Kärsimykseni lennolla 232

Erään henkiin jääneen kertomus

Kun United Airlinesin lennolla 232 ollut kone syöksyi erääseen iowalaiseen maissipeltoon viime vuonna, 110 matkustajaa ja miehistö kuoli. Mutta peräti 186 ihmistä selvisi hengissä.

”AIOMME tehdä pakkolaskun Sioux Cityyn”, varoitti lentäjä. ”Se tulee olemaan raju.”

Oli 19. heinäkuuta 1989, ja olimme mieheni Kevinin kanssa matkalla Chicagoon osallistuaksemme hänen johtamansa tietokoneyhtiön kokoukseen. Olimme jo lentäneet Albuquerquesta Denveriin, missä tapasimme sattumalta erään ystävämme, joka oli matkalla samaan kokoukseen, mutta hän tulisi toisella lennolla. Muistan, kuinka laskimme leikkiä siitä, kuka olisi ensin perillä Chicagossa. Meidän koneemme, United Airlinesin lento 232, lähti ensin; toisen koneen oli määrä nousta ilmaan noin 10 minuuttia myöhemmin.

Vaikeuksia lentokoneessa

Syödessämme ateriaamme lennon aikana kuului yhtäkkiä kovaa meteliä, kone alkoi täristä ja menettää korkeutta. Pian tämän jälkeen lentäjä ilmoitti, että olimme menettäneet yhden moottorin ja että saapuisimme myöhässä Chicagoon. Hän kuulosti rauhalliselta.

Lentoemännät olivat huolestuneita, mutta eivät mitenkään poikkeuksellisen levottomia. Kaikki puhuivat tilanteesta, muttei vallinnut mitään paniikkimielialaa. Sain myöhemmin tietää, että lentokone saattoi lentää ainoastaan oikealle, koska hydrauliputket olivat katkenneet moottorin hajotessa.

Pian lentäjä ilmoitti, että laskeutuisimme Iowassa sijaitsevaan Sioux Cityyn ja että laskumme olisi raju. Hän sanoi, että kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta hän neuvoi meitä valmistautumaan pakkolaskuun. Lentoemännät näyttivät, miten meidän tulisi kiristää istuinvöitämme ja tarttua nilkkoihimme.

Moottorin mentyä rikki minä aloin itkeä, enkä pystynyt lopettamaan sitä. Kevin piti minusta kiinni, ja hän esitti rukouksen Jehovalle meidän molempien puolesta. Olimme todella iloisia, etteivät 6- ja 2-vuotiaat tyttäremme olleet mukanamme tällä matkalla.

Vieressäni istunut nainen, jolla oli mukanaan kaksi poikaansa, kurottautui ja tarttui käteeni, kun valmistauduimme laskeutumaan. Kone pudotti korkeutta pehmeästi, ja luulin tosiaan selviytyneemme, sillä kuvittelin, että olimme jo laskeutuneet maahan.

Eloon jääminen ja sairaalassaolo

Pidin silmiäni kiinni, ja minusta tuntui kuin olisin ollut huvipuiston vuoristoradassa. Muistan nähneeni auringonvaloa suljettujen luomieni lävitse. Viimeinen asia, jonka muistan, oli se, että kenkäni olivat tempautumassa pois, ja yritin käpertää varpaitani saadakseni pidettyä kengät jalassani.

Kun avasin silmäni, oli pimeää, ja tunsin liikkuvani. Muuan pelastaja kaatoi istuimeni nurin. Olimme pellolla. Näkyi mustaa ja vihreää, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Kevin oli yhä kiinni vöissä vierelläni. Kutsuin häntä nimeltä, mutta hän ei vastannut.

Minut pantiin maahan, missä kohottauduin kyynärpäitteni varaan. Kysyin, oliko aviomieheni selviytynyt. Pelastaja pudisti kieltävästi päätään. Minä herpaannuin. Ambulanssimatkan aikana kuulin kyllä kaikki äänet, mutta en todellisuudessa kuunnellut. Saatoin tuntea, kuinka silmäni turposi.

Marionin piirikunnan terveyskeskuksessa ihmiset olivat huolehtivaisia ja auttavaisia, varsinkin Lori-niminen sairaanhoitaja. Olin sen verran hereillä, että annoin hänelle Albuquerquessa asuvan sisareni puhelinnumeron, ja hän soitti ja kertoi sukulaisilleni, että olin elossa.

