Mistä johtui, että yhtä ihmistä palvottiin Jumalana?

NYKYÄÄN monien voi olla vaikeaa käsittää sitä, millaisella hartaudella keisaria palvottiin viime sodan aikana ja jo sitä ennen. ”Hirohiton kuvaa säilytettiin erityisellä alttarilla koulussa”, Mitsuko Takahashi muistelee, ”ja joka aamu oppilaitten oli pysähdyttävä ja tehtävä palvontateko tuohon alttariin päin kääntyneenä.”

Masato Sakamoto muistelee: ”Aina kun keisari meni ohi, meidän oli painettava päämme hyvin alas. Meidät oli saatu uskomaan, että keisari nauttii niin suurta kunnioitusta, etteivät tavalliset ihmiset voi katsoa häneen suoraan.” Lapsia jopa varoitettiin, että heistä tulisi sokeita, jos he katselisivat hänen kasvojaan.

Japanin sotilaalliset ja poliittiset johtajat käyttivät koululaitosta keisarinpalvonnan juurruttamiseen. ”Opetin lapsia sanomalla: ’Olkaa halukkaita kuolemaan’”, sanoo Kazuo Matsumoto, jonka 50-vuotiseen opettajanuraan sisältyivät myös sotavuodet. ”Lähetin monia nuoria taistelukentälle. En voi pyyhkiä tästä johtuvaa syyllisyydentunnetta pois menneisyydestäni.”

Japanissa nuorille kerrottiin, että keisarin alamaiset olivat aohitogusa eli ”kasvavia ihmisrikkaruohoja” ja että heidän tehtävänsä oli suojella häntä palvelemalla hänen suojakilpenään. Toshio Mashiko, joka osallistui useihin itsemurhahyökkäyksiin Filippiineillä ja säilyi niistä hengissä, selitti: ”Meille oli opetettu, että keisarin puolesta kuoleminen oli suurin kunnia, mitä hänen alamaistensa osaksi voi tulla.”

Koska monet todella uskoivat keisarin pelastusvoimaan, he riensivät taisteluihin pelottomina ja huolettomina. Esimerkiksi Shunichi Ishiguro uskoi luotien kimpoavan hänestä pois sen takia, että hän soti – kuten ihmisille oli opetettu – ”jumalallisen kansan puolesta”.

Kun sotaonni oli lopullisesti kääntynyt Japania vastaan, nuori Isamu-niminen poika ilmaisi äidilleen olevansa huolissaan. ”Älä ole levoton”, vakuutti hänen šintolainen äitinsä hänelle, ja hän toisti sen, mitä siihen aikaan yleisesti ajateltiin: ”Emme koskaan häviä, sillä kamikazea (jumalten tuuli) tulee puhaltamaan vihollisemme pois.”

Jumala, mutta harvoin hallitsija

Keisarinpalvonnalla on Japanissa pitkä historia, ja se on kuulunut osana ihmisten elämään jo pitkälti toistatuhatta vuotta. Uskonnollisia perinteitä on myös vaikea hävittää. Sanovathan ihmiset kristikunnassakin: ’Jos uskontoni on ollut tarpeeksi hyvä vanhemmilleni, se on tarpeeksi hyvä minullekin.’ Ja: ’Jokainen uskoo siihen, eivätkä he kaikki voi olla väärässä.’ Vuosisatojen kuluessa ovat kuitenkin sadat miljoonat olleet väärässä uskoessaan siihen, että heidän johtajansa olivat jumalolentoja. Tarkastelkaamme nyt lyhyesti Japanin keisareitten historiaa.

Keisarin rooli on vuosisatojen kuluessa ollut eri aikoina hyvinkin erilainen. ”Keisarilla katsottiin olevan maagista voimaa, jonka avulla hän voi lepyttää jumalia tai toimia välittäjänä jumalten ja ihmisten välillä”, selittää Kodansha Encyclopedia of Japan. ”Mutta keisarin henkilöä ympäröivän syvän kunnioituksen takia pidettiin sopimattomana myös sitä, että keisari olisi puuttunut maalliseen hallintoon. Hallitseminen, johon sisältyivät poliittisten toimintalinjojen valitseminen ja toteuttaminen, kuului keisaria palveleville ministereille.”

Keisari hoiti siis lähinnä papillista tehtävää, ei poliittista. Edellä lainattu tietosanakirja toteaakin: ”Ainut pitempi ajanjakso Japanin historiassa, jona keisari tosiasiallisesti hoiti molempia tehtäviä, ulottui TENJIn valtakaudelta 600-luvun jälkipuoliskolta KAMMUn valtakaudelle asti, jota kesti 700-luvun loppupuolelta 800-luvun alkuun.”

