Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • g89 22/8 s. 11-15
  • Valinta jota en ole koskaan katunut

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Valinta jota en ole koskaan katunut
  • Herätkää! 1989
  • Väliotsikot
  • Samankaltaista aineistoa
  • Pakollisen valinnan edessä
  • 1930-luvun ankaria kokemuksia
  • Avioliitto ja ulkomaisille kentille
  • Indonesia – aivan erilainen maailma!
  • Ihastuttava aluemääräys
  • Rutherfordin innostava vierailu
  • Jännittävää todistamistyötä Sumatrassa
  • Vastustus työtämme kohtaan kasvaa
  • Käymme uudelleen Indonesiassa
  • Onnellinen tekemäni valinnan johdosta
  • Valtakunnan etsiminen ensin
    Jehovan todistajat – Jumalan valtakunnan julistajia
  • He ovat esimerkkinämme
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1994
  • Päättäväisyys auttoi minua menestymään
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1987
  • Uskollinen Jumalalle jo yli 70 vuoden ajan
    Herätkää! 2009
Katso lisää
Herätkää! 1989
g89 22/8 s. 11-15

Valinta jota en ole koskaan katunut

TUULI oli repinyt purjeet mastosta, ja virta kuljetti meitä vääjäämättä kohti vaarallista kivikkoa. Näytti siltä, että vain muutaman minuutin kuluttua joutuisimme haaksirikkoon.

Oli vuoden 1937 joulukuu ja olimme purjehtimassa Lightbearer-nimisellä, 16 metriä pitkällä, kaksimastoisella aluksella Indonesiasta Australiaan. Tuota purtta oli käytetty kolmen vuoden ajan Jumalan valtakunnan sanoman viemiseen Indonesian saarille.

Juuri kun näytti siltä, että kaikki on menetetty, perämies muisti lukeneensa apumoottoreiden käyvän suuremmalla voimalla peruutusvaihteella. Äkkiä hän pani moottorin peruutusvaihteen päälle, ja yllätykseksemme ja suureksi helpotukseksemme se tepsi! Pursi loittoni karikosta aivan viime hetkellä!

Tämä tapahtui yli 50 vuotta sitten. Miten minä satuin olemaan ainoana naisena tuolla Lightbearer-aluksella?

Pakollisen valinnan edessä

Vuonna 1926 ollessani 16-vuotias opin isoäidiltäni Raamatun suurenmoisista uutta maailmaa koskevista lupauksista. Aikanaan aloin kertoa näistä hyvistä asioista toisille saarnaamalla talosta taloon lähellä kotiamme Perthissä Australiassa. Isääni tämä suututti, koska hänen mielestään tämä oli häpeäksi yhdyskunnassa. Vuonna 1929, jolloin olin kasteella, isä pakotti minut valitsemaan todistamistyön lopettamisen ja kotoa lähtemisen välillä.

Rakastin perhettäni hyvin paljon, ja vaikka tiesinkin kaipaavani vanhempiani, kahta sisartani ja kuutta veljeäni, lähdin kotoa ja aloin maistaa tienraivauksen eli kokoajanpalveluksen iloja.

1930-luvun ankaria kokemuksia

Palvelin jonkin aikaa Länsi-Australian pääkaupungin, Perthin, ympäristössä. Mutta sitten sain kutsun liittyä sellaiseen tienraivaajien ryhmään, joka kävi maan syrjäisemmillä seuduilla.

Toisinaan elämä oli kovaa, sillä meillä ei usein ollut mitään muuta nukkumapaikkaa kuin pusikkoon pystytetyt telttamme. Maailmanlaajuinen taloudellinen lama saavutti Australian 1930-luvun alussa, ja monet maanviljelijät joutuivat taloudellisesti hyvin ahtaalle. Niinpä jätimme kirjallisuutta vaihtaen sitä kananmuniin, lihaan tai vihanneksiin.

Vuonna 1933 tienraivaajien ryhmämme siirtyi pohjoiseen. Matkatessamme lähemmäksi Keski-Australian autiomaata puut pienenivät ja aluskasvillisuus väistyi hiekan tieltä. Mutta hyvitykseksi aivan vähäisenkin sateen jälkeen maasta nousi villikukkia silmänkantamattomiin. Toisinaan meidän oli pakko pysäyttää auto ja vain katsella syvää arvostusta tuntien ympärillemme levittäytyvää Jumalan luomaa kauneutta.

