Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa

9. osa: vuodesta 551 eaa.: Oikean tien etsijöitä Kaukoidässä

”Totuuden tie on kuin valtatie.” – Mengtse, 300-luvulla eaa. elänyt kiinalainen filosofi

MAAILMASSA on vaikka kuinka paljon uskontoja, jotka väittävät olevansa pelastukseen johtava totuuden tie. Kungfutselaisuutta, taolaisuutta ja buddhalaisuutta esimerkiksi sanotaan Kiinan ”kolmeksi tieksi”. Japanin ja Korean uskonnot käyttävät samanlaisia käsitteitä. Millä tavoin nämä erilaiset ”tiet” eroavat toisistaan, jos ne eroavat laisinkaan?

Kungfutselaisuus – ihmisen tie

Vaikka Kungfutsesta on vain vähän varmoja tietoja, niin erään tunnetun hakuteoksen mukaan hänet ”täytyy lukea maailmanhistorian vaikutusvaltaisimpiin miehiin”. Hän oli opettaja, filosofi ja valtioteoreetikko, ja hän eli vuosina 551–479 ennen ajanlaskumme alkua. Hänen sukunimensä oli K’ung, joten hän tuli aikanaan tunnetuksi nimellä Kung-Fu-tse, suomeksi ”Mestari K’ung”; nimen latinalainen muoto on Confucius.

Kungfutse ei perustanut uutta uskontoa. Hän vain ”organisoi sen uskonnon, joka oli ollut olemassa hänen synnyinmaassaan ikimuistoisista ajoista, ja antoi muodon sen kirjoille, arvokkuutta sen muodollisuuksille ja painavuutta sen moraalisäännöille”. (The Viking Portable Library World Bible) Hän ei ollut niinkään kiinnostunut teologiasta kuin ihmisen käyttäytymisestä. Hänen oppinsa oli pikemminkin siveys- ja valtio-oppi kuin uskonto. Tuntiessaan kaikkivoittavaa halua kansansa kärsimysten lievittämiseen hän yritti tavoitella korkeaa poliittista asemaa. Tämän miehen luomaa oppia onkin sattuvasti sanottu ”ihmisen kungfutselaiseksi tieksi”, sillä hän tosiaankin oli enemmän pettynyt poliitikko kuin kunnianhimoinen uskonnollinen johtaja.

Kungfutse ei pitänyt oman aikansa uskontoa kovinkaan suuressa arvossa, sillä hän piti sitä suurelta osin pelkkänä taikauskona. Kun häneltä kysyttiin, uskoiko hän Jumalaan, hänen kerrotaan vastanneen: ”En halua puhua siitä.” Kun hän silti moneen otteeseen viittaa taivaaseen (tien), jotkut katsovat sen merkitsevän sitä, että hän kuitenkin uskoi johonkin suurempaan kuin vain persoonattomaan korkeampaan voimaan.

Kungfutse tähdensi perhearvojen, esivallan kunnioittamisen ja yhteiskunnallisen rauhan merkitystä. Hän kiinnitti huomiota siihen, että on tärkeää saada kasvatusta sellaisten kykyjen kehittämiseksi ja sellaisten luonteenpiirteiden vahvistamiseksi, jotka ovat välttämättömiä palveltaessa toisia. Hän korosti käsitettä, jonka nimenä on jen. Sillä tarkoitetaan yleensä kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa inhimillisyyttä, mutta varsinkin kuuliaisuutta vanhempia kohtaan ja veljellistä kunnioitusta. Hän edisti esi-isien palvontaa.

Nämä tyypilliset kungfutselaisuuden piirteet ovat edelleen tunnusomaisia aasialaisille, jotka on kasvatettu kungfutselaisen mallin mukaisesti. Sosiologi William Liu Illinoisin yliopistosta Chicagosta sanoo, että ”kungfutselainen moraalioppi panee ihmiset tekemään työtä, kunnostautumaan ja maksamaan velkansa vanhemmilleen”. Niinpä siirtolaiset, joita on tullut vahvasti kungfutselaisista maista, ovatkin niittäneet Yhdysvalloissa mainetta sillä, että he yltävät opinnoissaan poikkeuksellisiin saavutuksiin.

Kungfutselaisen ajattelun kulmakivenä on nimellä Wu ching (”Viisi klassikkoa”) kulkeva tekstikokoelma. 1100-luvulla siihen lisättiin Ssu-shu (”Neljä kirjaa”), joita pidetään olennaisen tärkeinä kungfutselaiselle ajattelulle. Niiden ilmaisutyylille on ominaista lyhyys ja niukkuus, joten niitä on vaikea ymmärtää.

