Mihin ”jumalten tie” johti Japanin?

Herätkää-lehden Japanin-kirjeenvaihtajalta

SILLE ei tunneta ketään perustajaa. Sillä ei liioin ole uskontunnustusta tai virallista oppia, ei seurakuntia tai kirkonmenoihin rinnastettavaa jumalanpalvelusta. Eikä sillä myöskään ole minkäänlaista uskonnollista arvojärjestystä tai uskonnollista kirjaa, jota voitaisiin verrata Raamattuun. Silti se on elämäntapa, joka on periytynyt sukupolvelta toiselle, ja nykyäänkin sitä tunnustaa noin 78 miljoonaa japanilaista. Sitä kutsutaan šintolaisuudeksi.

Mytologia verhoaa šintolaisuuden alkuperää. ’Alussa’, kuten legenda kertoo, olivat Izanagi-jumala ja Izanami-jumalatar sukupuolisuhteissa keskenään. Siitä syntyi, paitsi puita, vuoria ja maata, myös noin kahdeksan miljoonaa muuta jumalaa ja jumalatarta! Japanin ensimmäistä keisaria, Jimmu Tennōa, pidetään yhden jumalattaren, Amaterasu Ō Mikamin eli auringonjumalattaren, jälkeläisenä. Näiden jumaluuksien arvostaminen ja syvä kunnioittaminen on šintolaisuuden perusta, ja sen nimi merkitseekin ”jumalten tietä”.

Mihin tämä ”jumalten tie” sitten on johtanut Japanin? Onko se pystynyt tyydyttämään siellä asuvien ihmisten hengelliset tarpeet?

Taikauskon ja pelon tie

Šintolaisuus ei määrittele tarkkaan, mitä kuolemassa tapahtuu. (Se ei opeta mitään kristikunnan taivasta ja helvettiä vastaavaa.) Vaikka kuolemaa pidetäänkin ”kirouksena, murhenäytelmänä ja onnettomuutena”, vallitsevana ajatuksena on, että kuolleesta tulee henki, joka voi tuottaa perheelle siunauksia. Eräs šintolainen kirja sanoo: ”Tämän maailman ihmiset jatkavat elämää kuoleman jälkeen ja saavat jatkuvasti siunauksia jumalilta, toisin sanoen taivaan ja maan hengiltä. Myös me ruumiittomassa sielussamme elämme yhdessä tätä ihmiselämää.”

Millainen vaikutus kuolleiden henkiin uskomisella on ollut japanilaisiin? Se ei ole täyttänyt heitä toivolla, vaan on sen sijaan synnyttänyt lukuisia taikauskoisia tapoja. Jos esimerkiksi jollakin šintolaisella perheellä on epäonnea, he saattavat ajatella sen johtuvan siitä, että he eivät ole kiinnittäneet tarpeeksi huomiota joihinkin kuolleisiin esi-isiin. Jos joku ostaa uuden kodin tai auton, suoritetaan usein manausrituaaleja ’pahojen henkien’ karkottamiseksi. Ennen rakennustöiden alkamista šintopappi tulee kannettavine alttareineen rukoilemaan suojelusta esi-isäjumalilta.

Niinpä šintolaisuus ei ole niinkään valistanut kannattajiaan vaan pikemminkin johdattanut seuraajansa taikauskon ja pelon poluille, samoille poluille, jotka jo muinaisen Babylonin uskonnot viitoittivat. Kirjassaan The Religion of Babylonia and Assyria (Babylonian ja Assyrian uskonto) Morris Jastrow osoitti, että muinaisille babylonialaisille ”kuolema oli portti toisenlaiseen elämään”. Šintolaisuus korostaa lisäksi auringonjumalattaren ja hänen miespuolisten ihmisjälkeläistensä välistä suhdetta. Eräisiin rituaaleihin liittyy keisarin käynti Isessä, missä auringonjumalattarella on pyhäkkö, antamassa tälle ”raportteja”. Tämä muistuttaa suhdetta, joka vallitsi Nimrodin ja hänen Semiramikseksi kutsutun äitinsä välillä. Ja kun Semiramista pidettiin kalajumalattaren, Atargatiksen, tyttärenä, niin keisari Jimmun äiti oli ”merenkuninkaan” tytär.

’Hengellinen ase’

Menneinä aikoina šintolaisuus auttoi suuresti japanilaisia pitämään kiinni korkeista moraaliperiaatteista. Se vahvisti perhesiteitä. Juurruttamalla voimakasta kunnioitusta keisarin asemaa kohtaan maan yksinhallitsijana ja uskonnollisena johtajana se auttoi kansakuntaa säilyttämään yhtenäisyyden. Se kuitenkin myös vei tuon kansakunnan miltei perikatoon.

Encyclopædia Britannica -tietosanakirja mainitsee (vuoden 1966 laitoksessaan): ”Kiinan ja Japanin sodasta (1894–1895) alkaen Japanilla oli laajentumispyrkimyksiä, ja siitä lähtien aina toiseen maailmansotaan asti militaristiset ja kiihkoisänmaalliset piirit käyttivät šintolaisuutta hengellisenä aseenaan saadakseen kansan varjelemaan kruunun rikkauksia.” Siten šintolaisuudesta tuli väline, joka osaltaan johti Japanin toiseen maailmansotaan.

Japanin sodassa kokeman perinpohjaisen häviön jälkeen liittoutuneet voittajavaltiot määräsivät valtiošintolaisuuden lakkautettavaksi. Vailla valtion tukea tai valvontaa šintopyhäköistä tuli itsenäisiä. Keisari itse tuotti kansalle järkytyksen kumoamalla väitteet jumalisesta alkuperästään, kun hän sanoi: ”Meidän ja Meidän kansamme väliset siteet ovat aina perustuneet keskinäiseen luottamukseen ja kiintymykseen. Ne eivät ole riippuvaisia pelkistä legendoista tai myyteistä. Ne eivät perustu sille valheelliselle käsitykselle, että keisari olisi jumalallinen ja että Japanin kansa olisi ylempänä muita rotuja sen kohtalon ollessa hallita maailmaa.”

Tämä ei kuitenkaan ollut šintolaisuuden loppu. Lakkautettu valtiošintolaisuus järjestäytyi uudelleen Jinja Honcho -nimiseksi järjestöksi (šintopyhäköiden liitoksi). Se edustaa noin 80000:ta šintopyhäkköä. Vaikka tämän liiton presidentin katsotaan olevan šintolaisuuden johtaja, todellisuudessa monet yhä pitävät tätä asemaa keisarille kuuluvana.

Šintolaisuus ei ole kuitenkaan osoittanut pystyvänsä selvittämään nykypäivän ongelmia. Se ei ole kyennyt ratkaisemaan valtavia rotusyrjintäongelmia, joista kärsivät Japanissa syntyneet ja kasvaneet toisen ja kolmannen polven korealais- ja kiinalaisperäiset asukkaat. Šintolaisuus ei anna ohjausta nuorisorikollisuudesta ja kouluväkivallasta selviytymiseksi. Se ei ole ottanut kantaa abortteihin ja vapaaseen seksiin, jotka ovat nyt pyyhkäisseet yli Japanin. Jinja Honchon julkaisu ”šinto-opin suuntaviivat” paljastaa syyn tähän sanoessaan: ”Šintolaisuutta eivät rajoita tarkkaan määritellyt kirjoitukset tai opit.”

Šintolaisuus ei myöskään pysty tarjoamaan seuraajilleen tulevaisuudentoivoa. Se on kiinnostunut vain ”tästä päivästä”. Ei ole siksi ihme, että tuhannet japanilaiset ovat jättäneet šintolaisuuden ja alkaneet kiinnostua Raamatusta. Toisin kuin šintolaisuus, Raamattu selittää, miksi ihminen on olemassa maan päällä ja mitä tulevaisuudella on tarjottavana. Raamattu antaa moraalista ohjausta ja luo varman perustan uskolle – ei mitään mytologisia tarinoita. Vaikka šintolaisuus saattaakin olla ”jumalten tie”, niin Raamattu sanoo, että ”vaikka onkin niitä, joita sanotaan ’jumaliksi’, joko taivaassa tai maan päällä, niin kuin on monia ’jumalia’ ja monia ’herroja’, niin todellisuudessa on meillä yksi Jumala, Isä”. (1. Korinttolaisille 8:5, 6) Jehovan todistajat auttavat tuhansia japanilaisia tuntemaan tämän ”yhden Jumalan” nimeltä.

[Kuva s. 13]

Šintopyhäkkö, jonne ihmiset tulevat rukoilemaan