”Mieluisin valokuvamallini”
Herätkää!-lehden Ruotsin-kirjeenvaihtajalta
”ON LOPPUKESÄ Ruotsin pohjoisosassa. Aurinko on juuri laskemassa. Istun rentona autossani, jonka olen pysäköinyt pienen, suohon päättyvän metsätien päähän. Katselen vähän hajamielisenä suon toisella puolella olevia koivuja. Yhtäkkiä suuri uroskarhu tulla löntystää metsästä – suoraan minua kohti.
”Pujahdan nopeasti ulos autosta. Kamera kädessä ryömin suon laitaa pitkin löytääkseni hyvän kuvakulman. Karhu pysähtyy ja tuijottaa minuun päin. Katsahdan autoani. Se on kymmenen sekunnin juoksumatkan päässä. Karhu nostaa leveää päätään, nuuhkaisee ilmaa, ravistelee valtavan suurta ruumistaan ja pärskähtää. Vatsanpohjaani kouraisee.
”Sen tullessa edelleen minua kohti hiivin hitaasti takaisin autolle päin. Taas se pysähtyy, ja nyt se näkee minut. Yhtäkkiä se pärskähtää voimakkaasti ja syöksyy minua kohti. Nostan nopeasti kamerani. Sekunnin murto-osan ajaksi saan sen katseen kameran etsimeen. Painan laukaisinta ja ryntään sitten takaisin autoon.
”Mikä kuva! Se oli niin onnistunut, että Ruotsin postilaitos teki siitä postimerkin.”
Näin luontokuvaaja Bertil Pettersson kuvailee yhtä kohtaamistaan karhun kanssa.
”Se on mieluisin valokuvamallini”, hän sanoo ja jatkaa: ”Tämän kauniin, kunnioitusta herättävän eläimen kohtaaminen syvissä metsissä on äärimmäisen harvinaista. Harvat ihmiset ovat nähneet ruskeakarhun vilaukseltakaan ja vielä harvemmat ovat ottaneet siitä kuvan.”
Varovainen eläin
”Unohda kaikki kuvaukset siitä, että karhu on hidas ja kömpelö eläin”, selittää Bertil. ”Se on erittäin valpas ja älykäs sekä helposti ihmistä ovelampi metsässä. Monet tarinat väittävät karhun nousevan takajaloilleen, kun se hyökkää. Mutta se ei pidä paikkaansa. Se nousee pystyyn silloin, kun se haluaa tarkastella tilannetta. Tavallisesti se vetäytyy tiheikön suojaan tai kyyhöttää siellä, kunnes vaara on ohi. Hyvän kuulonsa ja herkän hajuaistinsa avulla se voi huomata sinut kauan ennen kuin sinulla on vähäisintäkään aavistusta sen läsnäolosta.”
”Mitä minun pitäisi tehdä, jos satun kohtaamaan karhun metsässä?” kysyn. ”Ensiksikään älä joudu pakokauhun valtaan. Karhu hyökkää harvoin, ellei sitä ärsytetä. Peräänny varovaisesti. Jos se murahtaa, kiiruhda, koska se on sen tapa kertoa sinulle, ettet ole tervetullut.
”Älä koskaan päästä koiraa irti karhumetsässä. Koira saattaa löytää karhun, haukkua ja härnätä sitä ja juosta sitten pelästyneenä pakoon karhu kintereillään – kohti sinua! Voit arvata itse loput.”
Todellinen unikeko
”Miten sinun valokuvamallisi viettää talven?” kysyn.
”Maanalaisessa pesässään”, vastaa Bertil.
”Aivan niin, se vaipuu talvihorrokseen”, lisään. ”Ei, se yksinkertaisesti nukkuu”, hän selittää. ”Ne jotka ovat häirinneet pesässään nukkuvaa karhua, ovat nopeasti tulleet vakuuttuneiksi siitä, että se ei ole talvihorroksessa. Todennäköisesti se herää kuten ihminen ja on nopeasti täysin valveilla. Nukkuvia mesikämmeniä on herännyt siihen, kun moottorisahalla on kaadettu puita, ja ne ovat paenneet suin päin alueelta.”
”Karhun on tiedettävä hyvin vuodenajat”, jatkan.
”Kyllä”, nyökkää Bertil, ”kun se on kerännyt riittävästi vararavintoa lokakuun loppuun mennessä, se valmistaa itselleen talvipesän, vuoraa sen kuusenoksilla ja sammalella. Varovaisena ja viisaana se odottaa mieluummin päivää, jolloin sataa lunta, ennen kuin se lopullisesti menee pesäänsä, jotta sen jäljet peittyvät nopeasti. Se tulee taas esiin huhtikuun puolenvälin paikkeilla. Silloin se tavallisesti kiskoo petinsä ulos pesäaukon edustalle ja pysyy siinä muutaman päivän ennen kuin se aloittaa keväisen vaeltelunsa.”
Näyttäessään minulle kuvia kahdesta somasta karhunpennusta leikkimässä Bertil selittää: ”Karhunpennut syntyvät pesässä suunnilleen tammikuun lopussa. Silloin ne ovat vain rotankokoisia mutta kasvavat nopeasti, niin että kun ne tulevat esiin keväällä, ne ovat riittävän isoja telmimään, tappelemaan ja leikkimään lähellä emoaan.”
Hellyttävän näköiset pennut
”Jokainen joka sattuu näkemään sellaisia suloisia, pehmeitä keriä metsäaukiolla, haluaisi kyllä mielellään liittyä niiden leikkiin ja rutistaa niitä kunnolla”, arvelen.
”Se olisi vaarallista!” Bertil varoittaa. ”Emokarhu ei edes päästä sinua näköetäisyydelle pennuistaan. Siksi on äärimmäisen vaikeaa saada kuvia emosta pentuineen. Yritin useissa eri tilanteissa neljän vuoden ajan turhaan ottaa metsässä olevasta piilopaikasta kuvia karhuperheestä. Mutta lopulta eräänä päivänä toukokuussa auringon laskiessa tapahtui seuraavaa:
”Olin matkalla näkösuojaani, kun yhtäkkiä näin suuren möykyn lähellä haaskaa, jonka olin pannut esille 60 metrin päähän keskelle suota. Karhu! Pian kaksi keskenkasvuista, edellisvuoden poikasta ilmestyi näkyviin suon laitaan. Tuuli oli edukseni, se puhalsi minua kohti. Ryömin kamera valmiina 20 metriä eteenpäin suon reunaa kohti ja kyyristyin männyn taakse – tuskin kivenheiton päähän karhuista. Kun pennut tulivat emonsa luokse, ne katsoa töllöttivät uteliaina sen haudatessa haaskaa. Sillä välin otin monta hyvää kuvaa.
”Auringon laskiessa, ennen kuin esirippu laskeutui tämän ainutlaatuisen näytöksen ylle, näin sellaista, mitä harva ihminen on koskaan nähnyt. Kun emo lopetti kaivamisen, pennut alkoivat pitää siitä kiinni. Ne näykkivät emonsa kylkeä ja mankuivat yksitoikkoisesti. Yhtäkkiä emo istuutui ja alkoi imettää poikasiaan. Jonkin ajan kuluttua se kääntyi selälleen ja nosti päätään ja katseli hellästi poikasiaan niiden lopetellessa iltapalaansa. Kun ne olivat kylläisiä, käpertyivät ne emonsa viereen nukkumaan.
”Lähdin hiljaa pois, etten häiritsisi tätä idyllistä näkyä. Tämän lumoavan kokemuksen jälkeen tunsin nöyrää kiitollisuutta anteliasta Jumalaa kohtaan, joka on luonut nämä ihmeelliset eläimet.”
[Kokosivun kuva s. 24]
[Kuvat s. 26]
Metsän ilmaa nuuhkimassa
Varo – emo poikastensa kanssa