Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • g89 8/3 s. 14-17
  • Kiipesin maailman kuuluisimman jättiläiskiven huipulle

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Kiipesin maailman kuuluisimman jättiläiskiven huipulle
  • Herätkää! 1989
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Miksi niin vaikuttava?
  • Haluan kiivetä sen laelle
  • Pääsemmekö huipulle asti?
  • Entä alasmeno?
  • Jyhkeä järkäle
    Herätkää! 2007
  • Linja-autosafari Australian sisämaahan
    Herätkää! 1993
  • ”Liikkuva” vuori
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1995
  • Onko Jehova sinulle kallio?
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja (tutkittava) 2024
Katso lisää
Herätkää! 1989
g89 8/3 s. 14-17

Kiipesin maailman kuuluisimman jättiläiskiven huipulle

Herätkää!-lehden Australian-kirjeenvaihtajalta

SE OLI paljon upeampi kuin osasin lukemani ja näkemieni lukuisten valokuvien perusteella odottaa. Siinä se seisoi majesteettisena koko loistossaan laskevan auringon valossa. Juuri näitä muutamia minuutteja olimme odottaneet. Katsellessamme haltioissamme tuo massiivinen jättiläiskivi muuttui hiljaa herkän vaaleanpunaiseksi, sitten voimakkaan purppuranpunaiseksi ja lopulta syvän punaiseksi. Tuosta väristä pidin eniten, ja niinpä kamerani rapsahti tällä erää viimeisen kerran.

Ympärilläni rapsahtivat sadat muut kamerat, kun eri puolilta maailmaa tulleet innostuneet ihmiset saivat pitkän odotuksen jälkeen vangittua näkymän, jolle vain harva maisema vetää vertoja. Olimmehan Ayers Rockin – maailman kuuluisimman kiven – luona. Se sijaitsee Australian maantieteellisessä keskipisteessä. Lopulta näin todellakin omin silmin tämän Jumalan kunnioitusta herättävän kätten työn.

Miksi niin vaikuttava?

Kirjassaan Beautiful Australia In Colour John Ross kuvailee Ayers Rockia ”suurimmaksi turistinähtävyydeksi maassa, joka on täynnä niitä, elämää ylläpitäväksi voimaksi vanhassa ja autiossa maassa”.

Ayers Rockin valtava koko on tietenkin itsessään vaikuttava, mutta varsinkin sen vaihtuvat värit saavat katselijat huokailemaan ja haukkomaan henkeään. Tämä hiekkakivijättiläinen kohoaa 348 metrin korkeuteen aavikkotasangon pinnasta. Se on 3,6 kilometriä pitkä ja 2 kilometriä leveä. Aivan kuin laskevan auringon synnyttämät nopeasti vaihtuvat värit eivät olisi kylliksi, sillä toinen henkeäsalpaava näky syntyy, kun tämä jättiläiskivi loistaa hopeanhohtoisena äkillisen aavikolla sattuneen sadekuuron jälkeen.

Ayers Rock sijaitsee 470 kilometriä lounaaseen Keski-Australian suurimmasta kaupungista, Alice Springsistä. Se sai nimensä yhden Etelä-Australian huomattavan ministerin, sir Henry Ayersin, mukaan, mutta Australian alkuasukkaat ovat vuosisatoja tunteneet sen nimellä Uluru, jonka merkityksestä ei olla enää varmoja.

Haluan kiivetä sen laelle

Kaikki, jotka näkevät Ayers Rockin ensimmäistä kertaa, tuntuvat saavan hillittömän halun tutkia tuota jännittävää ilmiötä läheltä. Joillakuilla on varaa tehdä se ilmasta käsin, kun taas toiset ajavat sen ympäri autolla noin 10 kilometrin matkan. Minun oli puolestani pakko saada kiivetä sen huipulle. Haluaisitko tulla mukaani?

Kavuttavanamme olevan jättiläiskiven muotoa voidaan parhaiten verrata nukkuvan virtahevon kaarevaan selkään. Aloitamme kiipeämisen ”hännästä”, minkä jälkeen kipuamme kaksi kolmasosaa matkasta sen ”ruumista” pitkin. Pane merkille, että kiven pintaan on upotettu sarja ketjuilla toisiinsa yhdistettyjä pylväitä. Voimme noustessamme pitää lujasti kiinni tuosta ketjusta, mikä onkin hyvä, sillä polku etenee vain kapealla harjanteella, jonka molemmilla puolilla ammottaa rotko. Ilmeisesti moni varomaton tai itsevarma kiipeäjä ei välittänyt tästä ketjusta omaksi onnettomuudekseen. Nyt muistamme elävämmin muistolaatan, jonka oppaamme näytti meille aloittaessamme kiipeämisen. Siinä lueteltiin tuoreimmat putoamisesta johtuneet kuolemantapaukset; uhrit olivat monista eri maista. Vaaran aiheuttavat äkkinäiset tuulenpuuskat, jotka voivat ilman varoitusta saada kiipeäjän horjahtamaan ja luisumaan alas. Pidä siis kiinni ketjusta. Se voi pelastaa henkesi!