Tätä ajanjaksoa lukuun ottamatta Japanin keisareilla ei ollut poliittista valtaa. 800-luvulla keisarin valta heikkeni, ja vähitellen tuli šogunista, ”ylipäälliköstä”, maan tärkein vallankäyttäjä. Vaikka keisari muodollisesti asettikin šogunin virkaansa, šogun oli todellinen hallitsija. Hallittuaan vuosisatoja Japania šogunin johtama maan keskushallitus luovutti lopulta vallan keisarille vuonna 1867.

Tuona vuonna keisari Meijistä, Hirohiton isoisästä, tehtiin Japanin hallitsija. Myöhemmin hän antoi alamaisilleen perustuslain, johon sisältyi sellainen kohta, että keisari oli ”pyhä ja loukkaamaton”. Tämä oli kuitenkin sikäli nurinkurista, että vaikka keisarista oli tehty hallitsija, häneltä kuitenkin puuttui poliittinen valta. Hän hallitsi, mutta hänellä ei ollut todellista valtaa.

Perustuslaissa sanottiin: ”Kulloistenkin ministerien tulee antaa keisarille neuvojaan [ja apuaan] ja kantaa niistä vastuu.” Näin Kodansha Encyclopedia: ”Käytännössä tämä merkitsi sitä, että poliittinen vastuu ei langennut keisarille, vaan hänen ministereilleen.”

Todellisuudessa valtaa pitivät siis käsissään hallituksen ministerit. Keisari kuitenkin esiteltiin tavalliselle kansalle jumalana, jolla on ehdoton käskyvalta koko maassa. Niinpä hallitseva luokka käytti keisarin perinteistä ja virallisesti edistettyä jumaluutta tavallisen kansan alistamiseen. Japanin tällä vuosisadalla käymät sodat on kaikki käyty keisarin nimissä. Kansa uskoi yleisesti, että hän on jumala, joka kykenee tekemään ihmeitä.

Monille on kuitenkin tullut yllätyksenä se, että Hirohito ei ilmeisestikään itse uskonut omaan jumaluuteensa. ”En ole koskaan pitänyt itseäni jumalana”, hän sanoi amerikkalaisten joukkojen ylijohdolle toisen maailmansodan päätyttyä. Kun hän oli sanoutunut irti siitä ”väärästä käsityksestä, että keisari on jumalolento ja että japanilaiset ovat kaikkia muita rotuja parempia”, hänen kerrotaan kysyneen vaimoltaan: ”Näetkö mitään eroa? Näytänkö nyt sinusta enemmän ihmiseltä?”

Oli luonnollisesti muitakin japanilaisia, jotka näkivät jumaloidun julkisivun läpi ja oivalsivat asioiden toisen laidan. He perustivat päätelmänsä erinäisiin tosiasioihin. Esimerkiksi Minoru Yamanaka, joka palveli neljä vuotta keisarillisessa armeijassa, selitti: ”Tämän keisarin isä kuoli 47-vuotiaana ja hänen isoisänsä 59-vuotiaana eli aikaisemmin kuin monet muut. Niinpä en ole koskaan pitänyt keisaria Jumalana.”

Vastuukysymys

Hirohiton sairaus ja kuolema nostivat uudelleen esiin arkaluontoisen kysymyksen: Millaisen vastuun kantoi keisari Japanin sotilaallisista seikkailuista? Useimmat ovat nähtävästi sillä kannalla, että Hirohito itse oli sotaa vastaan mutta että hänen oli pakko mukautua ministereittensä tekemiin päätöksiin. Kun hänen ministerinsä suunnittelivat hyökkäystä Yhdysvaltojen kimppuun vuonna 1941, hän väitti omasta roolistaan näin: ”En voinut kumota heidän päätöksiään. Uskon, että se ei ollut Japanin perustuslain säädösten nojalla mahdollista.”

Toisaalta Hirohito otti aloitteen käsiinsä ja teki päätöksen antautumisesta, kun hänen ministerinsä olivat asiasta erimielisiä. Muutaman päivän kuluttua tästä päätöksestä, 15. elokuuta 1945, hänen alamaisensa olivat järkyttyneitä, kun he ensi kerran kuulivat hänen äänensä hänen ilmoittaessaan antautumisesta Japanin yleisradiossa. Hän vaati heitä ”kestämään sen, mikä tuntuu kestämättömältä, ja sietämään sen, mikä tuntuu sietämättömältä”.

Kuukausia myöhemmin Englannin hallitus ilmoitti: ”Japania ei saatu antautumaan atomipommilla, vaan keisarin tekemällä päätöksellä. Ilman sitä olisimme joutuneet tekemään kalliin maihinnousun.”

Niinpä kun sodan jälkeen kuului ääniä, jotka vaativat Hirohiton vetämistä sotarikostuomioistuimeen, kenraali Douglas MacArthur, Japanin miehitysjoukkojen amerikkalainen komentaja, ei suostunut tähän. Myöhemmin hän selitti: ”Uskon, että jos keisari olisi pantu syytteeseen ja hänet olisi ehkä hirtetty, kaikkialle Japaniin olisi jouduttu perustamaan sotilashallinto ja todennäköisesti olisi syttynyt sissisota.”

MacArthur tapasi Hirohiton 26. syyskuuta 1945, ja tapaaminen teki häneen suuren vaikutuksen. Sen sijaan että keisari olisi yrittänyt vältellä syyllisyyttään sotaan, hän tarjoutui ”kantamaan ainoana täyden vastuun kaikista poliittisista ja sotilaallisista päätöksistä, joita hänen kansansa oli tehnyt tämän sodan käymiseksi”.

Kenties suurin osa japanilaisista ei nykyään kuitenkaan pidä Hirohitoa syyllisenä sotaan, johon ryhtymistä kaikesta päättäen hänen ministerinsä ajoivat. Keisarin maatessa vuosi sitten kuolinvuoteellaan herätti Hitoshi Motoshima, Nagasakin pormestari, syystä valtavasti närkästystä, kun hän rohkeni sanoa julkisesti: ”Niiden kokemusten perusteella, jotka minulla on armeijan koulutuksesta, voin sanoa, että mielestäni keisari oli syypää sotaan.”

Motoshima totesi, että toimiessaan sodan aikana alokkaita kouluttavana upseerina hänet ”pakotettiin sanomaan ihmisille, että heidän pitäisi kuolla keisarin nimissä”. Motoshima on nähtävästi monien muiden tavoin sitä mieltä, että jos keisari, jota hänen alamaisensa palvoivat, olisi korottanut äänensä sotaa vastaan, sillä olisi ollut valtavan suuri vaikutus.

Huolestuttava asia

”Tämähän on jo kaikki taakse jäänyttä aikaa”, voivat jotkut sanoa. Niin saattaa olla, mutta perinteiset käsitykset ovat sitkeässä. Isen kuuluisassa šintolaisessa pyhäkössä Japanin keskiosassa sanoi eräs šintopappi jokin aika sitten: ”Monet tulevat tänne palvomaan auringonjumalatarta keisarimme ja japanilaisen rotumme jumalallisena kantaäitinä.”

Keisaria kohtaan tunnetun kunnioituksen laadusta kertoo jotakin se, että Motoshima on saanut tappouhkauksia keisarin sotasyyllisyyttä koskevien lausuntojensa takia. Nagasakissa pidätettiin bensiinikanisteria kantanut mies hänen yrittäessään murtautua Motoshiman toimistoon, ja satakunta ääniautoa tukki kaupungin kadut julistaen ”kuolemaa Motoshimalle”. Keisarin nauttima kunnioitus on saanut muitakin ilmentymiä.

Esimerkiksi kun Hirohiton tila muuttui kriittiseksi, tieto siitä hillitsi kaikkialla toimeliaisuutta. Festivaaleja ja juhlia peruutettiin, mikä tiesi erilaisten tilaisuuksien järjestäjille taloudellisia tappioita. Koululaiset pakotettiin peruuttamaan urheilukisojaan. Gangsteritkin (jakuza) lopettivat tappelemisensa ja ammuskelunsa. Vaikutus japanilaisten elämään oli niin valtava, että sanomalehti The Daily Yomiuri sai aiheen kirjoittaa: ”Tämä maa on mennyt keisarin sairauden johdosta melkeinpä liiallisuuksiin.”

Joissakuissa tällainen intomielisyys herätti levottomuutta. Vaikka he eivät hyväksyneet sitä, niin yleensä he ikävien seurausten pelosta sietivät ja suvaitsivat sitä. ”Varovaisuus on tässä vaiheessa turvallisinta”, sanoi eräs psykologi. Eräs entinen sotilas pahoitteli: ”Ihmiset vain katselevat ympärilleen ja ottavat toisista mallia. Tilanne on täysin samanlainen kuin silloin, kun meidät kiihotettiin sotaan.”

Pitäisikö oman käyttäytymisemme ja varsinkin palvontamme kohteen sitten määräytyä yksinkertaisesti sen perusteella, miten ympärillämme olevat käyttäytyvät ja ketä he palvovat? Ajatellaanpa vain niitä miljoonia, jotka perusteettomien uskonnollisten käsitysten takia ovat uhranneet henkensä hyödyttömissä sodissa. Sokea joukon mukana kulkeminen voi selvästikin olla tuhoisaa. Tällaisten menneitten tapahtumien pitäisi opettaa meille, että sen palvominen, ’mitä emme tunne’, voi olla kohtalokasta. (Johannes 4:22) Miten tärkeää siksi onkaan tutkia sitä, tunnemmeko varmasti sen, jota palvomme!

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 8, 9]

Tuhannet kuolivat keisarin nimessä

[Lähdemerkintä]

Yllä: Official U.S. Navy photo.

[Kuva]

Hirohito tunnusti kenraali Douglas MacArthurille olevansa syyllinen sotaan

[Lähdemerkintä]

Oikealla: U.S. Army