Espanjan katolinen kirkko – ristiriitaisuuksia

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

”Asiat ovat harvoin sellaisia, miltä ne näyttävät.” Tämä runoilija William Gilbertin toteamus sopii hyvin Barcelonassa olevan Sagrada Familian (Pyhän perheen) kirkkoon (josta kuva sivulla 10). Sen uljaat tornit kätkevät tyhjän sisustan, sillä sata vuotta jatkuneitten rakennustöiden jälkeen kirkosta on valmiina vasta pelkät kuoret. Espanjan katolisuus on sekin merkillinen sekoitus lujuutta ja tyhjyyttä, kuten voimme havaita seuraavista espanjalaisten lausunnoista:

”Johannes XXIII? Nimi kuulostaa tutulta. Oliko hän kuningas?” Teini-ikäiselle Cristinalle tämä kuuluisa paavi oli täysin tuntematon.

Madridilainen taksinkuljettaja José Luis ja hänen vaimonsa Isabel tekivät jotakin heille harvinaista. He näet menivät kirkkoon saadakseen poikansa kastetuksi. ”Miksi haluatte kastattaa poikanne?” heiltä kysyttiin. ”Sen takia että olemme katolilaisia”, vastasi isä. Kun häntä pyydettiin selittämään tarkemmin, hän myönsi tärkeimmäksi syyksi sen, että hän ei halunnut joutua kahnauksiin sukulaisten kanssa.

SELLAISEEN, joka vierailee Espanjassa pääsiäistä edeltävällä piinaviikolla, voivat tehdä suuren vaikutuksen juhlakulkueet, joita järjestetään suurissa kaupungeissa kautta maan. Jotkut espanjalaiset – nuoremmat varsinkin – saattavat kuitenkin tietää varsin vähän jos laisinkaan siitä uskonnosta, johon he tunnustautuvat.

Uskonnolliseen tietämättömyyteen liittyy usein uskonnollinen välinpitämättömyys. Vaikka kirkko useimpien espanjalaisten tapauksessa hoitaa heidän kastamisensa, vihkimisensä ja hautaamisensa – ja nämä ihmiset tosiaan pitävät itseään katolilaisina – niin Rooman määräysten mukaan eläminen on jo toinen asia.

Vanhemmat voivat kyllä kastattaa lapsensa, mutta harvoin he tuntevat velvollisuudekseen opettaa näille katolisia oppeja. Avioparit ovat todennäköisesti vahvistaneet liittonsa kirkollisella vihkimisellä, mutta vain harvoin he katsovat, että heidän täytyisi noudattaa niitä opetuksia, joita kirkko on antanut avioliittoon liittyvistä asioista. Sitä paitsi 10 prosenttia niistä, jotka sanovat olevansa katolilaisia, eivät edes usko persoonalliseen Jumalaan.

Tällainen tilanne ei ole täysi yllätys, kun otetaan huomioon Espanjan pitkäaikainen mutta silti ristiriitainen suhde kirkkoon. Espanja, jota entisaikoina sanottiin ”Trenton [kirkolliskokouksen] valoksi, vasaraksi kerettiläisiä vastaan ja Rooman miekaksi”, on aiheuttanut myös ”verisintä vainoa, mistä katolinen kirkko koko olemassaolonsa aikana on joutunut kärsimään”, sanoo eräs oman aikamme historian professori Vizcayassa toimivasta Deuston yliopistosta.

1500-luvulla espanjalainen raha ja espanjalaiset sotajoukot puolustivat Euroopan katolilaisuutta protestanttisuuden hyökyaaltoa vastaan, mutta vuonna 1527 ryöstivät Espanjan kuninkaan ja Pyhän Rooman keisarin Kaarle V:n sotajoukot sääliä tuntematta Rooman ja Vatikaanin.a Muiden Espanjan hallitsijoitten tavoin Kaarle viittasi kintaalla kaikille niille Vatikaanin säädöksille, joista hän ei pitänyt.

Espanjan riippumattoman ja samalla omaleimaisen katolilaisuuden ristiriidat johtuvat ainutlaatuisesta kirkon ja valtion liittosuhteesta, joka muotoutui molempien ollessa mahtinsa huipulla.

[Alaviitteet]