Olympiatulen jättämä varjo
Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
TULI ja liekki ovat herättäneet ihmisessä kiinnostusta historian alusta lähtien. Ensimmäisten ihmisten on täytynyt katsoa peläten ”leimuavaa miekkaa”, joka esti pääsyn Eedenin paratiisiin. (1. Mooseksen kirja 3:24) Silti toisenlainen liekki, olympiatuli, on sytyttänyt monien sydämessä lämpimiä tunteita.
Jotkut saattavat muistaa, kuinka tämä tuli ylitti menestyksellisesti valtameriä ja mantereita erilaisilla kulkuvälineillä lähdettyään Olympiasta Kreikasta, kunnes se saapui Calgaryyn Kanadaan tai Souliin Korean tasavaltaan avatakseen vuoden 1988 XV talviolympialaiset ja XXIV kesäolympialaiset. Kun ihmiset kuljettivat liekkiä jalkaisin, pyörätuoleissa, moottorikelkoissa ja koiravaljakoilla kilometri kilometriltä läpi Kanadan, tunteet kohosivat niin korkealle, että Maclean’s-aikakauslehti sai aiheen panna erään kirjoituksen otsikoksi ”Intohimon tuli”.
Kuitenkin toiset ottaessaan selkoa olympiatulen alkuperästä näkevät asiat toisin. Heidän mielestään tämä liekki jättää häiritsevän varjon.
Henkiin herätetty liekki
Suurin osa varhaisten kansojen legendoista kertoo, että tuli lähetettiin alas taivaasta jumalallisena lahjana. Kreikkalaisessa mytologiassa Prometheus varasti tulen Olymposvuoren jumalilta ja antoi sen ihmisille. Tuli oli niin tärkeä, että joissakin yhteisöissä pidettiin tulta jatkuvasti palamassa. Kreikassa monissa taloissa oli pyhä tulisija, joka edusti ihmisten elämää tai henkeä. Roomassa eräs temppeli oli omistettu Vestan, kotilieden jumalattaren, palvontaan.
Vuonna 776 eaa. pidettyjen ensimmäisten olympiakisojen aikana uhrattiin sata härkää Zeukselle. Pappi seisoi stadionin päässä ja piti soihtua. Urheilijat juoksivat kilpaa stadionin päähän pappia kohti. Voittajalla oli etu ottaa soihtu ja sytyttää tuli uhrialttariin. Liekki paloi vertauskuvallisesti kisojen ajan tämän Zeukselle annetun uhrin kunniaksi.
Ei ole havaittavissa mitään mainintaa liekin läsnäolosta silloin, kun paroni Pierre de Coubertin pani kisat uudelleen alulle vuonna 1896. On kuitenkin kerrottu, että olympiatuli paloi vuoden 1928 kisoissa Amsterdamissa ja vuoden 1932 kisoissa Los Angelesissa.
Mutta milloin nykypäivien soihdunkantaja-ajatus sai alkunsa? Maclean’s-lehti selostaa, että vuonna 1936 natsipuolue, Berliinin kesäolympialaisten rahoittaja, järjesti 12-päiväisen, 3000 soihdunkantajaa käsittäneen juoksun Olympiasta Kreikasta Saksaan. Kolmannen valtakunnan johtajat olivat asiantuntijoita mahdollisimman suuren vastakaiun herättämisessä väestön keskuudessa. Maclean’s-lehti jatkaa: ”Tulen saapuminen lisäsi kisojen avajaisseremonioihin aivan uudenlaisen näytelmän, ja idea jäi pysyväksi.”
Kreikkalainen kirjailija Xenophon Messinesi sanoo: ”Mikään muu seremonia ei tunnu tekevän sellaista vaikutusta kuin tuli, joka tulee Olympiasta; toisinaan se on jopa kaksi kuukautta matkalla. Se yhdistää alkamaisillaan olevat kisat uskonnolliseen eleeseen, jota on pidetty pyhänä vuosisatojen ajan.”
Kisat elvytetään
Alkuperäiset olympiakisat tarkoitettiin lietsomaan palvonnan tulta. Ne olivat alun perin uskonnollinen juhla, jota vietettiin Zeuksen, Olympoksen jumalista ylimmän, kunniaksi. Näitä kisoja pidettiin joka neljäs vuosi, vuodesta 776 eaa. vuoteen 394 ya., jolloin ”kristinuskoon kääntynyt” Rooman keisari Theodosius ”määräsi, että ’pakanalliset juhlat’ piti lopettaa”. Kreikka, joka oli silloin osa Rooman valtakuntaa, mukautui siihen.
Niin järkkymätön oli tämä Rooman antama määräys, että vuosisatojen varrella olympiakisojen alkuperäinen paikka katosi näkyvistä ja säilyi tuntemattomana 1800-luvulle saakka. Sitten ”sen uudelleen löytäminen sai aikaan halun elvyttää olympialaisperinne, niin että vuonna 1896 pidettiin ensimmäiset nykyaikaiset olympiakisat” Ateenassa, raportoi sanomalehti Toronto Star.
Nykyisellä olympialiikkeellä on korkea päämäärä: pyrkimys parempiin yhteiskunnallisiin arvoihin. Kirjoittaessaan Calgary Herald -lehteen Bruce Kidd mainitsi: ”Perustaja Pierre de Coubertin pani alulle nykyaikaiset kisat lähtökohdaksi yhteiskunnalliselle liikkeelle, joka auttaisi tekemään maailmasta paremman paikan levittämällä olympiahengen mukaista humanitaarista filosofiaa ja yleisiä sivistäviä tapoja.” Ovatko kisat saavuttaneet tämän jalon päämäärän? Kidd, Kanadan olympia-akatemian puheenjohtaja ja olympialaisissa kilpaillut urheilija, mainitsi myös, että ”olympialiike väittää olevansa maallinen uskonto” ja että ”olympialiike on yleisesti ottaen ollut hyvään ohjaava voima, mutta se ei ole saavuttanut hartaimpia toiveitaan”.
