Voidaanko kätkytkuolema ehkäistä ennakolta?
”Sellaisia lapsia, joilla katsotaan olevan suuri kätkytkuoleman riski, on alettu viime vuosina yhä yleisemmin ennaltaehkäisymielessä tarkkailla kotona käytettävillä valvontalaitteilla.” – Pediatrics, kesäkuu 1986.
HERÄÄ kuitenkin kysymys: Voivatko kotona käytettävät valvontalaitteet pelastaa lapsen kätkytkuolemalta? Tuhannet vanhemmat ovat käyttäneet tai parhaillaan käyttävät tällaisia laitteita. He kiinnittävät lapseensa valvontalaitteen, joka antaa varoitusmerkkejä heti, kun sydämentoiminta tai hengitys uhkaa muuttua epäsäännölliseksi. Science News -lehden mukaan Yhdysvalloissa on käytössä noin 40000–45000 tällaista valvontalaitetta ja niitä valmistetaan vuosittain 10000–15000 kappaletta lisää. Koska kätkytkuoleman vaara on suurin ensimmäisen elinvuoden aikana, laitetta ei tarvitse käyttää vuosikausia. Ovatko tällaiset laitteet sitten tehokkaita hengenpelastajia?
Tri Ehud Krongrad ja sairaanhoitaja Linda O’Neill, jotka työskentelevät New Yorkissa Columbia-yliopiston lastensairaalassa, ovat tutkineet 20:tä vauvaa, joiden katsottiin olleen suuressa kätkytkuoleman vaarassa. Heidän mukaansa on äärimmäisen vaikeaa osoittaa, milloin jokin lapsi kuuluu varmaan riskiryhmään ja on sen tähden todella kotivalvontalaitteen tarpeessa. He sanovat: ”Ei ole olemassa testiä, joka hyvin tarkasti tai herkästi tai kohtuullisella todennäköisyydellä osoittaisi, että lapsi on suuressa [kätkytkuoleman] vaarassa.”
He väittävät, että vanhemmat ovat luonnostaan hyvin subjektiivisia, omien vaikutelmiensa vankeja, arvioidessaan lapsensa reaktioita, ja he sanovat: ”Useimpiin vanhempien aiheellisina pitämistä hälytyksistä, joihin on liittynyt fyysisiä muutoksia, ei kuitenkaan liity poikkeamia sydänsähkökäyrässä.” Itse asiassa heidän tiedoistaan ”on havaittavissa, että valtaosalla imeväisikäisistä, jotka kuolevat äkisti ja odottamatta, ei ilmene minkäänlaisia erityisiä ennakoivia oireita”. George A. Little Dartmouthin lääketieteellisestä korkeakoulusta toteaakin: ”Mikäli lääkärit aikovat soveltaa työryhmän lähes yksimielistä raporttia, odottaisin lasten apnean torjumiseen tarkoitettujen kotivalvontalaitteiden käytön vähenevän suuresti.”
Tällainen johtopäätös tukee niitä neuvoja, jotka lääkäri kirjoitussarjamme ensimmäisessä osassa esitti Tottielle: ”Ette olisi voineet tehdä mitään sen estämiseksi. Vaikka olisitte seisseet valvontalaitteella varustetun kehdon vieressä, ette olisi voineet pelastaa häntä. Sitä ei voi ennakoida eikä välttää. Joissakin tapauksissa kaikki vain lakkaa yhtäkkiä, eikä tällä hetkellä ole mitään tietoa siitä, mikä sen aiheuttaa.” On valitettavasti monia asioita, joissa tiede ja lääketiede ovat joutuneet myöntämään tietämättömyytensä, ja yksi niistä on kätkytkuolema.
Kannattaa pitää mielessä sekin, että tällaiset valvontalaitteet ovat sähköllä toimivia, ja niinpä, kuten Pediatrics-lehti eräässä kirjoituksessaan toteaa, ”terveydenhuollon ammattilaisten ja kuluttajien tulee olla tietoisia siitä, että kotivalvontalaitteen käytössä on omat riskinsä, varsinkin silloin kun kotona on myös toinen, jo kävelemään oppinut tai esikouluikäinen lapsi”. Irrallinen johdin on houkutus kenelle tahansa lapselle, ja lähellä tyhjänä oleva pistotulpan paikka voi antaa sitä sormeilevalle tappavan sähköiskun tai aiheuttaa hänelle palovammoja. Jos siis kotona on jo muita lapsia, kotivalvontalaitteen käytössä on noudatettava suurta huolellisuutta ja varovaisuutta.
Vauvat, jotka ovat olleet vähällä kuolla
Jotkut vauvat ovat selvinneet täpärästi kätkytkuoleman kynsistä. Kenties äiti tai isä huomasi yhtäkkiä, että lapsi oli lakannut hengittämästä, kaappasi hänet syliinsä ja lähti juosten etsimään apua tai viemään lasta kiireen kaupalla lähimpään sairaalaan. Joskus tällainen nopea toiminta ja liikuttaminen ovat saaneet sydämen ja hengityksen jälleen toimimaan ja lapsi on pelastunut ilman paineluelvytystä.
Joissakin tapauksissa on käynyt niin, että kätkytkuolemasta juuri ja juuri pelastuneet lapset ovat lopulta joutuneet sen uhriksi. Tri Marie Valdes-Dapenan mukaan ’täpärästi pelastuneet lapset – – ovat erityisen suuressa äkkikuoleman vaarassa’. Lääkärit ovatkin tulleet siihen tulokseen, että ”hengitys ja sydämen lyöntitiheys ovat yhteydessä autonomiseen hermostoon, ja näyttää lähestulkoon varmalta, että kätkytkuolleilla ja riskiryhmään luettavilla on tässä keskushermoston automaattisessa osassa jokin poikkeavuus”. Äkkikuoleman syy kuitenkin pysyy arvoituksena.
Nimityksellä kätkytkuolema tarkoitetaan siis imeväisikäisen selittämätöntä kuolemaa. Ruumiinavauskaan ei tarjoa kuolemalle tyydyttävää selitystä. Kätkytkuolemaa ei myöskään voida tutkimustyön nykyvaiheessa yleensä ennustaa eikä ehkäistä ennakolta. Niinpä kun lapsi sitten kuolee – kätkytkuoleman uhrina tai minkä tahansa muun syyn takia – niin miten vanhemmat pääsevät pahimman yli? Miten he voivat kestää surunsa?
[Kuva s. 9]
Lapsi kytkettynä kotonaan hengitystoimintaa valvovaan laitteeseen