Uskonnon tulevaisuus sen menneisyyden valossa
22. osa: vuodesta 1900 eteenpäin: Väärä uskonto ei pääse pakoon menneisyyttään
”Kansakunnan tulevaisuuden avain on sen menneisyydessä.” – Arthur Bryant, 1900-luvulla elänyt englantilainen historioitsija
RAAMATTU kutsuu väärän uskonnon maailmanmahtia Suureksi Babyloniksi verraten sitä muinaiseen Babylonian kansakuntaan. (Ilmestys 18:2) Se, mitä tapahtui tuolle vanhalle maailmanvallalle, ei lupaa hyvää sen nykyiselle kaimalle. Vuonna 539 eaa. Kyyros Suuren johtamat meedialaiset ja persialaiset valloittivat Babylonin yhdessä yössä. Kun kaupungin halki virtaavan Eufratin vedet oli ohjattu toisaalle, pystyivät hyökkäysjoukot tunkeutumaan huomaamattomasti joenpohjaa pitkin sisään kaupunkiin.
Jehova Jumala ja hänen Poikansa Jeesus Kristus, Kyyrosta suurempi kuningas, tulevat saamaan samanlaisen voiton uskottomasta Suuresta Babylonista. Raamattu kuvailee sitä suureksi portoksi, joka istuu paljojen vetten päällä, mikä ilmaisee sillä olevan tukenaan ”kansoja ja ihmisjoukkoja ja kansakuntia ja kieliä”. Mutta ennen tuhoa täytyy tämän tuen ”suuren Eufratvirran” tavoin ’kuivua, jotta tie valmistuisi auringon noususta tuleville kuninkaille’. – Ilmestys 16:12; 17:1, 15.
Todisteet siitä, että tällainen kuivuminen on käynnissä nykyään, olisivat erittäin arvokkaita väärän uskonnon tunnistamiseksi. Onko mitään todisteita olemassa?
Valoisa tulevaisuudennäkymä himmenee
1900-luvulle tultaessa maapallon väestöstä joka kolmas tunnustautui kristityksi. Kristikunnan tulevaisuudennäkymät olivat valoisat. Vuonna 1900 saarnaaja ja Nobelin palkinnon saanut John R. Mott kuvasti optimismia julkaistessaan kirjan, jonka nimi oli ”Maailman käännyttäminen kristinuskoon tämän sukupolven aikana” (The Evangelization of the World in This Generation).
World Christian Encyclopedia myöntää kuitenkin, että ”1900-luku on osoittautunut hämmästyttävän erilaiseksi verrattuna näihin odotuksiin”. Se selittää, ettei ”kukaan odottanut vuonna 1900 laajaa kristinuskosta luopumista, joka tapahtui Länsi-Euroopassa maallistumisen vuoksi, Venäjällä ja myöhemmin Itä-Euroopassa kommunismin vuoksi ja Amerikassa materialismin vuoksi”, ja sanoo, että nämä ja muut ”näennäisuskonnot” kasvoivat nopeasti ”hyvin pienestä olemassaolostaan vuonna 1900, vain 0,2 %:sta maapallon väestöstä, – – 20,8 %:iin maapallon väestöstä vuoteen 1980 mennessä”.
Tämä ’laaja luopuminen’ on jättänyt Länsi-Euroopassa kirkot käytännöllisesti katsoen tyhjiksi. Vuoden 1970 jälkeen on Saksan liittotasavallan luterilainen kirkko menettänyt yli 12 prosenttia jäsenistään. Yli kolmannes Alankomaiden kirkkorakennuksista on suljettu, ja joistakin on tehty varastoja, ravintoloita, asuntoja, jopa diskoja. Ja Englannissa 30 vuotta sitten olemassa olleista anglikaanisista kirkoista lähes joka kahdeksatta ei enää käytetä. Ei mikään ihme, että muuan pappismies, joka puhui viime vuonna Euroopan protestanttisten teologien ja pappien konferenssissa, valitti, että ”entistä ’kristillistä länttä’ ei voi enää kutsua sinänsä kristilliseksi. – – Euroopasta on tullut lähetystyöaluetta.”
Ongelma on kuitenkin muuallakin kuin kristikunnassa ja Euroopassa. Arvioidaan esimerkiksi, että buddhalaisuus menettää maailmanlaajuisesti 900000 ihmistä vuodessa agnostisismille.
