Säilyin elossa lennolta 801
KATSELIN ulos ikkunasta, kun alensimme lentokorkeutta tarkoituksenamme laskeutua Guamiin. Tilanne tuntui minusta oudolta. Näytti liian pimeältä. Oli tosin yli puolenyön, ja rankkasateen vuoksi näkyvyys oli huono. Mutta missä olivat saaren tutut valot ja lentokentän valaistut kiitoradat? En nähnyt mitään muuta kuin suihkukoneemme siipien himmeät valot.
Yksi miehistön jäsenistä oli jo tehnyt tavalliset laskeutumista edeltävät ilmoitukset, ja kuulin koneen laskutelineiden kalahtavan lujasti paikoilleen. Yhtäkkiä kuului kova ääni, kun koneemme raapaisi maata. Kone nyki rajusti, ja matkustajat puristivat lujasti käsinojia ja huusivat: ”Mitä oikein tapahtuu?”
Muutamaa hetkeä myöhemmin Boeing 747 -koneemme paiskautui mäenrinteeseen noin viiden kilometrin päähän lentokentästä, ilmeisesti lentokapteenin arviointivirheen takia. Tuossa lento-onnettomuudessa 6. elokuuta 1997 kuoli yhteensä 228 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Minä olin yksi niistä vain 26:sta eloon jääneestä.
Ennen kuin astuin koneeseen Soulissa Koreassa, eräs lentoyhtiön edustaja vaihtoi istumapaikkani parempaan ja antoi minulle viimeisen jäljellä olleen paikan ensimmäisestä luokasta. Olin niin mielissäni, että soitin vaimolleni Soon Duckille, jonka oli määrä tulla minua vastaan Guamin lentokentälle. Tuo paikan vaihto osoittautui hyödyllisemmäksi kuin osasin kuuna päivänä kuvitellakaan.
Onnettomuus ja sen jälkeinen näkymä
Huonon näkyvyyden vuoksi koneen miehistö ei ehkä tiennyt mitään lähestyvästä vaarasta. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti! Ensin valmistauduin pahimpaan ja seuraavaksi huomasin olevani maassa koneen ulkopuolella yhä kiinni turvavyöllä istuimessani. En ole varma, olinko menettänyt tajuntani vai en.
Onko tämä unta, pohdiskelin. Kun tajusin, ettei se ollut, ajattelin ensimmäiseksi, miten vaimoni reagoisi kuullessaan onnettomuudesta. Hän kertoi minulle myöhemmin, ettei hän missään vaiheessa luopunut toivosta. Silloinkin, kun hän sattumalta kuuli jonkun lentokentällä sanovan, että vain seitsemän matkustajaa oli säilynyt elossa, hän uskoi minun olleen yksi noista seitsemästä.
Koneemme oli hajonnut neljään osaan, jotka olivat levinneet eri puolille kallioista viidakkoseutua. Ruumiita oli kaikkialla. Jotkin koneen osat paloivat, ja kuulin räjähdysten ääniä sekä hirvittävää valitusta ja itkua. ”Auttakaa! Auttakaa!” äänet anoivat. Istuimeni oli lentänyt melkein parimetriseen taarnaruohikkoon, ja liekkien aavemaisessa loimussa näin lähistöllä jyrkän mäenrinteen. Kello oli noin kaksi yöllä, ja sade jatkui.
Olin niin pökerryksissä, etten edes tullut ajatelleeksi, että voisin olla loukkaantunut, ennen kuin huomasin erään nuoren tytön päänahan roikkuvan hänen takaraivollaan. Koetin heti päätäni ja havaitsin, että vasemman silmäni yläpuolella oli haava, josta vuoti verta. Aloin tarkastaa muuta ruumistani ja huomasin, että minulla oli monia muitakin pieniä haavoja. Mutta onneksi yksikään niistä ei tuntunut vakavalta. Tunsin jaloissani kuitenkin lamauttavaa kipua, minkä vuoksi minun oli mahdotonta liikkua. Molemmat jalat olivat murtuneet.
Myöhemmin kun pääsin sairaalaan, lääkärit luokittelivat vammani ”lieviksi”. Ja lieviähän ne olivatkin verrattuina toisten eloon jääneiden vammoihin. Eräskin mies vedettiin hylystä esiin jalattomana. Jotkut toiset saivat pahoja palovammoja, myös ne kolme, jotka selvisivät hengissä onnettomuudesta mutta kuolivat myöhemmin kärsittyään monta viikkoa sietämättömiä tuskia.
Liekit huolestuttavat
En ollut niinkään huolissani vammoistani, vaan siitä, että pelastajat saapuisivat luokseni ajoissa. Lentokoneen keskiosat, missä minunkin paikkani olisi alun perin ollut, olivat lähes täysin tuhoutuneet. Jäljelle jääneet rippeet olivat tulessa, ja sisälle loukkuun jääneet matkustajat kärsivät tuskallisen kuoleman. En koskaan unohda heidän avunhuutojaan.
Minun istuimeni oli lähellä koneen nokkaa. Olin noin käsivarren mitan päässä hylystä. Kun taivutin päätäni taaksepäin, saatoin nähdä liekit. Pelkäsin, että olisi vain ajan kysymys, kun ne saavuttaisivat minut, mutta onneksi niin ei käynyt.
Lopulta minut pelastetaan!
Minuutit kuluivat hitaasti. Kului toista tuntia. Lopulta muutamat pelastajat löysivät onnettomuuspaikan noin kolmelta aamuyöstä. Kuulin heidän puhuvan mäenharjalla toisilleen ja ihmettelevän näkemäänsä. Yksi heistä huusi: ”Onko siellä ketään?”
”Täällä”, huusin takaisin. ”Auttakaa!” Toisetkin matkustajat vastasivat. Yksi pelastajista kutsui toista Tediksi, joten aloin huutaa: ”Hei, Ted, olen täällä!” ja: ”Ted, tule auttamaan meitä!”
”Me olemme tulossa alas! Odottakaa vähän”, kuului vastaus.
Rankkasade, joka ehkä pelasti monet liekeiltä, vaikeutti laskeutumista liukasta mäenrinnettä alas. Siksi kului vielä toinen tunti, ennen kuin pelastajat pääsivät eloon jääneiden luo. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua he löysivät minut.
”Täällä ollaan”, sanoi kaksi pelastajaa, joilla oli taskulamput mukanaan. ”Älkää olko huolissanne.” Paikalle saapui pian vielä kaksi muuta pelastajaa, ja yhdessä he yrittivät siirtää minua. Kaksi heistä tarttui käsivarsiini, ja toiset kaksi pitivät kiinni jaloistani. Se että minua kannettiin tällä tavalla, oli äärimmäisen tuskallista, varsinkin kun kantajat jatkuvasti liukastelivat mudassa. Kannettuaan minua pienen matkaa he laskivat minut alas. Yksi heistä meni hakemaan paarit, ja minut vietiin paikkaan, josta sotilashelikopteri saattoi kuljettaa minut mäen harjanteella odottavan ambulanssin luo.
Näen vihdoin vaimoni!
Vasta kello 5.30 pääsin sairaalan ensiapuosastolle. Vammojeni vakavuuden takia lääkärit eivät antaneet minun soittaa puhelua. Niinpä vaimoni ei saanut tietää, että olin säilynyt elossa onnettomuudesta, ennen kuin puoli yhdeltätoista, jolloin koneen putoamisesta oli kulunut melkein yhdeksän tuntia. Eräs ystävämme oli kertonut hänelle nähneensä nimeni elossa säilyneiden luettelossa.
Kun vaimoni sai lopulta luvan tulla katsomaan minua neljän aikaan iltapäivällä, en heti tuntenut häntä. Kipulääkitys oli turruttanut aistini. ”Kiitos, että olet elossa”, kuuluivat hänen ensimmäiset sanansa. En muista tuota keskustelua, mutta jälkeenpäin minulle kerrottiin, että olin vastannut: ”Älä minua kiitä. Kiitä Jehovaa.”
Asioiden pitäminen oikeassa tärkeysjärjestyksessä
Toipuessani sairaalassa huomasin, että tuntemani kipu oli tuttua. Vuonna 1987, vajaa vuosi siitä, kun olimme muuttaneet Koreasta Guamiin, putosin rakennustyömaalla neljännen kerroksen korkeudella sijainneilta rakennustelineiltä ja molemmat jalkani murtuivat. Se osoittautui käännekohdaksi elämässäni. Vanhempi sisareni, joka on Jehovan todistaja, oli monesti kannustanut minua tutkimaan Raamattua. Puoli vuotta kestänyt toipumisaikani antoi hyvän tilaisuuden siihen. Tämä johti siihen, että samana vuonna vihin elämäni Jehova Jumalalle ja menin sen vertauskuvaksi vesikasteelle.
Lento-onnettomuuden jälkeen olen miettinyt lempiraamatunkohtaani, jossa sanotaan: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Matteus 6:33.) Samalla kun toivuin lento-onnettomuudesta, minulla oli tilaisuus arvioida elämääni uudelleen.
Lennolla 801 sattunut onnettomuus on opettanut minulle hyvin voimakkaalla tavalla, miten kallisarvoinen elämä on. Olisin helposti voinut kuolla! (Saarnaaja 9:11.) Todellisuudessa minulle piti tehdä useita leikkauksia, ja makasin sen vuoksi sairaalassa toista kuukautta.
Nyt haluan osoittaa Suurelle Luojallemme, että todella arvostan hänen antamaansa suurenmoista elämän lahjaa sekä sitä mahdollisuutta, että ihmiset voivat nauttia ikuisesta elämästä maallisessa paratiisissa (Psalmit 37:9–11, 29; Ilmestys 21:3, 4). Ymmärrän, että voin parhaiten osoittaa tämän arvostukseni asettamalla edelleenkin Valtakunnan edut ensi sijalle elämässäni. (Lähetetty.)
[Kuvan lähdemerkintä s. 23]
US Navy/Sipa Press