300-luvulla sen määräyksiä opetettiin Kokuryo-valtiossa Korean pohjoisosassa. Kungfutselaisuus levisi Japaniin kenties 400-luvun alussa. Tällä välin Kiinaan oli kehittymässä toinenkin ”tie”.

Taolaisuus – luonnon tie

Kiinalaisessa ajattelussa on vuosituhansia ollut keskeisellä sijalla sellainen käsite kuin tao eli ”tie”. Se alkoi tarkoittaa asiainhoitotapaa, joka on sopusoinnussa maailmankaikkeuden luonnollisen toimintatavan kanssa. Perimätiedon mukaan sen perustaja oli Kungfutsen aikalainen, ja hänen arvonimensä oli Laotse, joka merkitsee joko ”Vanhaa poikaa” tai ”Vanhaa (Kunnianarvoisaa) viisasta”. Jotkut väittävät nimen Laotse juontuvan hänen ihmeen avulla tapahtuneesta siittymisestään ja siitä, että kun hänen äitinsä lopulta sai hänet useita vuosikymmeniä kestäneen raskauden jälkeen, hänen tukkansa oli jo vanhuuden valkoiseksi muuttama. Toiset sanovat hänen saaneen tämän arvonimen sen kunnioituksen takia, jota hänen viisaat opetuksensa ovat herättäneet.

Taolaisuuden mukaan lapselle annetaan hänen syntyessään tietty määrä ”alkuhenkeä” eli elämänvoimaa. ”Alkuhengen” tarpeeton väheneminen on estettävissä monin eri keinoin, esimerkiksi mietiskelyn, ruokavalion noudattamisen, hengitysharjoitusten ja seksuaalisen itsehillinnän avulla. Pitkäikäisyys merkitsee näin ollen samaa kuin pyhyys.

Ihmisruumista pidetään pienoiskoossa olevana maailmankaikkeutena, jonka täytyy pysyä sopusoinnussa luonnon kanssa. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen käsitteeseen, joista kiinalaiset käyttävät nimiä yin ja yang, kirjaimellisesti kukkulan varjoisa puoli ja valoisa puoli. Kaikkien Kiinan filosofisten suuntausten tuntemat peruskäsitteet yin ja yang ovat vastakkaisia, mutta silti toisiaan täydentäviä perusvoimia, joista kaikki luonnossa oleva koostuu. The Encyclopedia of Religion selittää: ”Yin on vallitsevana kaikessa, mikä on pimeää, varjoisaa, kylmää, kosteaa, heikkenevää, taipuisaa, maallista, naisellista, kun taas yang on valoisa, kuuma, kuiva, kasvava, jääräpäinen ja aktiivinen, taivaallinen ja miehinen.” Eräs tämän periaatteen sovellutus on geomansia (feng-shui), joka on eräänlaista kiinalaista ennustelua. Sen avulla pyritään löytämään kaupungeille ja taloille mutta varsinkin haudoille suotuisia paikkoja. Kun jonkin paikan yin- ja yang-voimat ovat sopusoinnussa samaisen paikan asukkaitten yin- ja yang-voimien kanssa, tämän väitetään varmistavan jälkimmäisten hyvinvoinnin. Helen Hardacre Princetonin yliopistosta selittää, että sopivan ”kosmisten voimien yhdistelmän uskotaan hyödyttävän vainajia ja helpottavan heidän oloaan tuonpuoleisessa”.

Samalla kun yin- ja yang-voimat koetetaan pitää tasapainossa, niiden luonnollista tilaa ei pidä yrittää muuttaa väkisin. Jos näin tehtäisiin, sen uskotaan vaikuttavan ei-toivotulla tavalla, mikä käsitys kannustaa passiivisuuteen. Vuonna 1986 eräs vanhahko munkki selitti tätä asiaa näin: ”Taolaisuus opettaa olemaan hiljaa ja tekemättä mitään. Kaiken tekeminen on sitä, ettei tee mitään.” Taolaisuuden voimaa onkin verrattu veteen, joka pehmeydestään huolimatta hyödyttää kaikkia luontokappaleita.