Ehkä se epäonnistuu ylevässä tarkoituksessaan siksi, että yhteiskunnallisten olojen korjaaminen on hyvin vaikeaa erittäin kilpailuhenkisen urheilun yhteydessä. Lisäksi tämäntyyppinen kilpailuhenkisyys on entisestään vaarantanut nykyisen olympiatulen takana olevat ihanteet.
Voitto hinnalla millä hyvänsä
Kohtuuton halu voittaa kansallisella tai yksilötasolla hinnalla millä hyvänsä on suuresti myötävaikuttanut laajalle levinneeseen suorituskykyä parantavien lääkkeiden käyttöön. Näiden aineiden käyttö voi johtaa mielenterveysongelmiin aina syvästä masennuksesta väkivaltaisiin raivonpurkauksiin asti. Calgary Herald -lehdessä lainattiin tri Harrison Popen sanoja: ”Anabolisista steroideista johtuvien psykiatristen oireiden esiintymistiheys on paljon suurempi kuin kukaan meistä aikaisemmin ajattelikaan.” Yhdysvaltain olympiajoukkueen mukana oleva lääkäri sanoi: ”Nykyään ei voi olla kilpailukykyinen kansainvälisessä urheilussa, jos ei käytä anabolisia steroideja.”
”Me käytämme biotekniikkaa tehdäksemme näistä ihmisistä isompia, nopeampia, voimakkaampia”, lisää erään olympiajoukkueen lääkäri. ”Ja aina vain raaempaan suuntaan ollaan menossa. Ihmiset ovat valmiita menemään melkein kuinka pitkälle tahansa kohottaakseen suorituskykyään.” Tämä tunnetaan ”voitto hinnalla millä hyvänsä -oireyhtymänä” ja järkyttävämmin sanottuna ”Frankenstein-oireyhtymänä”. Coubertinin motto: ”Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto” tuntuu täysin asiaankuulumattomalta yhteiskuntaan, joka organisoi kaikki ponnistelut tehokkaammiksi ”kullan” – voiton ja sen mukana tulevien mainossopimusten ja -palkkioitten – tavoittelussa.
Veridoping eli -tankkaus, ihmisen kasvuhormonit, keinohedelmöitys ja sitä seuraava abortti sekä virtsanvaihto kuuluvat kaikki osana toimintasuunnitelmaan, jota jotkut olympialaisiin osallistuvat urheilijat käyttävät läpäistäkseen dopingtestejä ja parantaakseen suorituskykyään kisoissa. Toronto Star -lehden mukaan jotkut naisurheilijat ”hedelmöitetään keinotekoisesti ennen kahden kolmen kuukauden kuluttua tapahtuvaa sikiön abortoimista, jotta he voisivat käyttää hyväkseen hormonimäärissä havaitun voimakkaan nousun”. Toiset urheilijat ”katetroivat itseensä jonkun muun ’puhdasta’ tai ilman dopingaineita olevaa virtsaa laskettuaan pois yhtä paljon omaa dopingaineita sisältävää virtsaansa. – – ’Puhdas’ virtsa pumputaan virtsarakkoon ennen kilpailua, niin että urheilija voisi vaadittaessa antaa testinäytteen, josta ei löytyisi dopingaineita.” Veritankkaus on menetelmä, jossa urheilijasta otetaan talteen jonkin verran punaisia verisoluja, jotka elimistö luonnostaan korvaa, ja sitten ennen kilpailua poistettu veri pannaan takaisin, jotta lihaksiin saataisiin lisäannos happea.
Sen sijaan että kulttuurien välisen tiedonvaihdon muodossa opittaisiin ymmärtämään toinen toistaan paremmin, kilpailevat kansalliset leirit pyrkivät pysymään erillään muista, ja kukin tiedonvälitysryhmä keskittyy omaan maahansa ja omiin joukkueisiinsa. Niinpä ”pyhä tuli” ei auta paljoakaan murtamaan millään merkittävällä tavalla kansallismielisiä esteitä. Eräs kirjailija näkikin tilanteen seuraavalla tavalla: ”Käy ilmi, että – – Calgaryssa pidetyt talviolympialaiset ja niitä seuraavat vastaavat Soulissa järjestettävät kesäkisat ovat vain maan näyteikkuna, jossa kilpaillaan heidän oman järjestelmänsä paremmuuden kansainvälisestä tunnustamisesta.” Kuinka todeksi tämä osoittautuikaan! Erään olympiajoukkueen päälääkäri lisäsi, että urheilijat ”ovat sotilaita. Jos he voittavat, meidän kulttuurimme nähdään olevan muita parempi kulttuuri.” Ja mitalien loppusummaa pidetään mittana.
Politiikka, kaupallisuus ja nyt lääkeaineiden väärinkäyttö ovat sammuttaneet olympiatulen ja sen edustamat jalot toiveet. Soulin olympiakisojen suuren dopingskandaalin jälkeen, jossa kanadalainen sprintteri Ben Johnson ja muut riisuttiin mitaleistaan, on pakko kysyä: mitä vielä tullaan uhraamaan katoavan kunnian alttarille?
[Kuva s. 25]
Olympiatuli saapuu Calgaryyn Kanadaan vuoden 1988 talviolympialaisiin