Joillekin maatiloille päästäksemme meidän oli riisuttava kenkämme ja sukkamme ja kahlattava jokien ja purojen poikki. Löysimme ihmisiä keritsemässä lampaita, kyntämässä, lypsämässä tai laittamassa ruokaa. Yleensä tällä tavalla tapaamamme ihmiset antoivat meille tilaisuuden puhua heille ainakin jonkin aikaa. Heidän oli vaikeaa kieltäytyä kuuntelemasta jotakuta, joka oli juuri kahlannut tulvivan puron yli päästäkseen heidän tilalleen!

Avioliitto ja ulkomaisille kentille

Vuonna 1935 Clem Deschamp, nuori tienraivaajaveli, joka oli auttanut saarnaamistyön aloittamisessa Jaavassa, Indonesian väekkäimmällä saarella, saapui Perthiin matkallaan Sydneyssä pidettävään konventtiin. Hän tuli usein mukaan todistamistyöhön tienraivausryhmämme kanssa. Olin 25-vuotias ja hän oli 29-vuotias. Ajattelin että onpa hän pitkä, tumma ja komea. Opittuamme tuntemaan toisemme ajattelimme: ’Onko mitään parempaa kuin palvella Jehovaa yhdessä?’ Niinpä päätimme mennä naimisiin ja olla läsnä Sydneyn konventissa avioparina. En ollut koskaan ollut niin onnellinen.

Konventin jälkeen meidät määrättiin tienraivaajiksi Melbourneen. Myöhemmin tuona vuonna Clem nimitettiin matkavalvojaksi koko Victorian osavaltion alueelle, ja meillä oli etu vierailla jokaisessa osavaltion seurakunnassa. Sitten olimme riemuissamme, kun Clem kutsuttiin valvomaan saarnaamistyötä Indonesiassa. Purjehdimme pitkin Australian länsirannikkoa kohti Surabayaa, yhtä Jaavan suurimmista kaupungeista, ja saavuimme sinne kesäkuussa 1936.

Indonesia – aivan erilainen maailma!

Kadun toisella puolella oli Cadillac-merkkisiä autoja, miehiä valkoisissa puvuissaan ja naisia röyhelöissään. Kadun toisella puolella taas oli vesipuhveleitten vetämiä katettuja rattaita, joiden ajaja oli usein täydessä unessa rattaissa. Siellä oli myös siroja naisia värikkäissä sarongeissaan ja miehiä, jotka kantoivat olkapäillensä asetetun tangon päässä roikkuvia ruokakoreja ja messinkiesineitä. He kiirehtivät eteenpäin omituisin hypähtelevin ja kuitenkin laahaavin askelin.

Kutsuimme taksin ja menimme erään sellaisen henkilön luo, joka oli osoittanut kiinnostusta Valtakunnan sanomaa kohtaan Clemin ollessa aikaisemmin Surabayassa. Valtavan suurikokoinen mies, jolla oli yllään valkoinen kaapu ja joka vastasi hyvin mielikuvaani Mooseksesta, tervehti meitä ojennetuin käsivarsin aivan kuin vanhan ajan patriarkat ainakin. Tällainen lämpö ja into saivat minut todella tuntemaan itseni tervetulleeksi.

Isäntämme oli ollut miljonääri, mutta sokerin hinnan jyrkän laskun vuoksi hänellä oli nyt taloudellisia vaikeuksia. Tästä huolimatta hänen elämänhalunsa oli lannistumaton ja hän oli hyvin lämpimästi ottanut vastaan Raamatun totuuden. Asuimme hänen luonaan vain lyhyen aikaa ennen kuin muutimme pääkaupunkiin Bataviaan, jota kutsutaan nykyään Jakartaksi. Siellä Clem sai hoitaakseen Frank Ricen tehtävät, koska tämä muutti silloin Indokiinaan.

Ihastuttava aluemääräys

Opimme todistamaan sekä hollanniksi että malaijiksi, ja saarnasimme niin vauraissa taloissa kuin pienissä kampongeiksi kutsutuissa majoissakin, joita oli rakennettu ryhmittäin. Todistaessamme näissä kylissä joskus jopa 50 vähiin, repaleisiin vaatteisiin puettua lasta seurasi meitä ovelta ovelle. Levitimme valtavasti kirjoja kulkiessamme koko Jaavan saaren toisesta päästä toiseen.

