Hitlerin armeijasta sananpalvelukseen Espanjaan

Kertonut Georg Reuter (yllä lippua kannattamassa)

MIKÄ on elämän tarkoitus? Jossain elämämme vaiheessa useimmat meistä esittävät itselleen tämän tärkeän kysymyksen. Kuolema perheessä, vakava onnettomuus tai pelkästään se, että näemme vanhenevamme, saattavat saada meidät miettimään olemassaolomme syitä.

Minun kohdallani se tapahtui kesällä 1930, kun olin vasta kuusivuotias. Asuin vanhempieni kanssa Essenin kaupungissa Saksassa. En koskaan unohda sitä päivää, jolloin huoleton maailmani murskaantui löytäessäni rakkaan kanarialintumme kuolleena häkistään. ”Miten näin saattoi tapahtua”, kysyin itseltäni. ”Sehän lauloi aina niin kauniisti.”

Laitoin kuolleen linnun hellästi tyhjään astiaan ja hautasin sen puutarhaamme. Mutta en voinut unohtaa tapahtunutta. Viikkojen ja kuukausien ajan sen kohtalo askarrutti minua, kunnes en kyennyt enää hillitsemään uteliaisuuttani. Marssin päättäväisesti puutarhaan ja kaivoin astian esiin. Miten yllätyinkään kun avasin sen! Lintu ei ollut enää siellä. Jäljellä oli vain muutama luu ja höyheniä. Oliko siinä koko linnun elämä? Ja entä me? Mitä meille tapahtuu kuollessamme?

Kysymykseni jäivät tuolloin vaille vastausta. Mutta vaikka en sitä tiennytkään, edessä häämötti kauhistuttavia tapahtumia, jotka saisivat minut etsimään hartaammin vastauksia noihin lapsuuteni kalvaviin kysymyksiin.

Natsien aivopesu ja väkivalta

Vuodet vierivät nopeasti, ja pääsin oppiin rakennusalalle. Sillä välin Hitler oli noussut valtaan, ja hänen propagandakoneistonsa toimi täydellä teholla kansan aivopesemiseksi. Ihmiset sanoivat ”heil Hitler”, sen sijaan että he olisivat toivottaneet toisilleen ”hyvää huomenta”. Kaikkialla näkyi univormupukuisia ihmisiä, jotka kuuluivat sellaisiin järjestöihin kuin Jungvolk (Nuori kansa), Hitler-Jugend (Hitler-nuoriso), Bund Deutscher Mädchen (Saksan tyttöjen liitto), SA (Sturmabteilungen eli hyökkäysosasto) ja SS (Schutzstaffel, Hitlerin henkivartiosto). Muistan elävästi lukemattomat paraatit, musiikin ja mahtailevan esiintymisen kaduilla – se oli jännittävää aikaa vaikutuksille alttiille nuorelle.

Pian havaitsin yleisen innostuneisuuden tempaisseen minut mukaansa. Ilma oli täynnä sellaisia isänmaallisia iskulauseita kuin: ”Tänään Saksa on meidän; huomenna koko maailma tulee olemaan meidän” ja ”Lippu merkitsee enemmän kuin kuolema”. Minun kaltaiseni herkkäuskoinen teini-ikäinen otti ne todesta.

Mutta jo noina varhaisina vuosina natsihallituksella oli ruma puolensa. Eräänä aamuna marraskuussa 1938 näin juutalaisen synagogan liekeissä. Oli outoa, että palomiehiä seisoskeli rakennuksen ympärillä, mutta he eivät liikauttaneet sormeaankaan sammuttaakseen tulipalon. Tuona samana päivänä tärkein kauppakatu oli täynnä lasinsirpaleita. Juutalaisten liikkeitä oli ryöstetty ja hävitetty edeltävänä yönä, joka myöhemmin sai nimen Kristallnacht (kristalliyö). SS oli järjestänyt nämä teot naamioiden ne yleisiksi ”oma-aloitteisiksi mielenosoituksiksi” juutalaisia vastaan. Kaikkialla julistettiin vihaa juutalaisia kohtaan.

Minun osani toisessa maailmansodassa

Ollessani 16-vuotias kuulin 1. syyskuuta 1939 kohtalokkaan radiotiedotuksen: Saksan joukot olivat ylittäneet Puolan rajan. Hyökkäys Puolaan oli alkanut ja toinen maailmansota puhjennut.

Kun oppiaikani oli päättynyt, liityin Saksan armeijaan. Alkuvalmennuksen jälkeen minut lähetettiin Puolaan, missä olin todistamassa Varsovan juutalaisten geton polttamista. Näin murheellisilla ihmisillä lastattuja junia, jotka olivat matkalla pelottaviin keskitysleireihin. Jokin näytti olevan pahasti vialla, mutta haihdutin epäilykseni. Luotin edelleen führerin erehtymättömään viisauteen.

Pian sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon, minut lähetettiin Kaukasuksen alueelle. Miten surullista olikaan nähdä sellaisen kauniin alueen kastuvan sodassa vuodatetusta verestä! Sitten tuli vuosien 1942–43 kauhea talvi, johon Saksan armeija oli täysin valmistautumaton. Emme voineet edes haudata kuolleita tovereitamme jäätyneeseen maahan. Tuo talvi merkitsi päätepistettä etenemiselle – Stalingradin taistelu hävittiin; kokonainen armeija menetettiin. Vaikka Hitlerin propagandan mukaan perääntymisemme tarkoitus oli saada aikaan ”turvalliset rajat”, me sotilaat halusimme vain päästä kotiin miten parhaiten kykenimme. Tuo sodan karvas todellisuus vakuutti minut lopullisesti siitä, että Hitlerin suurisuuntaiset unelmat olivat vain pinnallista kuvittelua.

