Unohduksissa yli 20 vuotta
”Sinä olet minun veljeni ja sinä sisareni! Olen odottanut teitä!”
JIMMY lausui todella innoissaan nämä sanat, kun vaimoni ja minä tapasimme hänet! Yli 20 vuotta hän oli ollut eristyksissä vankilan kaltaisissa oloissa. Nyt tämän vuonna 1977 tekemämme vierailun myötä helpompi kausi oli aluillaan.
Mutta miten ja missä voisivat tällaiset keskiaikaiset olosuhteet vallita meidän aikanamme? Palatkaamme ensin tapahtumien alkuun.
Raamatun totuus kirkastaa traagisen elämän
Jimmy Sutera syntyi 13. kesäkuuta 1913, ja hän kasvoi Brooklynissa New Yorkissa. Hänen oikea nimensä on Vincent, mutta häntä on aina kutsuttu Jimmyksi. Varhaislapsuudessa selkäydinkalvontulehdus vammautti hänet julmasti. Vaikka hän oli vasta lapsi, hän alkoi pitkän kierroksensa, jonka kuluessa hän oli suljettuna eri sairaaloihin.
Eräänä päivänä kirkosta kotiin palattuaan Jimmy oli istumassa omassa pihassaan itkien yksinäisyyttään. Muuan ystävällinen Rebecca-niminen nainen liikuttui näkymästä ja alkoi lohduttaa häntä. Hän selitti, että Jumala kyllä välitti Jimmystä ja että Jumalalla on nimi: Jehova. Jimmy tajusi nopeasti totuuden selkeän soinnin hänen esittämässään kallisarvoisessa sanomassa. Rebecca oli Jehovan todistaja (heidät tunnettiin silloin raamatuntutkijoina).
Jimmyn vanhemmat, hänen veljensä ja sisarensa paheksuivat kaikki hänen vasta löytämäänsä uskoa. Niinpä Jimmyllä oli tapana salaa hankkia lisää tietoa Raamatusta. Hänen vanhempansa luulivat hänen menevän kirkkoon, mutta todellisuudessa hän kävi raamatuntutkijain kokouksissa ja osallistui heidän kanssaan julkiseen sananjulistamiseen.
Vuonna 1932 Jimmy vihki elämänsä Jumalalle ja vertauskuvasi sen vesikasteella. On kiinnostavaa, että Vartiotorni-seuran silloinen presidentti J. F. Rutherford piti kastepuheen.
Vaikka Jimmyn oli erittäin vaikea kävellä, hän oli mukana saarnaamassa Valtakunnasta talosta taloon käyttämällä todistuskortteja ja gramofonia. Levytettyjen saarnojen soittaminen ihmisten ovilla oli yksi pääasiallinen Jehovan todistajien käyttämä tapa levittää Valtakunnan sanomaa 1930-luvulla. Vaikka Jimmyn ei ollut helppoa kantaa mitään, hänellä oli kuitenkin tapana lähteä ulos kuljettaen gramofonia toisella puolellaan ja raamatullista kirjallisuutta täynnä olevaa kirjalaukkua toisella puolellaan.
Suljettuna hoitolaitokseen
Mutta sitten Jimmyyn iski polio ja hän sai kärsiä useista halvauksista, joiden jälkeen hänen vasen puolensa oli toimintakyvytön. Häntä vaivasi myös Parkinsonin tauti, ja hän pystyi puhumaan vain erittäin vaivalloisesti ryöpyittäin. Hänen vanhempansa, jotka olivat tuolloin jo melko iäkkäitä, päättivät jättää hänet läheisen Brooklynissa New Yorkissa sijaitsevan hoitolaitoksen hoiviin. Tämä tapahtui vuonna 1958.
Hänen perheensä jäsenet ilmaisivat kiitettävästi olevansa aidosti huolissaan hänestä vierailemalla hänen luonaan useita kertoja joka viikko, vaikka jotkut heistä vastustivatkin kovasti hänen uskontoaan. Ikävä kyllä hoitolaitoksen johtokin osoittautui erittäin vihamieliseksi. Koska hän ei kyennyt käyttämään edes puhelinta soittaakseen hengellisille veljilleen, hän menetti täysin yhteyden Jehovan kansaan. Siellä hän virui, hoitolaitoksessa vain muutaman kilometrin päässä Jehovan todistajien maailmankeskuksesta, kuin vanki loukussa ja eristettynä kaikesta hengellisestä toveruudesta!
Hoitolaitoksen olot huononivat, ja 1970-luvun puolivälissä osavaltion hallitus lopulta tuomitsi tilat kelpaamattomiksi. Mutta koska hoitolaitoksista oli pulaa New Yorkin kaupungin alueella, ei voitu löytää mitään paikkaa, jonne potilaat siirrettäisiin. Torakat juosta vilistivät mitään pelkäämättä pitkin lattioita ja seiniä. Toisinaan jotkut hoitohenkilökuntaan kuuluvista jopa löivät Jimmyä. Hän kesti eristettynä tuossa viheliäisessä paikassa yli 20 vuotta. Kuitenkaan hänen Suvereeninsa Herra Jehova ei ollut kaukana hänestä, vaan piti hänen uskonsa elävänä ja vahvana – minkä vaimoni ja minä voimme todistaa. Mutta miten me löysimme hänet?
Kuinka löysimme Jimmyn
1970-luvun alussa vaimostani Barbarasta ja minusta tuli Jehovan todistajia. Aikanaan me muutimme New Yorkin osavaltion pohjoisemmasta osasta Queensiin New Yorkin kaupunkiin. Muuttoa suunnitellessamme isäni muisti, että hänen kaupungissa asuva setänsä saattaisi olla Jehovan todistaja. Hän jopa muisti, että hänen Jimmy-sedällään oli ollut tapana kertoa hänelle ihastuttavia kertomuksia siitä, miten pienet pojat leikkivät leijonien kanssa paratiisissa.
Olimme asuneet New Yorkin kaupungissa noin vuoden verran, kun saimme tietää Jimmy-sedän sisarelta, isotädiltäni, että Jimmy todella oli Jehovan todistaja, ”yksi teikäläisistä”, kuten hän asian esitti. Hän antoi meille osoitteen, ja tunnin kuluttua olimme hoitolaitoksessa. Eräs sairaanhoitaja pysäytti meidät ovella, koska ei ollut vierailuaika. Selitin, että olimme siellä tavatakseni isosetäni ja että olin Jehovan todistajien sananpalvelija.
”En ole ennakkoluuloinen, mutta me emme päästä Jehovan todistajia tänne sisään”, kuului selvästi ennakkoluulon värittämä vastaus. ”Me päästämme tänne katolisen papin, protestanttisen papin ja episkopaalisen papin, mutta me emme päästä sisään ketään Jehovan todistajaa.”
Yritin pysyä rauhallisena ja annoin hänelle kaksi vaihtoehtoa: 1) hän päästäisi meidät sisään heti ja rauhallisesti, tai 2) hän voisi joutua tekemisiin poliisin kanssa. Hän teki nopean, rauhaisan valinnan.
En muista nähneeni Jimmyä milloinkaan aikaisemmin, koska olin vain noin nelivuotias, kun hän meni hoitolaitokseen. Kävelimme hänen huoneeseensa ja sanoimme hänelle nimemme. Nousten istumaan vuoteessaan hän huudahti: ”Veljeni!”
”Ei, en usko, että tiedät, keitä olemme”, sanoin ja toistin samalla nimemme.
”Sinä olet veljeni”, hän sanoi jälleen, ”ja sinä sisareni. Olen odottanut teitä!” Hän tarkoitti tietenkin, että olimme hänen hengellinen veljensä ja sisarensa.
Saimme tietää, että hänen sisarensa, joka vastusti ankarasti uskontoamme, oli kertonut hänelle meistä. ”Al ja Barbara ovat liittyneet sinun uskontoosi”, hän oli sanonut. Jimmy oli odotellut siis useita vuosia meidän tulevan tapaamaan häntä ja keskustelemaan yhteisestä uskostamme.
Elävä ja vahva usko
Keskustelumme kuluessa tuli yhä ilmeisemmäksi, että tämän hauraan ihmiskuoren suojissa oli valtavan suuri sydän täynnä rohkeutta ja uskoa. Kun testasimme hänen muistiaan, hän lainasi monia raamatunkohtia, keskusteli kanssamme syvällisistä Raamatun profetioista ja lauloi jopa säveltämänsä laulun, joka ilmaisi hänen syvän arvostuksensa Jehovaa kohtaan. Jimmy-sedän kasvot loistivat; hänen koko olemuksensa säteili sellaista ainutlaatuista iloa ja intoa, joka kertoi Jumalan ilmeisestä tuesta. Meistä tuntui kuin ihme olisi tapahtunut; se oli kuin ylösnousemus.
