He ovat esimerkkinämme
KERTONUT CRAIG ZANKER
Vaimoni Gayle ja minä olemme olleet tienraivaajia, Jehovan todistajien kokoaikaisia sananpalvelijoita, kahdeksan vuotta. Viimeksi kuluneet kuusi vuotta olemme palvelleet Australian sisämailla alkuperäisväestön keskuudessa. Seuraamme vain vanhempieni ja isovanhempieni meille antamaa hyvää esimerkkiä.
NYT haluaisin kertoa erityisesti isovanhemmistani. Olemme kutsuneet heitä aina lempinimillä Opa ja Oma, jotka ovat hollantilaiset isoisää ja isoäitiä tarkoittavat sanat. Isoisäni Charles Harris palvelee yhä innokkaasti Melbournessa, missä hän on asunut lähes 50 vuotta.
Raamatun totuuksien oppiminen
Opa syntyi eräässä Australian saariosavaltion Tasmanian pikkukaupungissa. Vuonna 1924, jolloin hän oli 14-vuotias, hänen isänsä osti huutokaupasta merimieskirstun. Se osoittautuikin todelliseksi aarrearkuksi – hengellisessä mielessä – sillä se sisälsi Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran ensimmäisen presidentin, Charles Taze Russellin, kirjoittaman kirjasarjan.
Opan isä ei nähtävästi ollut kovinkaan kiinnostunut noista kirjoista, mutta Opa alkoi lukea niitä ja tajusi heti, että ne sisälsivät tärkeitä Raamatun totuuksia. Hän lähtikin etsimään Kansainvälisiä raamatuntutkijoita, kirjan julkaisijan edustajia, jotka tunnetaan nykyään Jehovan todistajina. Hän halusi keskustella heidän kanssaan, jotta he olisivat selittäneet hänelle lisää niitä Raamatun totuuksia, joita hän parhaillaan oppi.
Monien tiedustelujen jälkeen hän tapasi kolme iäkästä naista, jotka opettivat innokkaasti toisia. He vaikuttivat merkittävästi nuoreen Charlesiin. Lopulta vuonna 1930 hän vihkiytyi Jehova Jumalalle ja hänet kastettiin vedessä. Hän jätti työnsä lihakauppiaana ja matkusti pohjoiseen Sydneyyn, missä hän sai nimityksen kokoaikaiseksi evankelistaksi.
Tienraivaajana Australiassa
Seuraavien vuosien aikana Charles saarnasi muun muassa Sydneyn ranta-alueella Bondissa sekä Uuden Etelä-Walesin osavaltion maaseutualueilla. Sitten hänet määrättiin Perthiin Länsi-Australiaan tuhansien kilometrien päähän mantereen toiselle puolelle. Hän todisti puoli vuotta Perthin liikealueella, ja sen jälkeen hänet määrättiin kahden muun tienraivaajan kanssa Luoteis-Australian harvaan asutuille alueille.
Tälle kolmikolle – Arthur Willisille, George Rollstenille ja Charlesille – määrätty alue oli neljä kertaa suurempi kuin Italian maa-ala! Asukkaita oli harvassa, maaseutu karua ja kuumuus ankaraa. Toisinaan oli matkustettava yli 500 kilometriä karjatilalta toiselle. Heidän käyttämänsä kulkuväline oli ränsistynyt, jopa vuoden 1930 mittapuiden mukaan, mutta heillä oli luja usko ja paljon päättäväisyyttä.
Kapeilla, kuoppaisilla hiekkateillä oli ristiin rastiin kamelien jälkiä, ja siellä täällä hieno hiekka kätki alleen vaarallisia puunkantoja. Ei ihme, että auton jouset menivät usein rikki. Taka-akseli vaurioitui kahdesti, ja renkaat puhkesivat monta kertaa. Usein tienraivaajat vuorasivat käytössä olevat renkaat vanhoista renkaista tekemillään paloilla, jotka he pulttasivat paikoilleen voidakseen jatkaa matkaansa.
Ollessani vasta poikanen kysyin Opalta, mikä oli saanut heidät jatkamaan työtä niin hankalissa oloissa. Hän selitti, että ollessaan kaukana muista he olivat olleet lähellä Jehovaa. Se, mikä koetteli toisinaan fyysisesti, hän sanoi, koitui hengelliseksi siunaukseksi.
Pienintäkään ylemmyyttä tai itsevanhurskautta tuntematta Opa hämmästeli sitä, että hyvin monet ihmiset näyttävät huolehtivan liiaksi aineellisen kokoamisesta. Hän muistutti minulle, että ”elämä on paljon parempi elää mahdollisimman vähän tavaraa mukanaan. Jos Jeesus oli tarvittaessa valmis nukkumaan tähtitaivaan alla, meidänkin tulisi tehdä niin hyvillä mielin, jos tehtävämme sitä edellyttää.” (Matteus 8:19, 20.) Hän ja hänen toverinsa tekivät tosiaan niin.
Kutsu ulkomaiselle kentälle
Vuonna 1935 Opa lähetettiin saarnaamaan uudelle alueelle: hän lähti todistamaan Tyynenmeren eteläosan saarten asukkaille. Kuuden muun miehistöön kuuluvan kanssa hän lähti matkaan Vartiotorni-seuran 16-metrisellä Lightbearer-purjealuksella.
Erään kerran aluksen apumoottori meni rikki Korallimerellä Australian pohjoispuolella. Tuulta ei ollut nimeksikään, joten he jäivät seisomaan kilometrien päähän maasta. Vaikka alus olikin vaarassa ajautua karille Isolle valliriutalle, Opaan teki vaikutuksen ihana tyyneys. ”Meri oli aivan peilityyni”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. ”En koskaan unohda sitä, miltä auringonlaskut näyttivät joka ilta tuolla tyynellä merellä. Näky oli niin kaunis, että se on syöpynyt muistiini ikiajoiksi.”
Onneksi alkoi jälleen tuulla, ennen kuin he ehtivät ajelehtia riutalle, ja he pääsivät kulkemaan purjeiden avulla turvallisesti Port Moresbyyn Papua-Uuteen-Guineaan, missä he korjauttivat moottorin. Port Moresbystä he purjehtivat Thursday Islandille ja sieltä Jaavaan, Indonesialle kuuluvalle suurelle saarelle. Opa oppi rakastamaan syvästi tätä maata, jota on sanottu ”päiväntasaajan ylle levittäytyväksi helminauhaksi”. Indonesia oli tuolloin Hollannin siirtomaa, joten isoisä opetteli sekä hollantia että indonesiaa. Saarnaamistyössä hän tarjosi kuitenkin kirjallisuutta viidellä kielellä: hollanniksi, indonesiaksi, kiinaksi, englanniksi ja arabiaksi.
Opa levitti paljon raamatullista kirjallisuutta. Erään kerran Clem Deschamp, joka huolehti Vartiotorni-seuran kirjallisuusvarastosta Bataviassa (nykyään Jakarta), kutsuttiin erään hollantilaisen virkailijan puheille. Tämä oli seurannut läheisesti saarnaamistyötämme. ”Kuinka monta ihmistä teillä oikein on työssä siellä Itä-Jaavassa?” virkailija tiedusteli.
”Vain yksi”, vastasi veli Deschamp.
”Luuletteko minun uskovan tuon?” äyskäisi virkailija. ”Teillä täytyy olla siellä melkoinen armeija työssä siitä päätellen, miten paljon kirjallisuuttanne levitetään joka paikassa!”
Opan mielestä tuo oli hänen elämänsä miellyttävimpiä kohteliaisuuksia. Mutta kyllä hän sen ansaitsikin, sillä hän saattoi helposti levittää 1 500–3 000 julkaisua joka kuukausi.
Avioliitto, kielto ja sota
Vuoden 1938 joulukuussa Opa meni naimisiin nuoren indonesialaisen naisen kanssa, jonka nimi oli Wilhelmina ja josta tuli isoäitini. Oma eli isoäiti oli ystävällinen, hyväntahtoinen, ahkera ja lempeä. Tiedän sen, sillä hän oli lapsuudessani läheisin ystäväni.
Mentyään naimisiin Opa ja Oma jatkoivat yhdessä tienraivauspalvelusta. Toiset Lightbearer-aluksen miehistön jäsenet olivat tuolloin joko hajaantuneet muihin maailman osiin tai palanneet kotiin. Mutta Opalle oli Indonesiasta tullut koti, jonne hän oli päättänyt jäädä.
Toisen maailmansodan lähetessä alkoi Indonesiaa valvova Hollannin hallitus rajoittaa pappien painostuksesta Jehovan todistajien työtä, mikä johti lopulta työmme kieltämiseen. Saarnaamistyötä jouduttiin sen vuoksi tekemään vaikeissa oloissa pelkkää Raamattua käyttäen. Lähes jokaisessa kaupungissa, jossa Opa ja Oma kävivät, heidät vietiin viranomaisten eteen kuulusteltaviksi. Heitä kohdeltiin rikollisina. Vähän sen jälkeen kun kielto oli astunut voimaan, Oman lanko vangittiin kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Hän kuoli hollantilaiseen vankilaan.
Opa ja Oma asuivat kuorma-autossa, johon oli rakennettu asunto-osa. He käyttivät tätä asuntovaunua saarnatessaan kaikkialla Jaavassa. Vuonna 1940, jolloin Japanin pelättiin hyökkäävän maahan, isovanhempiani siunattiin tyttärellä, josta tuli äitini. He nimesivät vauvan Victoryksi esitelmän mukaan, jonka oli kaksi vuotta aiemmin pitänyt Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseuran silloinen presidentti J. F. Rutherford. He jatkoivat tienraivausta pitämättä taukoa vauvan syntymän vuoksi.
Vuoden 1942 alkupuolella Opa, Oma ja Victory olivat hollantilaisessa rahtilaivassa, joka oli palaamassa Borneosta, kun japanilaisesta hävittäjäaluksesta kuultiin aseen kovaääninen laukaus. Kaikki valot sammuivat, ja ihmiset huusivat. Näin sota oli tullut perheeni elämään. Laiva palasi turvallisesti satamaan, mutta japanilaiset valtasivat Jaavan vain muutamaa päivää myöhemmin, ja muuan hollantilainen upseeri paljasti Opan ja Oman olinpaikan japanilaisille sotilaille.
Kun japanilaiset löysivät heidät, he riistivät heidän omaisuutensa aina pikku-Victoryn leikkikaluja myöten ja veivät heidät kahteen eri keskitysleiriin. Victoryn annettiin jäädä Oman luo, eikä Opa nähnyt heitä seuraavaan kolmeen ja puoleen vuoteen.
Elämä keskitysleireissä
Vankeutensa aikana Opaa siirrettiin kaupungista toiseen: Surabayasta Ngawiin, Bandungiin ja lopuksi Tjimahiin. Näiden alituisten muuttojen tarkoitus oli estää kaikki ennalta suunnitellut pakoyritykset. Vangit olivat enimmäkseen hollantilaisia, mutta heidän joukossaan oli myös muutamia englantilaisia ja joitakuita australialaisia. Opa oppi leireissä parturin ammatin, taidon jota hän vieläkin toisinaan käyttää. Hänen ei sallittu pitää mitään muuta uskonnollista kirjaa kuin Raamattunsa, joka oli Kuningas Jaakon käännös.
Samaan aikaan myös Omaa ja Victorya siirrettiin leiristä toiseen. Näiden leirien komentajat antoivat joillekin niissä oleville naisille käskyn lähteä ”palvelemaan yhteiskuntaa” leirien ulkopuolelle. Omaa ei kuitenkaan jostain syystä koskaan valittu tähän tehtävään. Myöhemmin hän sai tietää, että nuo naiset vietiin pois japanilaisten sotilaiden prostituoiduiksi.
Koska japanilaiset sotilaat eivät olleet mieltyneitä tyttölapsiin, Oma puki Victoryn aina pojaksi ja piti hänen hiuksensa lyhyinä. Nimi Victory (’voitto’) aiheutti paljon kiusaa leirin komentajan halutessa tietää, mitä se tarkoitti: voittoa Japanin keisarilliselle armeijalle vai voittoa amerikkalaisille?
”Voittoa Jumalan valtakunnalle kaikista maanpäällisistä valtakunnista!” vastasi isoäitini ylpeänä.
Rangaistukseksi siitä, ettei Oma sanonut: ”Voittoa Japanin keisarilliselle armeijalle”, hänet ja hänen viisivuotias tyttärensä pakotettiin seisomaan asennossa kahdeksan tuntia trooppisessa auringonpaahteessa. Ei varjoa, ei vettä, ei istumista eikä kumartumista eteenpäin. Jehovan avulla he kuitenkin selvisivät tästä kauheasta koettelemuksesta.
Vuosi Oman vangitsemisen jälkeen leirin komentaja sanoi hänelle, että hänen miehensä oli kuollut. Surullisena Oma pani Opan kuvan kuluneen matkalaukkunsa pohjalle ja jatkoi eteenpäin murheestaan huolimatta.
Elämä vankileirissä oli kovaa. Kunkin vangin päivittäisenä ruoka-annoksena oli kaksi ja puoli desilitraa tapiokaa aamiaiseksi, vajaat 200 grammaa saagopalmusta valmistettua leipää lounaaksi ja kaksi ja puoli desilitraa laihaan vihanneskeittoon keitettyä riisiä illalliseksi. Näiden niukkojen annosten vuoksi aliravitsemus oli yleistä, ja vankeja kuoli punatautiin päivittäin.
Opa kärsi vankeutensa aikana pellagrasta ja nälkäpöhötaudista. Omakin oli miltei kuolla, sillä hän antoi usein ruokansa Victorylle estääkseen pikkutyttöään nääntymästä nälkään. Raakuus ja nälkä olivat alinomaisina vieraina. He saattoivat säilyä hengissä vain pysymällä lähellä Jumalaansa, Jehovaa.
Muistan hyvin yhden Opan lempisanonnoista: ”Vapaus on sitä, että elää sopusoinnussa Jumalan, Jehovan, kanssa.” Opa oli näin ollen mielestään vapaa sanan todellisessa merkityksessä, vaikka hän joutuikin kestämään ankaraa vankeutta. Rakkaus, jota hän ja Oma tunsivat Jehovaa kohtaan, auttoi heitä varmasti kestämään kaiken (1. Korinttolaisille 13:7). Gayle ja minä pyrimme säilyttämään nykyään juuri tuon saman läheisen suhteen Jumalaan.
Vapaus ja ainutlaatuinen jälleentapaaminen
Toinen maailmansota päättyi viimein vuonna 1945. Pian Japanin antautumisen jälkeen Opa siirrettiin muualle junalla. Matkalla Jakartasta Bandungiin indonesialaiset sotilaat pysäyttivät junan. Vaikka vihollisuudet japanilaisten kanssa olivatkin lakanneet, indonesialaiset taistelivat saadakseen itsenäisyyden hollantilaisilta. Opa häkeltyi niin suuresti, kun hänen yhtäkkiä käskettiin nousta junasta, että hän unohti puhua englantia ja alkoi sen sijaan puhua hollantia. Indonesialaisten mielestä hollanti oli vihollisten kieli, ja vihollinen täytyi tappaa.
Mikä onni, että sotilaat löysivät Opaa tarkastaessaan hänen australialaisen ajokorttinsa, jonka hän oli kokonaan unohtanut. Indonesialaiset eivät olleet onneksi sodassa Australian kanssa. Vielä nykyäänkin Opa on sitä mieltä, että Jumala puuttui asioiden kulkuun niin, että tuo Australian kansalaisuuden todistava ajokortti löytyi, sillä vain muutamaa tuntia myöhemmin juuri tuolla pysähdyspaikalla samat joukot surmasivat 12 hollantilaista, jotka olivat ohikulkumatkalla junalla.
Pian tuon tapauksen jälkeen Oma ja Victory olivat odottamassa kuljetusta sodan repimiltä alueilta. Heidän istuskellessaan tien varrella ohi ajoi loppumaton jono kuorma-autoja, jotka kuljettivat sotilaita ja siviileitä. Yhtäkkiä ilman mitään näkyvää syytä jono pysähtyi. Oma sattui vilkaisemaan lähimmän kuorma-auton avolavalle, ja hänen hämmästyksekseen siellä istui riutunut mies, jonka hän tunnisti heti. Siinä oli hänen aviomiehensä! Heidän jälleentapaamisensa herättämiä tunteita eivät sanat riitä kuvailemaan.
Takaisin Australiaan
Kun isoisä perheineen palasi Australiaan vuonna 1946 asuttuaan Indonesiassa 11 vuotta, heidän elämänsä ei ollut helppoa. He palasivat sotapakolaisina: rutiköyhinä ja aliravittuina, ja monet paikalliset asukkaat suhtautuivat heihin epäluuloisesti. Oman ja Victoryn oli kestettävä kaikki ne rotuennakkoluulot, jotka kohdistuivat aasialaisiin maahanmuuttajiin. Opan oli työskenneltävä ahkerasti ja tehtävä pitkiä päiviä huolehtiakseen perheestään ja saadakseen heille kodin. Näistä vaikeuksista huolimatta he kestivät ja säilyivät hengissä menettämättä hengellisyyttään.
Nyt yli 48 vuotta myöhemmin Opa asuu Melbournessa, missä hän osallistuu yhä talosta-taloon-palvelukseen. Hän on nähnyt Victoryn ja tämän lasten omaksuvan totuuden, vihkivän elämänsä Jehovalle ja kunkin vuorollaan astuvan kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen.
Des Zanker, josta tuli isäni, ja Victory kastettiin 1950-luvun alkupuolella, ja Desistä tuli Australian Beetel-perheen jäsen vuonna 1958. Desin mentyä naimisiin Victoryn kanssa, joka palveli erikoistienraivaajana, he toimivat yhdessä tienraivaajina jonkin aikaa, ja sitten heidät kutsuttiin matkatyöhön. Sitten tulin minä, ja heidän täytyi jättää matkatyö kasvattaakseen minut. Isä toimii kuitenkin yhä, yli 27 vuoden jälkeen, tienraivaajana.
Alkuvuodesta 1990 Oma kuoli rauhallisesti kotona, juuri siinä samassa talossa, jossa äitini kasvatettiin. Minäkin vartuin tässä talossa Melbournessa, ja niin varttuivat myös nuorempi veljeni ja sisareni. Perheellemme on ollut todellinen siunaus asua saman katon alla. Toisinaan on ollut ahdasta, mutta en saata muistaa hermoilleeni koskaan sen vuoksi. Silloinkin kun asuimme tuossa talossa avioliittomme neljä ensimmäistä vuotta, vaimoni Gayle sopeutui muiden joukkoon ja nautti siitä. Kun lopulta lähdimme saatuamme määräyksen uudelle alueelle, minä itkin. Olin saanut osakseni niin paljon tukea ja rakkautta tuossa talossa.
Nykyään Gaylella ja minulla on kuitenkin syytä iloita suuresti, sillä saatamme tehdä sitä, mitä vanhempani ja heidän vanhempansa ennen heitä tekivät. Lähdettyämme kotoa saimme lohtua siitä, miksi lähdimme: tekemään Jehovan tahdon kokoaikaisessa palveluksessa. Yritämme kovasti seurata niiden uskollisten edeltäjiemme esimerkkiä, jotka saivat samanlaista lohtua työskennellessään vaikeissa tehtävissä, äärimmäisessä köyhyydessä ja jopa silloin, kun he joutuivat olemaan vuosikausia japanilaisten keskitysleireissä (2. Korinttolaisille 1:3, 4).
Opa on saanut aina lohtua niistä henkeytetyistä sanoista, jotka kuningas Daavid lausui Jehovalle: ”Sinun armosi [”rakkaudellinen huomaavaisuutesi”, UM] on parempi kuin elämä.” (Psalmit 63:4.) Isoisäni harras halu on ollut aina saada nauttia tuosta rakkaudellisesta huomaavaisuudesta ikuisesti. Hänen koko perheensä haluaa hänen kanssaan tuota samaa.
[Kuva s. 21]
Oma ja Opa Harris
[Kuva s. 23]
Craig Zanker (takana) vaimonsa, vanhempiensa sekä pikkuveljensä ja -sisarensa kanssa