Lightbearer-purtta käytettiin saarnaamistyössä monilla Indonesian saarilla, mukaan luettuina Celebes ja Borneo. Aina kun saavuimme pieneen satamaan, miehistö soitti äänentoistolaitteella Vartiotorni-seuran silloisen presidentin, J. F. Rutherfordin, yhden puheen. Voit varmaan kuvitella, miten yllättyneitä eristyksissä asuvat malaijilaiset kyläläiset olivat nähdessään suuren huvipurren saapuvan heidän satamaansa ja kuullessaan sitten sieltä tulevan vaikuttavan, kovaa puhuvan äänen. Lentävä lautanen olisi tuskin herättänyt enemmän kiinnostusta kuin tämä.

Aikanaan papisto yllytti viranomaiset vastustamaan työtämme, mikä johti siihen, että Lightbearer-alusta estettiin pääsemästä yhteenkään Indonesian satamaan. Niinpä tuo alus päätettiin palauttaa Australiaan. Koska olimme innokkaita palaamaan Sydneyyn veli Rutherfordin vierailun ajaksi, matkustimme takaisin tuolla laivalla. Juuri sillä matkalla olimme vähältä joutua haaksirikkoon.

Rutherfordin innostava vierailu

Sanomalehdissä komeili otsikko: ”Jehovan todistajilta evättiin lupa käyttää Sydneyn kaupungintaloa – tuomari Rutherford ei saanut lupaa astua maihin.” Tietenkin hän nousi maihin, mutta suurista ponnisteluistamme huolimatta meiltä evättiin lupa käyttää Sydneyn kaupungintaloa. Mutta oli melkeinpä hyvä, että lupaa ei saatu, sillä kaupungintalon 4000 istumapaikkaa eivät olisi mitenkään riittäneet kaikille läsnäolijoille.

Kaikki epäoikeudenmukainen vastustus tuotti täysin päinvastaisia tuloksia! Heräsi valtava kiinnostus, niin että 25000 kuulijaa oli läsnä kokouksessa, joka pidettiin lopulta Sydneyn laajalla urheilukentällä. Tuon kokemuksen innoittamina paloimme halusta mennä takaisin määräalueellemme.

Jännittävää todistamistyötä Sumatrassa

Kohta Indonesiaan paluumme jälkeen Clem päätti, että olisi jälleen aika mennä todistamaan Sumatran saarelle. Niinpä Clem ja minä yhdessä myös Australiasta kotoisin olevan Henry Cockmanin kanssa muodostimme ryhmän ja saarnasimme kaikkialla saaren vuoristoalueilla ja riisipelloilla. Olimme yötä matkustajakodeissa. Vaikka jotkin majapaikoistamme olivatkin mukavia, niin toisissa oli paljon toivomisen varaa.

Todistaessamme eräässä kylässä, joka muodostui pääasiassa pienistä kiinalaisista kaupoista, levitimme kokonaisen laatikollisen kiinankielisiä kirjoja noin tunnissa. Kaupanpitäjät olivat nähneet vain hyvin harvoja valkoihoisia naisia, eikä kukaan näistä ollut käynyt heidän vaatimattomissa kaupoissaan. En tiedä, oliko tämä syy siihen, että sain levittää kirjan joka kaupassa, mutta levitin niin monia kirjoja, että Clemiltä ja Henryltä meni suurin osa ajasta uusien kirjojen tuomiseen minulle autosta.

Eräässä toisessa kylässä olin juuri palaamassa autolle hakemaan lisää kirjallisuutta, kun näin sen ympärillä joukon huutavia ja viittoilevia ihmisiä. Näytti siltä kuin olisimme olleet vaikeuksissa. Kiiruhdin paikalle melko huolissani, ja olin hämmästynyt nähdessäni Clemin seisovan puolittain auton sisäpuolella ojentamassa ihmisille lehtiä niin nopeasti kuin hän vain pystyi. Rahakorvaus lähetettiin kädestä käteen Clemille, joka sitten lähetti lehden samalla tavoin sille, joka oli lähettänyt rahan. Oli todella hämmästyttävää nähdä ihmisten käytännöllisesti katsoen kilpailevan siitä, kuka saisi kirjallisuutta.