Henkilökunnan puute
”Saadaksesi kylän liikkeelle pyri ensin saamaan liikkeelle sen papit”, neuvoo japanilainen sananlasku. Mutta mitkä papit? Vuotta 1983 edeltäneenä kymmenenä vuotena katolisten pappien lukumäärä väheni maailmanlaajuisesti 7 prosenttia. Ja nunnien määrä 15 vuodessa 33 prosenttia. Samaan aikaan odotteet uusien työntekijöiden saamiseksi ovat synkät. Vajaassa 20 vuodessa Amerikan katolisiin seminaareihin ilmoittautuneiden määrä putosi 48992:sta 11262:een.
Katoliset veljeskunnat kärsivät myös tappioita. Ignatius Loyolan Pariisissa vuonna 1534 perustama ”Jeesuksen seura” yhteen aikaan käytännöllisesti katsoen valvoi opetusta monissa maissa. Sen jäsenet, joita yleisesti kutsutaan jesuiitoiksi, ottivat johdon lähetystyössä. Mutta vuoden 1965 jälkeen veljeskunnan jäsenmäärä on pudonnut yli neljänneksellä.
On jo riittävän paha asia, että henkilöstön määrä hupenee. Pahempaa on kuitenkin se, että moniin heistä ei voida enää luottaa. Niiden pappien ja nunnien määrä, jotka vastustavat kirkon virallista kantaa selibaatista, syntyvyyden säännöstelystä ja naisten uskonnollisesta asemasta, on kasvamassa. Tästä saatiin näyttöä tammikuussa 1989, kun 163 eurooppalaista katolista teologia julkaisivat lausunnon – toukokuun 1. päivään mennessä sen oli allekirjoittanut yli 500 muuta – jossa syytettiin Vatikaania diktatuurista ja vallan väärinkäytöstä.
Kristikunnassa miljoonista on tullut hengellisesti kuolleita, hengellisen aliravitsemuksen uhreja. Muuan yhdysvaltalainen kirkonmies myönsi tämän, kun hän valitti: ”Kirkosta [on tullut] valintamyymälä, joka jakaa hengellistä kioskiruokaa ohikulkijoille. Pastorin saarna ei ole juuri enempää kuin ’viikon erikoinen’, joka tarjotaan asiakkaille alennuksella.”
Vuoden 1965 jälkeen Yhdysvaltain viiden suuren protestanttisen kirkkokunnan jäsenmäärä on pudonnut noin 20 prosenttia ja pyhäkouluun ilmoittautuminen yli 50 prosenttia. Time-aikakauslehti kirjoitti: ”Perinteiset kirkkokunnat eivät enää vain pysty esittämään sanomaansa vakuuttavasti, vaan ne ovat myös yhä epävarmempia siitä, mikä tuo sanoma on.” Tällaisen hengellisen nälänhädän huomioon ottaen ei ole ihme, että monien kirkollisten lehtien julkaiseminen on lopetettu. Jo 1970-luvun puolivälissä pahoiteltiin eräässä tällaisessa lehdessä: ”[Tämän] yleisen kirkkolehden aikakausi – – on päättynyt.”
Välinpitämätön ja passiivinen lauma
1700-luvulla elänyt englantilainen valtiomies Edmund Burke oivalsi, että ”uskonnolle mikään ei ole niin kohtalokasta kuin välinpitämättömyys”. Jos hän eläisi nykyään, hän näkisi runsaasti välinpitämättömiä kirkkojen jäseniä.
Esimerkiksi kun joitakin vuosia sitten haastateltiin Yhdysvaltain luterilaisia, 44 prosenttia sanoi, etteivät he lähtisi puhumaan uskostaan kirkkoon kuulumattomille perheille, jos heidän kirkkoherransa käskisi heitä niin tekemään. Erään tuoreemman mielipidetutkimuksen mukaan yli kolme neljäsosaa Yhdysvaltain katolilaisista ajattelee, että paavin kanssa eri mieltä oleminen jopa moraaliasioissa ei estä heitä olemasta hyviä katolilaisia.
Japanissa 79 prosenttia väestöstä on sitä mieltä, että uskonnollismielisyys on tärkeää. Mutta koska kirjan Religions of Modern Man (Nykyajan uskonnot) mukaan vain kolmasosa heistä tunnustautuu jonkin uskonnon kannattajaksi, on ilmeistä, että monilla uskonnollisuus jää välinpitämättömyyden takia pelkäksi puheeksi.
Uskonnollisesti välinpitämättömillä aikuisilla ei yleensä ole innokkaita ja vastaanottavaisia lapsia. Saksassa Bonnin yliopiston psykologian instituutin johtajan tekemä tutkimus 11–16-vuotiaista paljasti, että useammin kuin koskaan aiemmin nuoret etsivät persoonallisuuksia, joiden mukaan muovata käyttäytymistään. Mutta kun heiltä kysyttiin, ketkä ovat heidän roolimallejaan, nuoret eivät maininneet kirkkojensa johtajia kertaakaan.
Poliittinen vaikutusvalta katoamassa
Järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole samanlaista poliittista vaikutusvaltaa kuin joskus aikaisemmin. Esimerkiksi Vatikaani ei ole pystynyt estämään aborttia, avioeroa ja uskonnonvapautta koskevien lakien voimaantuloa edes suurissa katolisissa maissa. Samoin olosuhteet pakottivat Vatikaanin hyväksymään vuoden 1984 konkordaatin, joka vei katolilaisuudelta sen aseman Italian valtionuskontona.
Sitä, mitä väärä uskonto sai ennen aikaan taitavan poliittisen painostuksen keinoin, se yrittää nyt saada aikaan yleisillä protestiliikkeillä, joita johtavat jotkut sen huomattavat pappismiehet, kuten anglikaaninen arkkipiispa Desmond Tutu Etelä-Afrikassa.
Yhdessä pysymme pystyssä, hajaantuneina kaadumme
Protestanttisten lähetysseurojen konferenssi vuonna 1910 Edinburghissa Skotlannissa synnytti nykyisen ekumeenisen liikkeen. Viime aikoina tämä liike on tehostanut yrityksiään uskonnollisen yhteistyön, keskinäisen ymmärtämyksen ja sen edistämiseksi, että ”kristillinen uskonto” alkaisi puhua yhdellä äänellä.
Ekumeeninen liike on saanut monia muotoja. Merkittävä askel otettiin Amsterdamissa vuonna 1948, jolloin muodostettiin Kirkkojen maailmanneuvosto. Neuvosto koostui alun perin 150 protestanttisesta, anglikaanisesta ja ortodoksisesta kirkosta, ja nykyään jäsenkirkkojen määrä on jo kaksinkertainen.
Vaikka roomalaiskatolinen kirkko ei olekaan jäsenenä Kirkkojen maailmanneuvostossa, se näyttää olevan hivuttautumassa lähemmäksi sitä. Vuonna 1984 neuvoston Sveitsissä toimivassa päämajassa paavi Johannes Paavali yhdessä neuvoston eroavan pääsihteerin kanssa johti ekumeenista jumalanpalvelusta. Ja toukokuussa vuonna 1989 katolilaiset olivat niiden yli 700 eurooppalaisen kirkonmiehen joukossa, jotka tapasivat toisensa Baselissa Sveitsissä. Eräs sanomalehti sanoi tuota tilaisuutta ”suurimmaksi uskonpuhdistuksen jälkeiseksi ekumeeniseksi tapahtumaksi”.
1930-luvun jälkeen tällainen halukkuus sovitella on tullut ilmeisemmäksi, koska yhä yleisemmin on saamassa kannatusta sellainen ajatus, että kaikkien ”kristillisten” uskontojen välillä on luontainen Jumalan antama yhteys. ”Todisteena” luontaisesta yhteydestä Kirkkojen maailmanneuvosto korostaa sitä, että kaikki sen jäsenet hyväksyvät kolminaisuusopin ja pitävät ”Jeesusta Kristusta Jumalana ja Vapahtajana”.
Kristikunta on pyrkinyt käymään vuoropuhelua myös ei-kristillisten uskontojen kanssa. The Encyclopedia of Religion -teoksen mukaan tarkoituksena on löytää käyttökelpoinen kompromissi ”teologisen imperialismiasenteen ja synkretismin välillä, joista edellinen merkitsee sitä, että jos jokin näkemys on totuus, millään muulla näkemyksellä ei ole oikeutta olla olemassa, ja jälkimmäinen, että eri näkemysten välillä ei ole tarpeeksi eroavuuksia riidan aiheeksi ja että yhdistämällä jotenkin ne kaikki voidaan luoda uusi uskonto tulevaisuutta varten”.
Todellisuudessa väärä uskonto on kuin monista säikeistä koostuva punos, jossa kaikki säikeet vetävät eri suuntiin. Tämä enteilee tuhoa, sillä Jeesuksen sanat pitävät yhä paikkansa: ”Jokainen valtakunta, joka on jakautunut itseään vastaan, autioituu, eikä yksikään kaupunki tai talo, joka on jakautunut itseään vastaan, ole pysyvä pystyssä.” – Matteus 12:25.
Ota vastaan tosi uskonto, hylkää väärä!
Jotkut ihmiset saattavat mieluummin olla välittämättä todisteista. Mutta perusteeton optimismi on vaarallista. ”Kirkot ovat eläneet yli sukupolven ajan siinä toivossa, että tilanne muuttuisi paremmaksi suurin piirtein itsestään”, mainitsi Lontoossa ilmestyvä sanomalehti The Times lokakuussa vuonna 1988. Se lisäsi: ”Englannissa uskontojen jäsenmäärän vähittäisestä laskusta huolimatta kirkot eivät juuri ole ponnistelleet selityksen antamiseksi sille, mistä moinen johtuu, tai suuntauksen kääntämiseksi toisinpäin tai tarpeellisten toimintasuunnitelmien tekemiseksi.” Lopuksi se sanoi johdonmukaisesti: ”Mikä tahansa kaupallinen organisaatio huomatessaan myyntinsä vähenevän jatkuvasti joko valmistautuisi konkurssiin tai ryhtyisi toimenpiteisiin parantaakseen tuotettaan ja sen markkinointia.”
Mikään ei viittaa siihen, että väärä uskonto ”ryhtyisi toimenpiteisiin parantaakseen tuotettaan ja sen markkinointia”. Jumalaa pelkäävillä ihmisillä ainoa peruste optimismiin on tosi uskonnon puoleen kääntyminen, jonka hengellisten vetten virrat eivät ole vaarassa kuivua. Väärälle uskonnolle ”Tilinteon hetki on lähellä”. Saat tietää siitä enemmän, kun tuon niminen kirjoitus ilmestyy seuraavassa numerossamme.
[Kuva s. 20]
Jehovan todistajien vedet eivät kuivu
”Perinteisten uskontojen heikentyessä, niiden kirkkojen ja temppeleiden tyhjentyessä koko ajan, Jehovan todistajien jäsenten määrä kasvaa, ja he hankkivat jopa entisiä kirkkorakennuksia ja muita uusia tiloja, joihin voivat koota uudet jäsenensä.” – Le Petit Journal, kanadalainen sanomalehti.
”Italiassa on noin 45000 – –. Nykyään tällä lahkolla on todellisia lehtiä, jotka ovat miellyttävän näköisiä ja jopa kiinnostavia (niissä on paljon uutisia ja kirjoituksia joka puolelta maailmaa), se painaa pieniä kirjoja, jotka ovat ajankohtaisia ja myös antavat vastauksia asiantuntevimmille katolisille Raamatun oppineille, levittää suoraan hepreasta käännettyjä Raamattuja – –. Näine menetelmineen todistajat ovat kokeneet suorastaan tavattoman menestyksen.” – Famiglia Mese, italialainen katolinen aikakauslehti (kirjoitettu vuonna 1975; vuoden 1989 huhtikuuhun mennessä Jehovan todistajien määrä Italiassa oli kasvanut 169646:een.)
”[Jehovan todistajat] kastavat satoja, kun me kastamme pari kolme.” – The Evangelist, Evangelical Tract Distributors -liikkeen virallinen äänenkannattaja. (Jehovan todistajat kastoivat vuonna 1962, jolloin tämä lausunto esitettiin, 69649 ihmistä; vuonna 1988 vastakastettujen todistajien määrä oli kasvanut 239268:aan.)
”Vuonna 1962 päätin Jehovan todistajia koskevan tutkimuksen seuraavaan mainintaan: ’Ei ole odotettavissa, että Uuden maailman yhteiskunta yhtäkkiä lopettaisi toimintansa.’ – – Nykyään [1979] on yli kaksi kertaa niin paljon todistajia kuin silloin. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Vartiotorni-seura todennäköisesti kaksinkertaistuu jälleen lukumäärältään seuraavan vuosikymmenen aikana.” – William J. Whalen U.S. Catholic -julkaisussa. (Vuoden 1962 julistajamäärä 989192 oli kasvanut vuoteen 1988 mennessä 3592654:ään.)
Vuoden 1970 jälkeen Jehovan todistajien määrä Saksan liittotasavallassa (ja Länsi-Berliinissä) on kasvanut 38 prosenttia. Menneinä 30 vuotena Jehovan todistajien seurakuntien määrä Alankomaissa on kasvanut 161:stä 317:ään, ja Englannissa 825:stä 1257:ään, mikä on vaatinut monien uusien valtakunnansalien rakentamista molemmissa maissa. – Vrt. alaotsikon ”Valoisa tulevaisuudennäkymä himmenee” alla olevaan 3. kappaleeseen.
[Kuva s. 21]
Nykyisen elämänmenon keskellä uskonnosta ei välitetä paljoakaan