Vuoden 1977 piirikonventti oli pian lähestymässä. Tiedustelimme, voisimmeko ottaa Jimmyn mukaan. Laitoksen johtaja ei ollut suostuvainen siihen. Eräällä toisella vierailukäynnillämme kysyimme sairaanhoitajalta, voisimmeko viedä Jimmy-sedän rullatuolissa kierrokselle korttelin ympäri. Vaikka heillä ei ollut tapana viedä häntä laisinkaan ulos, hän arveli sen olevan erinomainen ajatus. Niinpä me lähdimme liikkeelle. Mutta kun olimme kulkeneet vain kappaleen matkaa, johtaja juoksi peräämme, huusi ja kielsi meitä enää milloinkaan viemästä Jimmyä ulos.
Heti ensimmäisestä käynnistämme alkaen olimme jättäneet Jimmylle kirjallisuutta. Kun tulimme takaisin, se oli tipotiessään. ”Missä on sinun kirjallisuutesi?” kysyimme.
”Olen levittänyt sen”, hän sanoi.
”Missä on sinun Raamattusi?”
”Levitin sen.”
Hänellä oli tapana levittää kiinnostuneille kaikki se kirjallisuus, jonka jätimme hänelle – hän levitti jopa laulukirjan ja Vuosikirjan. Niin palava on hänen halunsa ylistää Jehovan nimeä. Hän tiesi myös, että johtavat virkailijat hävittäisivät kaiken löytämänsä kirjallisuuden.
Erään kerran, kun puhuimme maailman tapahtumista ja ennustuksista, sanoin: ”Jimmy-setä, eikö olekin ihmeellistä? Pian tämän järjestelmän loppu, josta Jeesus puhui, todella tapahtuu. Pian saat loistoisan aseman kuninkaana ja pappina taivaissa, ja kaikki kärsimyksesi loppuvat.”
Hiukkaakaan epäröimättä hän vastasi painokkaasti: ”Se ei ole tärkeää.” Ja ainutlaatuisen ponnekkaasti hän tähdensi: ”Jehovan nimi tulee kunniaan saatetuksi!” Hänen jumalinen näkökulmansa toi kyyneleet silmiimme. Koko elämänsä ajan hän oli kärsinyt niin paljon, ja kuitenkin hänen hartain toiveensa oli nähdä Jehovan nimen tulevan pyhitetyksi ennemmin kuin saada itselleen huojennusta.
Tervetullut muutos
Vuonna 1978 New Yorkin kaupungin hoitolaitosten työntekijät menivät lakkoon, mikä pakotti siirtämään potilaat sairaaloihin. Osavaltion hallitus ei antanut lupaa avata vanhaa hoitolaitosta enää uudelleen. Niinpä Jimmy on nyt paljon paremmassa hoitolaitoksessa sellaisessa kaupunginosassa, joka on lähellä merta. Kaikki sairaanhoitajat pitävät hänestä ja hoitavat häntä hyvin. Entä kuinka on hänen hengellisten tarpeidensa laita?
Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan ystävät vievät nyt Jimmy-sedän kokouksiin ja konventteihin. Hän levittää yli 100 lehteä kuukaudessa, enimmäkseen juuri hoitolaitoksessa. Mutta Jehovan todistajat ottavat hänet mukaansa rullatuolissa sananjulistamiseen myös ovelta ovelle. Useita kertoja hänen hengelliset veljensä ja sisarensa ovat tuoneet hänet kylään Barbaran ja minun luokseni pohjoisempana New Yorkin osavaltiossa sijaitsevalle Vartiotornin maatilalle, missä olemme asuneet kuluneiden kymmenen vuoden ajan.
Jimmy-setä sanoo, että seurakunta on ”ihana, kaikki rakastavat minua”. Se on totta. Ystävät todella pitävät ja välittävät hänestä. Seurakunnan esivalvoja Joseph Bowers sanoo: ”En ole milloinkaan kuullut veljien valittavan siksi, että heidän pitää huolehtia hänestä.” Sitten hän lisää todella lämpimästi: ”Häneen tutustuminen on rikastuttanut elämääni.”
Vaikka Jimmyn koulusivistys on puutteellinen joidenkin mittapuiden mukaan, hän on selvästi kohdistanut huomionsa kaikkein tärkeimpään asiaan: Jehovan kunniaansaattamiseen kaikkeuden korkeimpana Suvereenina. Tämä on päällimmäisenä hänen mielessään. Hän on onnellinen saadessaan olla elossa, ja iloisena hän palvelee Jehovaa ymmärtäen täysin, että uskollisella elämänvaelluksellaan hän osoittaa Saatanan valehtelijaksi ja on mukana siinä, minkä hän tietää olevan kaikkein tärkeintä työtä: Valtakunnan sanoman julistamisessa. – Kertonut Albert Caccarile.