Eräänä iltana saavuimme Banko-nimiseen pikkukaupunkiin. Koska lautta ei kulkenut joen yli enää sinä päivänä, pyysimme majapaikkaa paikallisesta matkustajakodista. Paikan omistaja neuvoi meitä menemään heti suihkuun, mikä tuntui hyvin oudolta pyynnöltä näiltä tavallisesti niin kohteliailta ihmisiltä. Clem kysyi, eikö meillä olisi aikaa ensin juoda jotakin, mutta omistaja kehotti meitä menemään vain suihkuun niin pian kuin mahdollista, sillä suihkuhuone oli ulkona.

Aloimme jo ajatella, että hän epäili meidän henkilökohtaista puhtauttamme, kun hän selitti: ”Tämä on tiikeriseutua, ja useimpina iltoina ne kuljeskelevat pimeän tultua ulkosalla.” Seisoimme majatalon vastaanottoaulassa, jossa oli esillä kuusi suurta tiikerinnahkaa. Taljat olivat yhä hyväkuntoisia, ja niissä komeilivat noiden mahtavien eläinten suurihampaiset päät. On tarpeetonta sanoa, että menimme suihkuun heti, ja se olikin todennäköisesti pikaisin suihku, jossa olen koskaan ollut!

Kun palasimme Jakartaan, Hitler oli hyökännyt Puolaan aloittaen toisen maailmansodan. Poliittinen jännitys Indonesiassa oli valtava.

Vastustus työtämme kohtaan kasvaa

Suuri osa kirjallisuudestamme oli kielletty, ja jos viranomaiset löysivät yhdenkään kielletyn kirjan, he takavarikoivat sen. Erään kerran poliisi halusi välttämättä tarkastaa kirjalaatikot, jotka oli pakattu autoomme takapenkin paikalle. Me masennuimme, sillä olimme juuri saaneet uuden lähetyksen kiellettyä Viholliset-nimistä kirjaa. Hän tarkasti suurella vaivalla kaikki päällimmäiset pahvilaatikot mutta ei löytänyt yhtään kiellettyä kirjaa.

Juuri silloin, kun hän oli alkamaisillaan tutkia alimmaisia kirjalaatikoita, joissa Viholliset-kirjat olivat, alkoi yhtäkkiä sataa rankasti. Poliisimies ja Clem juoksivat lähimpään sateensuojaan ja kastuivat silti läpimäriksi jo tuolla lyhyellä matkalla. Mutta trooppiset sadekuurot lakkaavat yhtä äkisti kuin ne alkavatkin, ja niinpä poliisi kiiruhti pian takaisin jatkamaan pahvilaatikoiden tarkastamista. Kuvittele hänen pettymyksensä ja Clemin epäusko, kun taaskaan ei löytynyt mitään kiellettyä kirjallisuutta!

En uskaltanut puhua tästä ”ihmeestä” mitään ennen kuin olimme kaukana tuosta paikasta, sillä olin vaihtanut noiden pahvilaatikkokerrosten paikkaa – Viholliset-kirjat olivatkin nyt ylimmäisissä pahvilaatikoissa, jotka poliisi oli jo tarkastanut. Niinpä hän tietämättään tarkasti samat laatikot kahteen kertaan!

Ensimmäisen syyn kirjallisuutemme kieltämiseen sanottiin olevan se, että se oli Hitlerin vastaista. Saksan hyökättyä Hollantiin Hitler menetti suosionsa hollantilaisten viranomaisten silmissä. Niinpä kysyimme, voitaisiinko aiempia julkaisujamme koskeva kielto poistaa, ja siihen suostuttiin. Mutta vapautemme jatkaa saarnaamistyötämme häiriöittä ei kestänyt pitkään.

Eräänä aamuna istuin toimistossa kirjoittamassa koneella, kun ovet riuhtaistiin auki ja sisään marssi kolme hollantilaista viranomaista pukeutuneena täydelliseen sotilasasuun: sulat hatuissa, miekat vyöllä ja mitalit rinnassa. Työ oli aikaisemmin kielletty Australiassa ja nyt se kiellettiin Indonesiassa. Marraskuussa 1941 Seura ehdotti, että kaikki lähetystyöntekijät palaisivat Australiaan, ja niin me teimme.