Useimpien kokemattomien kiipeilijöitten tavoin aloitamme matkan täynnä intoa, mutta jo noin 10 minuutin kuluttua vauhtimme hidastuu tasaiseksi laahustamiseksi ylös mäkeä. Ennen pitkää linja-automme näyttää tuolla alhaalla melko pieneltä. 20 minuutin kipuamisen jälkeen on ilmeistä, ettemme ole niin hyväkuntoisia kuin voisimme olla. Tunnemme tarvitsevamme aika ajoin pieniä lepotaukoja. Mutta millaisia kunnioitusta herättäviä maisemia eteemme avautuukaan korvaamaan menetettyä aikaa lepotauoillamme; näköala vain laajenee sitä mukaa kuin nousemme yhä korkeammalle. Vasemmalla puolellamme siintävät jättiläismäiset Olga-kukkulat, rykelmä valtavia järkäleitä, jotka näyttävät siltä kuin jokin jättiläismäinen käsi olisi koonnut ne sinne. Korkein niistä on Mount Olga, joka kohoaa 546 metrin korkeudelle laaksotasangosta. Sitten katsoessamme oikealle näemme kaukaisuudessa miljoonia dollareita maksaneen turistihotellin ja siihen liittyvän rakennuskompleksin sekä turistien innoittamana rakennetun vilkasliikenteisen lentokentän. Tämän kaiken takana näkyy silmänkantamattomiin yksitoikkoisen tasaista autiomaata, joka on hyvin tyypillistä Keski-Australian sisämaalle.

Muistan seisoneeni linja-automme vieressä ja katselleeni ylöspäin. Näytti siltä kuin satoja pieniä ja ahkeria muurahaisia olisi ollut kapuamassa ylös ja alas jossakin maassa olevan pesän ja ylhäällä sijaitsevan ruokapaikan väliä. Varmaan mekin näytämme nyt samanlaisilta maasta katsottuna.

Pääsemmekö huipulle asti?

Jatkamme matkaa aina vain ylöspäin. Miksi pohkeitamme särkee niin kovin? Me unohdamme ne pian kiinnostuessamme kiven pinnalla olevista pienistä vesilätäköistä. Jokaisessa lätäkössähän ui eläviä olioita – pieniä kuoriäyriäisiä! Mutta muuta elämää tällä valtavalla, kuivalla ja paljaalla kivellä ei näykään.

Mitä oppaamme sanookaan? Olemme nyt nousun puolivälissä. Siinäkö vasta? No, onneksi ainakin jyrkin osuus on takanapäin eikä turvaketjua enää tarvita. Tästä lähtien nousu on loivempaa, ja polku on merkitty valkoisin viivoin. Me kierrämme esteet ja talsimme ylös ja alas kiven pikku mäkiä. Alamme pohtia, mahdammeko koskaan päästä huipulle saakka.

Mutta yhtäkkiä olemme perillä. Nyt voimme nähdä kivenlaen yli sen toiselle puolelle, jossa avautuu lisää palkitsevia maisemia. Vaihtelevat pinnanmuodot ovat kuin mielikuvituksellisten aiheiden veistoksellisia ilmenemismuotoja. Täällä huipulla on kiviroukkio, ilmansuuntien osoitin sekä paikka, johon voimme kirjoittaa nimemme osoitukseksi siitä, että olemme päässeet sen huipulle asti.

Entä alasmeno?

Entä miten pääsemme takaisin alas? Useimpien ihmisten tavoin kuvittelin alasmenon olevan vaivatonta kävelyä, jossa painovoima tekee työtä puolestani. Miten väärässä olinkaan! Laskeuduttuamme vasta vain muutaman minuutin huomaan, miten hirveästi pohkeitani pakottaa. Jokainen askel tuntuu tuskallisemmalta kuin edellinen. Levättyämme useassa paikassa pääsemme vihdoin alas.

Lyhyt kävelymatka tasaista maata linja-auton luo tuntuu uroteolta. Pääsemme kuitenkin lopulta perille, ja niinpä katselemme taas ylöspäin tuota erämaan jättiläistä, jonka hämmästyttävällä pinnalla kymmenet ”ihmismuurahaiset” yhä vilistävät ylös ja alas.

On ollut jännittävää ja lumoavaa olla näin lähellä yhtä Jumalan monista ihmeellisistä luomistöistä. Matka on ollut fyysisesti väsyttävä mutta henkisesti ja tunneperäisesti kovin virkistävä. Omasta puolestani en voi olla esittämättä Jehovalle pientä kiitosrukousta sen johdosta, että minulla on vielä 61-vuotiaana ollut voimia käydä maailman kuuluisimman jättiläiskiven huipulla.

[Kartta s. 14]

(Ks. painettu julkaisu)

Australia

Alice Springs

[Kuva s. 15]

Jyrkkä nousu Ayers Rockin huipulle

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa