Uskonto – miksei se kiinnosta?
”MIES ilman uskontoa on kuin talo ilman ikkunoita.” Näin eräs japanilainen mies ilmaisi pojalleen Mitsuolle uskonnollisen valon tarpeen. Mitsuo ei kuitenkaan ottanut isänsä sanoja vakavasti. Kasvava joukko ihmisiä Japanissa, kuten muuallakin, näyttää suhtautuvan asiaan samalla tavalla. He tyytyvät olemaan ’ikkunattomia taloja’, eikä heitä juuri kiinnosta uskonnollisen valon päästäminen elämäänsä.
Japanissa tehdyssä kansallisessa luonnetutkimuksessa 69 prosenttia asukkaista tunnustikin näin ollen, etteivät he pitäneet itseään uskonnollisina. Nuorten keskuudessa luku oli vieläkin suurempi. Thaimaassa, aikoinaan hartaan buddhalaisessa maassa, vallitsee samanlainen tilanne: 75 prosenttia kaupungeissa asuvista ei käy enää lainkaan buddhalaisissa temppeleissä. Englannissa melkein joka kahdeksas anglikaaninen kirkko on kuluneiden yli 30 vuoden aikana suljettu, koska niillä ei ole käyttöä.
Japanissa voidaan kuitenkin nähdä yhä hyvin paljon uskonnollisia koristeita. Mutta kallisarvoisten posliiniesineiden tavoin ne otetaan esille vain harvinaislaatuisissa tilaisuuksissa – esimerkiksi häissä ja hautajaisissa. Uskontoa arvostetaan enemmän sen aseman vuoksi, joka sillä on paikallisen kulttuurin ja sukuperinnön säilyttäjänä, kuin hengellisen valistuksen vuoksi. Monet pitävät uskontoa pelkkänä heikoille ja levottomille ihmisille annettavana lumelääkkeenä, jolla on psykologinen vaikutus. Heiltä jäävät huomaamatta kaikki muut sen avulla saavutettavat konkreettiset edut. ’Uskonto on hyvä asia, jos sinulla on aikaa siihen tai tunnet tarvitsevasi sitä, mutta sinun täytyy luottaa itseesi ansaitaksesi toimeentulosi ja maksaaksesi laskut’, jotkut sanovat.
Mistä tällainen apaattisuus johtuu? Voitaisiin esittää moniakin syitä. Ensimmäiseksi voidaan mainita ympäröivä yhteiskunta. Monet nuoret ovat saaneet vain vähän tai eivät lainkaan uskonnollista valmennusta. Ei ole siksi mikään ihme, että monet noista aineellisia pyrkimyksiä suuresti arvostavassa yhteiskunnassa elävistä nuorista kasvavat materialistisiksi aikuisiksi.
Joissakin maissa ahneiden ja moraalittomien televisioevankelistojen ja muiden huomattavien uskonnollisten johtajien pahennusta herättävä käytös on myös kääntänyt ihmisiä pois uskonnosta, ja samanlainen vaikutus on ollut uskonnon sekaantumisella politiikkaan ja sotaponnisteluihin. Tätä valaisee se, mitä tapahtui šintouskonnolle Japanissa. ”Kun sota [toinen maailmansota] päättyi elokuussa 1945, šintopyhäköt olivat vakavan kriisin edessä”, toteaa eräs japanilaisia uskontoja käsittelevä tietosanakirja. Šinto, joka lietsoi kiihkeää sotaintoa ja lupasi voiton, tuotti kansalle pettymyksen. Nopeasti levisi sellainen elämänfilosofia, ettei ole Jumalaa eikä Buddhaa.
Mutta pitäisikö meidän todella tyytyä itsekkääseen, lyhytnäköiseen näkökulmaan – tässä ja nyt? Useimmilla ihmisillä on tiedonhaluinen mieli. He haluaisivat tietää, mistä he ovat peräisin, minne he ovat menossa, miksi he elävät ja miten pitäisi elää. Toivo antaa heille voimaa. Elämää koskevien kysymysten työntäminen syrjään tai niiden tukahduttaminen ajatuksella ”ei näitä asioita voi kukaan tietää” ei ole tyydyttävää. Jopa ateisti Bertrand Russell puhui ”oudosta villistä kivusta – jonkin etsimisestä kaiken sen ulkopuolelta mitä maailmassa on”. Tosi uskonto voisi tehdä lopun tuosta etsinnästä. Mutta miten? Mitä todisteita on siitä, että johonkin uskontoon kannattaa suhtautua näin vakavasti?