Kauhua lennolla 811

24. helmikuuta 1989. Olimme eläneet tätä vuorokautta vasta tunnin verran. Vaimoni Linda ja minä toivoimme pääsevämme kotiin Australiaan noin 12 tunnin kuluessa. Lento numero 811 Uuteen-Seelantiin, kotimatkamme ensimmäiseen etappiin, vaikutti aivan tavalliselta lennolta.

Kun matkamme oli kestänyt noin 20 minuuttia, säikähdimme koneen oikealta puolelta kuulunutta kovaa jysähdystä. Osa koneen sisäkuoresta painui sisäänpäin yhden penkkirivin päässä meistä. Lentokoneen sisällä lenteli pirstaleita ja lasikuidun kappaleita. Koko koneen läpi puhalsi uskomattoman voimakas ilmavirta. Meillä ei ollut tuolloin aavistustakaan siitä, että yhdeksän matkustajaa oli sinkoutunut ulos koneesta, ja eräs heistä oli imeytynyt yhteen koneen oikeanpuoleisista moottoreista!

Matkustajien hysteeriset huudot hukkuivat täysin vinkuvan tuulen ulvontaan ja huojuvan koneenrungon meteliin. Linda ja minä vain tuijotimme toisiamme. Sanoja ei tarvittu. Tiesimme odottaa kuolemaa!

Varma kuolema edessä

Katsoin taakseni ja huomasin happinaamareiden pudonneen katosta useimmille matkustajille mutta ei Lindalle eikä minulle. Nousin seisomaan yrittääkseni saada happinaamarilokeroa auki, mutta vaimoni kiskoi minut takaisin istuimelleni.

Onnistuimme kuitenkin vetämään pelastusliivit esiin istuimiemme alta ja asetuimme pakkolaskuasentoon. Me luulimme koko ajan, että pian syöksymme Tyyneenmereen!

Linda ja minä katsoimme jälleen toisiimme. ”Rakastan sinua, Linda”, sanoin. ”Minäkin rakastan sinua”, hän vastasi. Palasin taas pakkolaskuasentoon pannen pääni alas ja aloin rukoilla Jehova Jumalaa.

Usein kuulee lähellä kuolemaa olevien ihmisten kertovan, miten he ikään kuin näkevät elämänsä kiitävän mielessään ohitse. Meille molemmille kävi näin. Lisäksi meitä alkoivat vaivata sellaiset ajatukset kuin: ’Kunpa vain olisin ...’ Vaimoni ja minä olemme molemmat Jehovan todistajia. Minä olin toivonut jonain päivänä pätevöityväni avustavaksi palvelijaksi paikallisessa seurakunnassa. Mutta nyt näytti varmalta, etten koskaan saavuttaisi tuota tavoitetta. Lindaa kadutti kovasti se, ettei hän ollut koskaan ryhtynyt kokoaikaiseen saarnaamistyöhön tienraivaajana, vaikka hän oli puhunut siitä usein.

Jälleen pyysin Jehovaa auttamaan meitä – tällä kertaa ääneen – pitäen samalla oikealla kädelläni lujasti kiinni Lindan kädestä. Yksi lentoemännistä esitti kiihkeän vetoomuksen kaikille matkustajille pysyä paikoillaan istuimillaan. Ulkona oli säkkipimeää, sisällä hirvittävä kauhutunnelma.

’Mitä tapahtuisi, jos Linda kuolisi ja minä jäisin henkiin?’ pohdin. ’Mitä hänen vanhempansa ajattelisivat minusta, kun veisin heidän tyttärensä pois enkä toisikaan häntä enää takaisin kotiin?’ Ylösnousemustoivo merkitsi meille tuolla hetkellä enemmän kuin koskaan.

Harkitessani sitä pientä mahdollisuutta, että jäisimme henkiin pakkolaskussa, aloin ajatella putoamista mereen ja taistelemista haita vastaan. Katsoin alas jalkoihini ja kurottauduin työntämään ne edessäni olleen istuimen alla lojuneisiin kenkiini. Ajattelin mielessäni: ’Jos hai yrittää käydä kimppuuni, sen on ainakin vaikeampi purra kenkäni läpi!’ Järjetöntäkö? Niin, mutta tuollaisella hetkellä ihminen pystyy harvoin ajattelemaan järkevästi.

Laskeudumme!

Yhtäkkiä kuului ilmoitus: ”Kahden minuutin kuluttua laskeudumme!”

”Kahden minuutin kuluttuako laskeudumme?” olin ymmälläni. ’Ei mereen laskeuduta, sinne syöksytään’, ajattelin. ’Vai voisimmeko sittenkin olla matkalla takaisin Honoluluun?’ Muutamassa minuutissa sain vastauksen. Valot syttyivät ja laskeuduimme erittäin tasaisesti. Matkustajat puhkesivat valtaviin suosionosoituksiin, kun kone pysähtyi. Istuin hervottomana tuolissani, mutta en kauan, sillä kaikkia pyydettiin heti poistumaan koneesta. Menimme kohti ulos johtavia ovia ja laskimme alas liukurataa turvaan allamme olevalle kiitoradalle.

Turvallisen välimatkan päästä rikkoutuneesta koneesta tarkastelin puolituntia kestäneiden kauhun hetkiemme syytä: kymmenen metrin pituinen kappale koneen rungon seinästä oli repeytynyt irti ja jättänyt paljaaksi kuusi riviä liikematkaluokasta, osan rahtitilasta sekä pienen osan ensimmäistä luokkaa. Muistan huomanneeni, että kokonainen liikematkaluokan osasto oli täysin ehjä, joten helpottuneena ajattelin, että kaikkien on täytynyt selvitä hengissä. Kuinka väärässä olinkaan! Kävi ilmi, että noin kuusi riviä tuoleja oli todellakin sinkoutunut ulos koneesta ja vienyt yhdeksän ihmistä mukanaan hirvittävään kuolemaan.

Kun lentokentän kuljetusbussi lähti viemään meitä takaisin pääterminaaliin, matkustajat alkoivat lohduttaa toisiaan. Yhä useammat heistä joutuivat aivan ilmeisesti sokkitilaan. Päästyämme terminaaliin kaikki ryntäsivät ensimmäiseksi lähimpään puhelimeen. Järkyttyneet matkustajat yrittivät tavoittaa perheenjäseniään, ennen kuin nämä kauhistuisivat kuullessaan onnettomuudesta radio- ja televisiouutisista.

En koskaan unohda seuraavia kuutta tuntia: verentahraamia ja tyrmistyneitä matkustajia lojui siellä täällä lentokentän odotussalin lattialla. Toimittajia ja lakimiehiä tungeksi salin ulkopuolella. Lentoyhtiön henkilökunta yritti suojella meitä heiltä. Matkustajat laskettiin vähän väliä viranomaisten yrittäessä kahlata matkustajien joukossa ja saada selville, ketkä todella puuttuivat.

Myöhemmin USA:n rikostutkimuskeskuksen virkailijat kuulustelivat jokaista matkustajaa erikseen saadakseen mahdollisimman pian selville, oliko onnettomuus terroristien syytä. Tämä mahdollisuus oli epätodennäköinen, mutta lentoyhtiön virkailijat olivat ymmärrettävistä syistä hermostuneita. Vain kaksi kuukautta aikaisemmin terroristien pommi oli pudottanut alas suihkukoneen Lockerbien yllä Skotlannissa. Myöhemmin saimme kuitenkin tietää, että rakenteellinen vika oli todennäköisin onnettomuuden syy tällä lennolla numero 811.

Lopultakin kotona!

Waikiki-hotellissa viettämämme lyhyen lepohetken ja siellä syömämme lämpimän aterian jälkeen meille kerrottiin, että tuolle lennolle oli annettu uusi aika samana yönä. Vaikka muutamat halusivat mieluummin jäädä Waikikiin toipumaan onnettomuudesta, Linda ja minä sekä kymmenet muut päätimme, että halusimme tämän painajaisen olevan ohi niin pian kuin mahdollista. Lentomme Honolulusta eteenpäin oli kuitenkin hyvin hermoja raastava kokemus. Koneen pieninkin tärähdys sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitämme. Eräs lentoemäntä pudotti vahingossa lattialle jäitä täynnä olevan muovisen astian, ja siitä lähti pelästyttävä ääni. Useiden rivien matkustajat, minä mukaan luettuna, pomppasimme ylös tuoleistamme.

Aikanaan kuitenkin saavuimme turvallisesti Australiaan. Muuan sukulainen, joka ei kuulu samaan uskontoon kuin me, havaitsi, että uskomme todennäköisesti auttoi meitä selviytymään tuosta ilmassa sattuneesta tragediasta. Ja kun Linda ja minä muistelemme tuota kauhun täyttämää lentoa, meillä ei ole epäilystäkään siitä, että luottamuksemme Jehova Jumalaan ja varma uskomme hänen lupaamaansa ylösnousemukseen lohduttivat meitä suuresti.

Vaikka emme voi väittää, että henkiin jäämisemme johtui mistään ihmeestä, niin olemme varmasti kiitollisia siitä, että olemme elossa. Tuo kokemus on itse asiassa auttanut meitä arvostamaan enemmän kuin koskaan Jumalalta saatua arvokasta elämän lahjaa. Ja olemme entistä varmemmin päättäneet käyttää elämämme täysin hänen ylistyksekseen. – Kertonut Roger White.