Aiemmin oli tapana tehdä ero filosofisen taolaisuuden (300–200-luvuilla eaa.) ja uskonnollisen taolaisuuden (100–200-luvuilla ya.) välillä. Tällainen ero ei ole enää yhtä selvä, sillä on ilmeistä, että uskonnollinen taolaisuus on kehittynyt sitä edeltäneistä taolaisista filosofisista suuntauksista. Uskontotieteen professori Hans-Joachim Schoeps sanoo, että taolaisuus uskontona ”on vain jatkoa muinaisten kiinalaisten kansanuskonnolle. Perimmältään se on yksinkertainen spiritismin muoto – – [jossa henget, joita] majailee kaikkialla, ovat alati vaarantamassa ihmisten henkeä ja terveyttä. – – Tämän päivän Kiinassa taolaisuus on rappeutunut massojen tunteman taikauskon uskonnolliseksi muodoksi.”

Šinto – kamin tie

Japani tunnetaan myös ikivanhasta kansanuskonnosta, joka on sekoitus ”polyteistista luonnon- ja esi-isien palvontaa”, kuten eräs asiantuntija asian ilmaisee. Aluksi tällä kotoperäisellä uskonnolla ei ollut nimeä. Kun buddhalaisuus sitten 500-luvulla tuli Japaniin, sitä alettiin kutsua monilla eri nimillä, joista yksi oli butsudō, ”Buddhan tie”. Jottei tämän ja kansanuskon kesken olisi syntynyt sekaannusta, tuli jälkimmäinen pian tunnetuksi nimellä šinto, ”kamin tie”.

Šinton keskeinen käsite on kami (erilaiset jumalat tai jumaluudet). Kamilla alettiin tarkoittaa mitä tahansa yliluonnollisia voimia tai jumalia, myös luonnonjumalia, huomattavia miehiä, jumaliksi korotettuja esi-isiä ja jopa ”jumaluuksia, jotka palvelevat jotakin ihannetta tai kuvaavat jotakin käsitteellistä voimaa”. (The Encyclopedia of Religion) Vaikka käsitteen yaoyorozu-no-kami kirjaimellinen merkitys on kahdeksan miljoonaa jumalaa, sitä käytetään merkityksessä ”monia jumalia”, sillä šintouskonnon jumaluuksien määrä kasvaa koko ajan. Kamin lapsina ihmisillä on ensisijaisesti jumalallinen olemus. Kantavana ajatuksena on siksi eläminen sopusoinnussa kamin kanssa, sillä tällä tavoin ihminen saa osakseen sen suojeluksen ja hyväksymyksen.

Vaikka oppi tai teologia ei olekaan tärkeällä sijalla šintolaisuudessa, se on antanut japanilaisille arvojärjestelmän, muovannut heidän käyttäytymistään ja vaikuttanut ratkaisevasti heidän ajattelutapaansa. Sillä on omat pyhäkkönsä, joissa šintolaiset voivat käydä palvomassa tuntiessaan siihen tarvetta.

Tärkeimmät šintolaisuuden lajit ovat hyvin toistensa kaltaisia. Pyhäkköšintolaisuuden ja kansanšintolaisuuden välillä on vain joitakin merkittäviä eroja. Lahkoina esiintyvä šintolaisuus sitä vastoin koostuu 13 lahkosta, jotka ovat syntyneet 1800-luvulla, ja ne sisältävät vaihtelevassa määrin kungfutselaisia, buddhalaisia ja taolaisia aineksia.

Buddhalaisuus on vaikuttanut šintolaisuuteen erittäin voimakkaasti. Tämä selittää sen, miksi monet japanilaiset ovat samanaikaisesti buddhalaisia ja šintolaisia. Perinteisessä japanilaisessa kodissa on kaksi alttaria: šintolainen alttari kamin kunniaksi ja buddhalainen alttari esi-isien kunniaksi. Keiko-niminen nuori japanilaistyttö selittää: ”Minun on kunnioitettava esi-isiäni ja ilmaistava se buddhalaisuuden kautta. – – Koska olen japanilainen, suoritan myös kaikki pienet šintolaiset rituaalit.” Sitten hän lisää: ”Ja minusta kristilliset häät olisivat tosi hienot. Se tuntuu ristiriitaiselta, mutta mitäpä siitä.”

Ch’ŏndogyo – korealainen taivaallisen tien uskonto

Taolaisuuden ja kungfutselaisuuden vahvistama buddhalaisuus on Korean niemimaan tärkeimpiä ei-kristillisiä uskontoja. Sen jälkeen kun nämä eri suunnat olivat tulleet Kiinasta, niihin vaikutti Korean kansanuskonto, šamanismi, ja ne ”valikoituivat, muuttuivat ja vaihtelevassa määrin mukautuivat Korean niemimaalla vallinneisiin yhteiskunnallisiin ja henkisiin olosuhteisiin”.a – The Encyclopedia of Religion.