Ajattelin todella, että koska olin Iowassa, siellä ei olisi ketään, joka tulisi katsomaan minua. Mutta tuona ensimmäisenä yönä kaksi vanhinta Jehovan todistajien paikallisesta seurakunnasta kävi luonani sairaalassa. Niiden neljän päivän aikana, jotka vietin siellä, paikalliset Jehovan todistajat ottivat jatkuvasti minuun yhteyttä puhelimitse, kirjeitse ja käymällä luonani. United Airlines avasi tilin J. C. Penneyn tavarataloon, ja todistajat kävivät ostoksilla puolestani, niin että minulla olisi jotain päällepantavaa.

Seuraavana päivänä yllätyin jälleen, kun äitini, sisareni ja Kevinin veli ja vanhemmat saapuivat kaikki ollakseen kanssani. Kukaan heistä ei sanonut minulle suoraan, että Kevin oli kuollut, joten elättelin yhä sellaista heikkoa toivonkipinää, että hän saattaisi olla tunnistamattomien loukkaantuneiden joukossa.

Katsellessani televisiouutisia en voinut uskoa näkemääni. En edes tiennyt sitä, että olimme syöksyneet maahan! Olin silloin ajatellut koneemme vain laskeutuneen ja otaksunut meidän olevan turvassa. En ollut edes pysähtynyt miettimään sitä, miksi olimme lentokoneen ulkopuolella. Se istuinrivi, jolla Kevin ja minä istuimme, oli siiven takana. Olimme keskiosassa, jossa on viisi istuinta rinnakkain, ja kun kone pirstoutui, istuimemme lensivät päistikkaa maahan. Kevin ja vieressäni istunut nainen kuolivat, mutta naisen kaksi pientä poikaa ja minä selvisimme hengissä.

Yksi pelastajista – ainoa, jonka muistin – kävi luonani sairaalassa. Se, että jotkut ihmiset olivat elossa ja toiset olivat kuolleet, vaivasi häntä. Selitin, että oli kyse ’ajasta ja aavistamattomista tapahtumista, jotka olivat kohdanneet mukana olleita’. (Saarnaaja 9:11, UM) Jumala ei määrännyt joitakin ihmisiä istumaan sellaisille istuimille, missä he kuolisivat, ja toisia sellaisille istuimille, missä he jäisivät eloon. Annoin hänelle raamatullisen traktaatin Mitä toivoa on kuolleilla omaisillamme? sekä kirjasen ”Katso! Minä teen kaiken uudeksi”. Halasimme, ja luulen, että hän tunsi olonsa hieman paremmaksi, kun hän lähti.

Lori, joka oli hoitanut haavojani ensiapuhuoneessa, kävi edelleen katsomassa minua koko sairaalassaoloaikanani, vaikken ollutkaan hänen potilaslistallaan. Hän ihaili sisäistä voimaani, ja yritin selittää hänelle, että sain sitä Jumalaltani, Jehovalta, joka auttoi minua selviytymään. – Psalmi 121:1–3.

Selviytyminen eteenpäin

Sunnuntaina, 23. heinäkuuta, olin valmis jatkamaan toipumistani kotona. Noustessamme koneeseen puhuin itselleni tyynnyttävästi ja rohkaisevasti ja keskityin hengittämiseen, niin etten joutuisi pakokauhun valtaan. Kun 2-vuotias tyttäreni, Mercedes, näki minut kaikkine siteineni ja mustelmineni, hän ei halunnut tulla lähellekään minua. Hänen kesti kolme tai neljä päivää tulla jälleen sinuksi minun kanssani. Tarrah oli iloinen saadessaan äitinsä takaisin, mutta hän kaipasi isäänsä.

Minusta oli vaikeampi kohdata Kevinin kuoleman todellisuus ollessani niiden seurassa, jotka tunsivat hänet ja olivat nähneet hänen hengellisen edistymisensä (hänen oli määrä tulla kastetuksi Jehovan todistajaksi lokakuussa). Jotkut sanovat, ettei Santa Fessä ole koskaan ollut suurempia hautajaisia kuin hänen hautajaisensa olivat. Hän osasi olla tosi ystävä, ja hän oli vaikuttanut monien ihmisten elämään.

Tajusin, että minun täytyy pysyä kiireisenä eikä ole mitään parempaa toimintaa kuin kristillinen palvelus. Huhti- ja toukokuussa olin osallistunut osa-ajan tienraivaukseen, joka on yksi kokoajanpalveluksen muoto. Nyt päätin tehdä samoin taas syyskuussa. Ajan käyttäminen toisten ihmisten kanssa ja heidän ongelmiinsa paneutuminen oli tosiaan avuksi. Kävin käsiksi myös kodin kunnostustöihin, esimerkiksi asensin kaihtimet ikkunoihin, tapetoin ruokailuhuoneen ja askarteluhuoneen sekä käsittelin uudelleen ruokailuhuoneen pöydän pinnan.

Niihin aikoihin, kun onnettomuus sattui, johdin kahta Raamatun kotitutkistelua Jumalan sanasta kiinnostuneille ihmisille, ja lentokoneen maahansyöksyn jälkeen muuan entinen tutkisteluoppilas halusi aloittaa tutkimisen uudelleen. Kaikki kolme tutkisteluoppilasta kysyivät: ’Miksi Jehova pelasti sinut, mutta ei Keviniä, vaikka hänkin teki parhaansa miellyttääkseen Jumalaa?’

Selitin heille, mikä ero on Jumalan aikaansaaman tapahtuman ja toisaalta luonnononnettomuuden tai tapaturman välillä. Jos kyseessä on Jumalan teko, hän varoittaa meitä siitä, että jotakin tulee tapahtumaan. Nooan ajan vedenpaisumus on yksi esimerkki tästä. Tuolloin Jumala kertoi Nooalle, mitä tämän piti tehdä onnettomuuden välttämiseksi. Hänen oli määrä rakentaa arkki. Toisaalta tapaturmat ja luonnononnettomuudet ovat ennalta-aavistamattomia ja vaikuttavat erotuksetta kaikkiin, hyviin ja pahoihin. Kukaan ei tiennyt, että koneeseemme tulisi jotain vikaa. Jos ihmiset olisivat tienneet sen, kukaan ei olisi noussut siihen. Minun eloonjäämiseni johtui aivan yhtä paljon sattumasta kuin Kevinin kuolema.

Ihmiset, jotka sanovat minun olevan niin ”vahva”, eivät tajua, kuinka usein olen vähällä purskahtaa itkuun. Kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen tapahtuneen yli. Voin puhua Kevinistä tai nähdä hänen kuviaan, eikä minulla ole mitään hätää siihen saakka, kunnes olen yksin – silloin itken. Minulle tuottaa suurta tuskaa se, että menetin puolisoni oltuamme niin vähän aikaa, vain seitsemän vuotta, yhdessä.

Pikkutyttöni kiinnittävät tavallista enemmän huomiota kaikkiin kristittyihin veljiin, jotka tulevat kylään; toisinaan he pitävät kiinni heidän jaloistaan, etteivät he lähtisi. Tarrah oli vihainen jonkin aikaa, ja toisinaan hän itki tietämättä oikeastaan miksi. Hän menestyy kuitenkin hyvin koulussa ja yrittää kertoa koulutovereilleen ylösnousemuksesta. – Johannes 5:28, 29.

Yritämme yksinkertaistaa elämäämme ja tehdä kristillisestä palveluksesta elämäntavan. Jehovan avulla onnistumme siinä. Noin vuosi sitten muuan ystävä kannusti minua ponnistelemaan ja aloittamaan vakituisen tienraivauspalveluksen. Olen iloinen siitä, että otin tuon rohkaisun vastaan. Kun kokoajanpalvelijana olen auttanut toisia saamaan tietoa Jumalan tarkoituksista, minun on ollut helpompi suunnata huomioni Jumalan suurenmoiseen tarkoitukseen saada aikaan maallinen paratiisi ja herättää kuolleet läheisemme. (Luukas 23:43; Ilmestys 21:3, 4) – Kertonut Lydia Francis Atwell.

[Kuva s. 26]

Yhdessä aviomieheni kanssa ennen lentoa

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

UPI/Bettmann Newsphotos