä Gdynia. Laivaosastomme oli matkalla hyökkäämään liittoutuneiden kauppalaivojen kimppuun Pohjois-Atlantilla. Tämä oli osa operaatiota nimeltä ”Rheinübung” eli ’Reininharjoitus’, jonka Saksan amiraliteetti oli suunnitellut.
Sotaretkeämme johti laivaston amiraali Lütjens. Hänen lippulaivansa oli Saksan laivaston ylpeys, yksi merten mahtavimmista taistelulaivoista, Bismarck. Sen uppoama oli lähes 50000 tonnia, ja siinä oli yli 2000 hengen miehistö. Kun englantilaisten tietoon tuli, että me olimme saapuneet Pohjois-Atlantille, he lähettivät muutamaa päivää myöhemmin omat laivansa liikkeelle katkaistakseen Bismarckin tien.
Kun upotimme Hoodin 24. toukokuuta, kaikki käytettävissä olleet englantilaislaivat lähtivät merelle upottamaan Bismarckia. Tuona iltana englantilainen lentotukialus Victorious teki torpedolentokonehyökkäyksen. Minulla oli komennossani 20-millimetrinen ilmatorjuntatykki, joka sijaitsi keulan oikealla puolella. Voin vielä tänäkin päivänä nähdä nuo englantilaiset lentokoneet kiitämässä aivan aaltojen yläpuolella suoraan voimakasta tulitustamme kohti. Meihin osui yksi torpedo, mutta se aiheutti vain vähäistä vahinkoa. Onnistuimme karistamaan takaa-ajajat kannoiltamme yli 30 tunniksi.
Toukokuun 26. päivän aamuna englantilainen Catalina-tiedustelukone kuitenkin löysi meidät jälleen. Englantilaiselta lentotukialus Ark Royalilta lähetettiin kaksi iskujoukkoa, jotka ampuivat 13 torpedoa meitä kohti. Tällä kertaa kaksi niistä osui Bismarckiin, ja toinen vahingoitti pahasti peräsintä. Emme pystyneet sen vuoksi enää ohjaamaan alustamme ja aloimme kiertää suurta kehää. Tästä huolimatta olin vakuuttunut siitä, ettei meille voisi tapahtua mitään vakavaa. Mutta seuraavat tunnit osoittivat, että olin väärässä.
”Bismarck” on nyt helppo saalis
Seuraavana aamuna, 27. toukokuuta, englantilaiset sotalaivat piirittivät meidät. Ne avasivat tulen ja kirjaimellisesti kylvivät kuolemaa ja tuhoa. Meihin osui ainakin kahdeksan torpedoa ja useita satoja kranaatteja. Vaikka Bismarckista olikin tullut helppo saalis, se pysyi itsepintaisesti pinnalla.
Tilanne aluksessa oli epätoivoinen. Pelastusveneitä ei voitu käyttää, koska ne olivat vahingoittuneet pahoin toistuvissa kranaatti- ja ilmahyökkäyksissä. Kaikilla kansilla vallitsi täydellinen hävitys. Vääntynyttä metallia oli hujan hajan joka puolella. Kannella ammottavista aukoista purkautui mustaa savua. Tulipalot raivosivat hallitsemattomina. Kuolleita ja haavoittuneita makasi kaikkialla.
Annettiin käsky jättää laiva. Kaikki eloonjääneet ahtautuivat laivan perään pelastusliivit ja -vyöt lujasti kiinnitettyinä. Olin niiden joukossa, jotka hyppäsivät mereen; hyppäsimme siltä puolelta, jossa tuuli puhalsi takaamme, jotteivät aallot olisi murskanneet meitä laivan runkoa vasten. Kun olimme päässeet mereen, ainoa ajatuksemme oli uida poispäin niin nopeasti kuin mahdollista, jottei laiva imaisisi meitä mukaansa, kun se vähitellen upposi ja lopulta katosi näkyvistä.
Kolme päivää yksin valtameressä
Valtameren mainingit hajottivat ryhmämme pian. Päivä oli kääntymässä kohti iltaa. Englantilaiset laivat katosivat horisonttiin. Silmänkantamattomiin näkyi vain kelluvia romunkappaleita. Kun yö pimeni, vain Hermann, joka oli työskennellyt konehuoneessa, ja minä olimme yhdessä jäljellä vedessä.
Merenkäynti yltyi ja aallot kuohahtelivat yhä korkeampina. Yhtäkkiä tajusin, että olin kadottanut Hermannin. Hänestä ei näkynyt merkkiäkään missään. Jouduin pakokauhun valtaan. Olin kylmissäni ja peloissani. Meidät oli koulutettu olemaan valmiita kuolemaan isänmaan puolesta, mutta sillä hetkellä ajatus sankarikuolemasta ei tuntunut mitenkään puoleensavetävältä. Halusin elää, vaikka yksinkin keskellä aaltoilevaa, vihamielistä, mustaa valtamerta.
Mieleeni tulvahti muistoja. Muistin lapsuuteni, jonka vietin Recklinghausenissa, Nordrhein-Westfalenissa sijaitsevassa hiilikaivoskaupungissa. Ajattelin rakasta isääni, joka oli kaivostyöläinen, ja äitiäni, siskoani ja kolmea veljeäni. Perheessämme kaikki olivat protestantteja, mutta isä aina sanoi, etteivät kirkot toteuttaneet Raamatun opetuksia käytännössä. Tultuani teini-ikään muutin asumaan enoni luokse maalle, ja hän lähetti minut maatalousopistoon, josta sain päästötodistuksen.
Sodan puhjettua minut pestattiin laivastoon Gotenhafeniin, missä sotilaskoulutukseni alkoi. Kun nousin ”Bismarckiin”, olin ainoa poika, joka oli jäljellä perheestä. Yksi veljistäni kuoli sairauteen, toinen menetti henkensä kaivoksessa ja kolmas sai surmansa Puolan valtauksen aikana.
Kylmyys palautti minut todellisuuteen. Siellä minä olin keskellä valtamerta. Tunsin äkkiä kovaa halua rukoilla, sillä en halunnut kuolla. Olin pelosta turtana ja koko ruumistani särki, kunnes muistin, että isoäitini oli opettanut minulle Isä meidän -rukouksen. Se oli ainoa rukous, jonka tiesin, ja toistin sitä lakkaamatta yön aikana. Tuntien kuluessa pelkoni hälveni ja tyyneys valtasi mieleni.
Kun sitten aamu viimein valkeni, olin aivan uupunut. Aallokko koveni, ja aloin oksentaa. Sitten väsymys pääsi vallalle, torkahtelin silloin tällöin ja lopulta nukahdin. Toinen päivä kului matelemalla, vuoroin olin valveilla ja vuoroin nukuin. Sitten alkoi toinen yö hämärtää. Siinä vaiheessa olin kovasti janoissani, jäseneni olivat kylmästä kankeat ja aloin saada kouristuksia. Luulin, ettei yö päättyisi koskaan.
Rupesin jälleen rukoilemaan ja pyysin Jumalaa auttamaan minua selviytymään tästä hengissä. Lopulta aamu sarasti, ja alkoi kolmas päivä. Vaivuin puolittain koomaan, menetin kaiken ajantajuni, ja siinä tilassa erotin juuri ja juuri moottorin äänen, ennen kuin menetin tajuntani.
Jälleen kuivalla maalla
Tulin tajuihini oudossa ympäristössä. Hitaasti aloin nähdä selvemmin, erotin sairaanhoitajan kumartuneena ylitseni, ja kuulin epämääräisesti hänen sanovan: ”Olette nukkunut kolme päivää. Olen varma, että haluaisitte nyt jotakin syötävää.” Vähitellen minulle valkeni, että olin yhä elossa. Oli kulunut kuusi päivää: kolme valtameressä, jossa olin ajelehtinut yli 120 kilometriä ennen kuin saksalainen laiva poimi minut ylös, ja toiset kolme tajuttomana sairaalassa La Baule-Escoublacissa, joka on ranskalainen merenrantakaupunki Atlantin rannikolla.
Vasta kuukauden kuluttua ruumiini oli palautunut normaaleihin mittoihinsa; se oli pahasti turvonnut oltuani kolme pitkää päivää valtameressä. Minulle myönnettiin lomaa, ja matkallani kotiin Saksaan sain kuulla, että vain 110 Bismarckin yli 2000 hengen miehistöstä oli säilynyt elossa. Englantilainen risteilijä Dorsetshire oli pelastanut heistä useimmat.
Kotiinpaluu
Lähestyessäni kotia sydämeni alkoi takoa kiihkeästi. En tiennyt, että viranomaiset olivat ilmoittaneet vanhemmilleni minun kadonneen mereen. Isäni näki minut ensin. Hän puristi minua tiukasti rintaansa vasten, otti kasvoni karkeisiin käsiinsä ja sanoi: ”Poikani, sinä olit kuollut, ja nyt olet tullut takaisin luoksemme!” Hän puhkesi kyyneliin, ja me syleilimme nyyhkyttäen. Hän vei minut äitini luokse, joka makasi sohvalla halvaantuneena. Vaikka hän ei pystynyt liikkumaan eikä lausumaan sanaakaan, hänen huulensa sanoivat: ”Poikani, poikani ...” Laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja itkin kuin pieni lapsi.
Seuraavien kolmen vuoden aikana tulin aina välillä kotiin lomalle ja menin taas takaisin sotaan. Sitten 24. marraskuuta 1944 amerikkalaiset ottivat kevyen merijalkaväkirykmenttini vangiksi. Olin vankina vuoteen 1947 saakka, ja vapauduttuani palasin kotiin. Neljä päivää myöhemmin äitini kuoli. Oli aivan kuin hän olisi onnistunut säilymään hengissä niin kauan, että ehti nähdä minut jälleen ennen poismenoaan.
Huomasin Saksassa tapahtuneen monia muutoksia. Kaikkialla oli nälkää ja työttömyyttä. Musta pörssi piti ihmisiä otteessaan. Inflaatio nousi huimasti. Köyhyys oli päivittäinen osamme useiden vuosien ajan.
Ranskan muukalaislegioonassa
Lopulta vuonna 1951 tein päätöksen, joka vaikutti elämäni kulkuun seuraavien 18 vuoden ajan. Astuin junaan, joka vei minut Strasbourgiin, ranskalaiseen kaupunkiin, joka sijaitsi heti Reinin toisella puolella Saksasta katsottuna. Siellä liityin Ranskan muukalaislegioonaan. Minut koulutettiin laskuvarjojääkäriksi ja lähetettiin Indo-Kiinaan, johon nykyinen Vietnam kuului.
Heinäkuussa 1954 rykmenttimme lähti Algeriaan, jossa tilanne oli kehittymässä kohti itsenäisyystaistelua. Hyppäsimme päivisin ja öisin joka puolelle aluetta auttamaan Ranskan sotilaita. Vuonna 1957 minä haavoituin, ja minun oli pakko viettää kolme kuukautta sairaalassa Constantinessa Algerian itäosassa. Toukokuussa 1961 rykmenttini vetäytyi Algeriasta, ja me lähdimme kohti uutta määränpäätä, Madagaskaria.
Erilaista elämää
Elämälläni Madagaskarissa ei ollut kerrassaan mitään yhteistä aikaisempien 20 vuoden kokemusten kanssa. Olin melkein unohtanut, miltä rauha ja hiljaisuus tuntuvat. Madagaskarissa aloin jälleen arvostaa elämää. Kiinnostuin ympäristöstäni: sinisestä merestä, jossa oli moniväristen kalojen parvia, paikallisista viljelyksistä ja majesteettisista vuorista. Täällä tapasin Marisoan, tytön, josta tuli vaimoni.
Saatuani rintamasotilaseläkkeeni vuonna 1969 me perustimme kodin pienelle saarelle nimeltä Nossi-Bé, joka sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä Madagaskarin luoteisrannikolta. Asuimme siellä viisi vuotta, kunnes meidän täytyi palata Ranskaan perhesyistä. Asetuimme Saint Chamondiin, 50 kilometrin päässä Lyonista sijaitsevaan teollisuuskaupunkiin.
Pian sen jälkeen Marisoa ryhtyi tutkimaan Raamattua kahden nuoren Jehovan todistajan kanssa, jotka kävivät meillä. Minulla oli tapana istua viereisessä huoneessa ja kuunnella kaikkea, mitä sanottiin. Kuitenkin kun vaimoni pyysi minua istumaan heidän seuraansa, sanoin hänelle tavallisesti: ”Olen tehnyt niin paljon pahaa. Tiedän, ettei Jumala voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, mitä tein sotilaana.” Vähän myöhemmin vaimoni tarjosi minulle Raamattua saksaksi, äidinkielelläni, ja hankki minulle Vartiotornin tilauksen.
Kieltäydyin kuitenkin järjestelmällisesti käymästä kristillisissä kokouksissa, koska ajattelin, että vain ihmiset, jotka ovat tehneet vähäisiä syntejä, voisivat käydä niissä tai lähestyä Jumalaa rukouksessa. Marisoa halusi kuitenkin ehdottomasti, että lähtisin hänen mukaansa Kristuksen kuoleman muistonviettoon, joka pidetään kerran vuodessa. Lopulta annoin myöten ja käskin hänen luvata, ettei hän ottaisi asiaa esille heti kotiin palattuamme. Minun täytyi kuitenkin myöntää, että olin syvästi liikuttunut siitä lämpimästä vastaanotosta, jonka sain tuona iltana.
Vastoin kaikkia aikomuksiani menin siitä lähtien vaimoni kanssa kokouksiin paikalliseen valtakunnansaliin. Miksi? Koska tunsin oloni mukavaksi näiden ihmisten seurassa. Heidän sydämellinen rakkautensa toisiaan kohtaan ja heidän Raamattuun perustuvat opetuksensa tekivät minuun vaikutuksen. Suostuin tutkimaan Raamattua, ja vuonna 1976 vaimoni ja minä vertauskuvasimme Jehovalle vihkiytymisemme vesikasteella. Sen jälkeen mieleni viipyi vähemmän menneissä kokemuksissa ja käytin aikani toisten auttamisessa oppimaan Raamatun totuuksia. Mielessämme saarnaamistoimintamme laajentaminen me palasimme Madagaskariin vuonna 1978.
Tiet ovat harvassa saaren joissakin osissa, mutta me lähdimme iloiten seuraamaan pölyisiä pyöränjälkiä tietäen, että saapuessamme määränpäähämme siellä olisi monia kuulevia korvia. Kävelimme joka päivä 10–15 kilometriä yli 40 asteen helteessä. Toisinaan saapuessamme kotiin sekä vatsamme että raamatullista kirjallisuutta sisältäneet laukkumme olivat tyhjiä! Kolmessa kuukaudessa levitin tuhat kirjaa, ja me autoimme useita ihmisiä oppimaan totuuden. Valitettavasti meidän täytyi lähteä Madagaskarista vuonna 1982 terveysongelmien vuoksi, ja me palasimme Ranskaan.
Kokemani kauhut palaavat yhä toisinaan mieleeni. Mutta tiedän, että tulee aika, jolloin sellaiset muistot, edes ne kauhistuttavat päivät ja yöt Bismarckin upottamisen aikana ja sen jälkeen, eivät enää tule mieleeni. Jehovan lupaus täyttyy: ”Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu.” – Jesaja 65:17. – Kertonut Wilhelm Wieck.
[Kuva s. 13]
Vaimoni ja minä lukemassa Raamattua yhdessä
[Kuvan lähdemerkintä s. 10]
Photos: Bundesarchiv, Koblenz, Saksan liittotasavalta