Eräs Korean uskonnoista on Ch’ŏndogyo, ”taivaallisen tien uskonto”, joka nimi sillä on ollut vuodesta 1905 lähtien. Sen perusti Ch’oe Suun (Che-u) vuonna 1860, ja sen alkuperäinen nimi oli Tonghak, ”itämainen oppineisuus”, vastakohtana kristinuskolle, josta käytetään nimeä Sohak eli ”länsimainen oppineisuus”, jota vastustamaan Ch’ŏndogyo alun alkaen osittain syntyi. Saksalaisen asiantuntijan Gerhard Bellingerin mukaan Ch’ŏndogyo yrittää sulauttaa yhteen ”kungfutselaisuuden ihanteet ihmisystävällisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta, taolaisuuden passiivisuuden ja buddhalaisuuden myötätuntoisuuden”, mikä oli myös sen perustajan pyrkimyksenä. Ch’ŏndogyo on saanut vaikutteita myös šamanismista ja roomalaiskatolisuudesta. Vaikka se väittää edistävänsä uskonnollista yhtenäisyyttä, siitä oli vuoteen 1935 mennessä eriytynyt ainakin 17 lahkoa.

Keskeisellä sijalla ”taivaallisen tien uskonnossa” on sellainen käsitys, että ihminen on pohjimmiltaan yli-inhimillinen olento, osa Jumalaa. Sain yŏch’ŏn (”kohtele ihmistä kuin Jumalaa”) on siitä syystä tärkeä moraalinen opinkappale, jonka perusteella lähimmäisiä on kohdeltava ”mitä suurinta kiinnostusta, kunnioitusta ja vilpittömyyttä osoittaen ja mahdollisimman arvokkaasti, tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti”, selittää Yong-choon Kim Rhode Islandin yliopistosta.

Ch’ŏndogyon perustaja Suun joutui vaikeuksiin vallanpitäjien kanssa pyrkiessään näiden ylevien periaatteiden avulla muuttamaan yhteiskuntajärjestystä. Politiikkaan sekaantumisen takia hänet ja hänen seuraajansa teloitettiin. Se oli myös osasyynä Japanin ja Kiinan välisen sodan puhkeamiseen vuonna 1894. Poliittinen toimeliaisuus onkin luonteenomaista uudemmille korealaisille uskonnoille, joista Tonghak-liike oli vasta ensimmäinen. Kansallismielisyys on usein korostetusti esillä, ja Korean aseman uskotaan nousevan merkittäväksi tulevaisuudessa.

Mikä ”tie” johtaa elämään?

Monet aasialaiset ovat ilmeisestikin sitä mieltä, että on jokseenkin samantekevää, millaista uskonnollista ”tietä” ihminen lähtee seuraamaan. Jeesus Kristus, jonka uskontoa ensimmäisellä vuosisadalla kutsuttiin myös ”Tieksi”, torjui sellaisen näkemyksen, että kaikki uskonnolliset ”tiet” kelpaisivat Jumalalle. Hän nimittäin varoitti: ”Se tie on leveä ja avara, joka vie tuhoon, – – kun taas se portti on kapea ja tie ahdas, joka vie elämään, ja harvat ovat ne, jotka löytävät sen.” – Apostolien teot 9:2;19:9; Matteus 7:13, 14; vrt. Sananlaskut 16:25.

Useimmat ensimmäisen vuosisadan juutalaisista tietenkin hylkäsivät hänen sanansa. He eivät ajatelleet, että heidän tosi Messiaansa oli Jeesus tai että hänen uskontonsa oli oikea ”tie”. Nykyään, 1900 vuotta myöhemmin, heidän jälkeläisensä odottelevat yhä Messiastaan. Seuraavassa numerossa selitetään, mistä se johtuu.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 21]

Sotapäällikkö Guan Yu, kiinalaisen kansanuskonnon sodanjumala ja sotilas- ja kauppiasluokkien suojelija

Vasemmalta oikealle: Han Xiangzi, LuDongbin ja Li Tieguai – kolme taolaisten ”kahdeksasta kuolemattomasta” – ja Shoulao, pitkäikäisyyden tähtijumala

[Lähdemerkintä]

Courtesy of the British Museum

[Kuvat s. 23]

Erilaisia šintolaisen pyhäkön alueelle pystytettyjä patsaita; vasemmalla vahtikoira, jonka uskotaan ajavan pois pahoja henkiä

Opiskelijoita vanhempineen Yushima Tenjin šintolaisessa pyhäkössä Tokiossa rukoilemassa kokeissa menestymiseksi