Kuinka oudolta tuntuikaan istua kokouksessa ja kuulla puhuttavan enemmän englantia kuin olin kuullut vuosiin! Elämässämme tapahtui taas suuri muutos, kun meitä siunattiin suloisella poikavauvalla. Kohta tämän jälkeen Clem kutsuttiin Perthiin huolehtimaan Seuran varastosta, josta kirjallisuutta lähetettiin kaikkialle Länsi-Australian osavaltioon, ja me jatkoimme tienraivauspalvelusta.

Käymme uudelleen Indonesiassa

Vuonna 1971 Clem ja minä palasimme Jaavaan ollaksemme läsnä siellä pidettävässä konventissa. Miten paljon kaikki olikaan muuttunut! Ensinnäkin en ollut enää 31- vaan 61-vuotias. Olimme riemuissamme tavatessamme niin monia niistä, jotka tunsimme. Muuan veli muistutti meitä siitä, että Clem oli kastanut hänet riisipellossa, kun hän oli 16-vuotias. Nyt 46-vuotiaana hän saattoi esitellä meidät lapsenlapsilleen. Konventin jälkeen olimme yötä vanhojen ystäviemme luona. Kaikki oli samoin kuin ennen: Olimme samassa talossa, samassa huoneessa ja samassa sängyssä. Jopa lammessa uiva kultakalakin näytti samalta. Ikään kuin me olisimme nukahtaneet ja heränneet 30 vuotta myöhemmin.

Eräät toiset rakkaat ystävät asuivat vajaan sadan kilometrin päässä Bandungissa vuoristoalueella. Perheen vaimo sanoi olevansa kovin iloinen siitä, että olin tullut terveen näköiseksi! Hän sanoi, että hän oli ollut vuosia sitten huolissaan siitä, että niin laiha nainen työskenteli tropiikissa. Minua hymyilytti meidän eri kulttuureista johtuvat mielipiteemme siitä, kuinka lihava ihmisen tulisi olla.

Jatkaessamme nostalgista matkaamme muuan ystävä selitti, että hollantilaisille ihmisille kauan sitten jättämämme kirjat päätyivät antikvariaatteihin hollantilaisten lähdettyä ja että ihmiset ostivat niitä sieltä halutessaan lukemista. Jotkut tällä tavoin kirjallisuutta hankkineet oppivat ymmärtämään syvällisesti Raamattua ja olivat iloisia voidessaan osallistua saarnaamistyöhön heti, kun heihin saatiin kosketus.

Eräässä paikassa muuan todistaja meni kertomaan isälleen oppimistaan Raamatun totuuksista. Hänen isänsä kuitenkin oli sitä mieltä, että hän oli jo löytänyt tosi uskonnon. Hän oli koonnut yhteen noin sata ihmistä palvomaan tavalla, jonka hän oli oppinut. Kuvittelehan vain miten yllättynyt todistaja oli havaitessaan, että tämä ryhmä tutki Vartiotorni-seuran kirjallisuutta! Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että oli jo olemassa maailmanlaajuinen järjestö, joka palvoi Jehovaa juuri tällä tavalla!

Onnellinen tekemäni valinnan johdosta

Siitä on nyt 60 vuotta, kun minut kastettiin ja minulla on ollut ilo toimia tienraivaajana tuosta ajasta 58 vuotta. Surullista kyllä elämänkumppanini Clem sairastui Parkinsonin tautiin ja tuli vähitellen aina vain heikommaksi ja lopulta hän tarvitsi paljon apua voidakseen edes istua pyörätuolissa. Hän kuoli rauhallisesti nukkuessaan vuonna 1987. Olen iloinen, että hän vapautui sairaudestaan, mutta menetys on valtava. Ikävöin häntä hirveästi.

Tienraivaus tuottaa minulle yhä suurta iloa ja syvää onnellisuutta sekä tyydytystä. Elämä on hyvin kiireistä, ja jos joskus minulla on hetkinen aikaa, voin muistella rakkautta tuntien toimeliasta ja rikasta elämääni rakkaan aviomieheni Clemin kanssa. Olen hyvin iloinen siitä, että tein valinnan, jonka tein 60 vuotta sitten. – Kertonut Jean Deschamp.

[Kuva s. 11]

Lightbearer-alus tammikuussa 1935

[Kuva s. 13]

Clemin kanssa kun olimme nuoria

[Kuva s. 15]

Minä nykyään

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa