Lukijoiden kirjeitä

Lapsen menetys

Kiitoksia lehtenne numerosta, joka käsitteli aihetta ”Kun lapsi kuolee”. (8.8.1987) Vaikka itkinkin useita kertoja lukiessani kirjoituksia, oli hyödyllistä saada tietää, että toiset ovat tunteneet aivan samoin kuin minä. Vuoden 1978 maaliskuussa 24-vuotias Karen-tyttäremme kuoli kuorma-auton törmätessä hänen autoonsa risteyksessä, joka sijaitsee vain muutaman korttelin päässä hänen kodistaan. Arvostin suuresti sitä kirjoituksissanne esitettyä ajatusta, ettei ole väärin surra ja ettei se ilmaise uskon puutetta Jumalan ylösnousemusta koskevaan lupaukseen; sen sijaan sureminen ilmaisee syvää rakkautta vainajaa kohtaan. Se lohdutti minua suuresti. Sydäntäni liikutti myös Diane Krychin Davidille kirjoittama kirje, jossa hän sanoi järjestävänsä tälle juhlat, kun Jehova herättää hänet hänen unestaan. Minäkin olen ajatellut Karenille järjestettäviä juhlia, kun hänet herätetään. En millään jaksa odottaa nähdäkseni jälleen hänen kauniin hymynsä.

D. L., Yhdysvallat

Olen juuri lukenut lehtenne numeron, jossa käsiteltiin aihetta ”Kun lapsi kuolee”. Voin todistaa jokaisen siinä olevan sanan paikkansapitävyyden. Suru ei koskaan lakkaa. Olen 13 vuotta tuntenut syyllisyyttä sen vuoksi, että olen surrut poikani kuolemaa. En tunne enää syyllisyyttä. Nyt tunnen helpotusta tietäessäni, ettei sureminen mitenkään ilmaise uskon puutetta suureen Jumalaamme, Jehovaan.

A. M., Yhdysvallat

Haluan ilmaista syvän arvostukseni kirjoituksen ”Kun lapsi kuolee” johdosta. Rakas poikamme John kuoli seitsemän vuotta sitten. Kävin läpi monia kirjoituksissanne kuvailtuja tuntemuksia: kieltämisen sekä syyllisyydentunteet. En kirjoittanut hänelle kirjeitä, mutta pidin matkalaukkua valmiiksi pakattuna hänen tavaroillaan. Minun mielessäni hän oli lomalla eikä voinut ottaa minuun yhteyttä. Kaksi vuotta olin masentunut, syrjään vetäytyvä ja epätoivoinen. En kyennyt ymmärtämään tunteitani. Nyt tunnen oloni paljon paremmaksi, vaikka menetyksen tunne on yhä suuri. Kiitoksia hyvin paljon siitä, että autatte toisia ymmärtämään meidän tunteitamme ja tietämään, mitä myönteistä he voivat sanoa tai tehdä auttaakseen meitä.

V. W., Yhdysvallat

Olen juuri saanut luetuksi kirjoitussarjanne ”Kun lapsi kuolee”. Kuusi vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten menetimme ainoan tyttäremme auto-onnettomuudessa. Kirjoituksenne auttoivat minua ymmärtämään, että se mitä olen käynyt läpi, on normaalia. En voinut hyväksyä hänen kuolemaansa. Ajattelin hänen olevan lähetystyöntekijänä toisessa maassa, vaikka tiesinkin, ettei häntä enää ole. Minäkin tunsin tarvetta kirjoittaa kirjeitä. Vasta viime vuonna olen alkanut hyväksyä hänen kuolemansa; tajusin, että surisinpa miten kauan tahansa, en voisi saada häntä takaisin. Niinpä minun oli aika lopettaa ylenmääräinen suremiseni. Kiitoksia hyvin paljon tästä kirjoitussarjasta.

V. B., Yhdysvallat

Kuten edellä mainitun lehtemme numeron sivulla 14 todetaan, ”Herätkää!”-lehti ei suositellut kirjeitten kirjoittamista vainajalle apukeinoksi surun voittamiseen. Diane Krychin kirje julkaistiin paitsi sen osoittamiseksi, miten ylösnousemustoivo auttoi häntä kestämään, myös sen osoittamiseksi, miten jotkut ihmiset reagoivat äärimmäiseen suruun, jotta toiset voisivat suhtautua heihin ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti. – Toimitus.