Perääntyessämme Neuvostoliitosta minuun osui kranaatinsirpale. Se aiheutti vakavan haavan rintaani, ja minut vietiin sotasairaalaan. Siellä näin sodan kauhistuttavat seuraukset: silvottuja sotilaita, epätoivoa ja sodan koko viheliäisen hyödyttömyyden. Ajatukseni palasivat takaisin kuolleeseen kanarialintuun. Oliko todellakaan olemassa mitään eroa ihmisten ja eläinten välillä?

Minä olin yksi onnekkaista. Paranin vammoistani ja selviydyin myös sodasta elävänä. Sodan loppuessa minut lähetettiin sotavankileirille Ranskaan, mutta lopulta saatoin palata perheenjäsenteni luokse, jotka kaikki olivat selviytyneet noista hirvittävistä vuosista.

Elämänkatsomukseni muuttuu pysyvästi

Pitkän poissaoloni aikana vanhemmistani ja veljestäni oli tullut Jehovan todistajia, ja niinpä me pian syvennyimme pitkiin uskontoa koskeviin keskusteluihin. En voinut uskoa Jumalaan, joka sallisi niin paljon pahuutta ja kärsimystä. Me saksalaiset sotilaat olimme käyttäneet vyötä, jonka soljessa oli kaiverrus: ”Jumala kanssamme”. Mutta pohdin sitä, missä Jumala oli ollut, kun me kärsimme ja monet kuolivat? Papisto oli vakuuttanut meille, että Hitler oli Jumalan lahja, mutta hänen ansiostaan maamme oli raunioina.

Käyttäen Raamattua selityksensä perustana isäni osoitti minulle kärsivällisesti, miksi me elimme niin vaikeita aikoja. Hän auttoi minua ymmärtämään, että Jumala ei tue kumpaakaan puolta ihmisten sodissa ja että pian ”hän lopettaa sodat maan ääriin saakka”. (Psalmi 46:10) Hän näytti minulle Raamatusta, että kuoleman ollessa kyseessä ”ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä”. – Saarnaaja 3:19.

Seuraavana sunnuntaina vanhempani kutsuivat minut mukaansa Jehovan todistajien järjestämään esitelmään. En unohda koskaan tuota päivää. Kokous pidettiin koululla, missä istuimina käytettiin pieniä penkkejä. En suinkaan ollut halukas menemään takaisin kouluun – mutta siinä minä nyt istuin, pitkät jalkani yhden sellaisen pienen penkin alle työnnettyinä. Pidettävä puhe oli kuitenkin niin kiinnostava, että unohdin epämukavuuteni. Toisella tunnilla havaitsin koko yleisön osallistuvan innokkaasti raamatullisen aiheen tarkasteluun vastaamalla kokouksen puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin.

Kokouksen päätyttyä monet läsnä olevista tulivat toivottamaan minut tervetulleeksi. Heidän vilpitön ystävällisyytensä hämmensi minua. Koska olin aika kova tupakoimaan, silmääni pisti heti se, että kukaan ei tupakoinut.

Tuosta päivästä saakka menin kaikkiin Jehovan todistajien kokouksiin ja esitin jopa omia kommenttejani. Viimeinkin asiat alkoivat selvitä minulle. Tajusin, ettei Jumalaa tullut syyttää kaikesta toisen maailmansodan verenvuodatuksesta. Opin, että hänen tarkoituksensa oli perustaa maailmanlaajuinen paratiisi, jossa tottelevainen ihmiskunta voi saada ikuisia siunauksia. Ja jos vain niin halusin, minullekin oli paikka tuossa jumalallisessa tarkoituksessa.

Tämä oli varmasti julistamisen arvoinen sanoma. Hitler oli kerskunut ”tuhatvuotisesta valtakunnastaan”, mutta hän oli hallinnut vain 12 vuotta – ja miten kauhea olikaan lopputulos! Kristus, pikemmin kuin Hitler tai ylipäänsä kukaan muukaan ihmishallitsija, kykenee ja tulee perustamaan tuhatvuotisen valtakunnan maata varten poistettuaan kaiken ihmiskunnalle parhaillaan tuskaa tuottavan pahuuden. – Ilmestys 20:4.

Tuo ihastuttava toivo kiehtoi minua, enkä voinut olla kertomatta siitä ystävilleni. Viimeinkin olin löytänyt todellisen tarkoituksen elämälleni. Minun täytyi tietysti ensiksi lopettaa tupakoiminen, mikä ei suinkaan ollut minulle helppoa. Mutta asetin itselleni määräpäivän, ja tuosta päivästä lähtien olen kieltäytynyt saastuttamasta itseäni tupakalla. Tajusin, että Jumalan sananpalvelijana minun tuli vapautua ”kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta”. – 2. Korinttolaisille 7:1.

Kokoaikainen Beetel-palvelus

Pian vihkiytymiseni ja kasteeni jälkeen aloin työskennellä Jehovan todistajien kokoaikaisena palvelijana veljeni kanssa. Lopetettuamme ansiotyömme puoleenpäivään mennessä matkasimme polkupyörällä alueelle, jolla meidän tuli saarnata. Vaikka meillä oli hyvin vähän kirjallisuutta noina sodanjälkeisinä vuosina, huolehdimme parhaan kykymme mukaan löytämästämme kiinnostuksesta ja jätimme lehtiä, kirjoja tai kirjasia joksikin aikaa lainaksi, niin että mahdollisimman monet saattoivat hyötyä sanomasta. Tämä tilanne muuttui kuitenkin pian.

Veli Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, oli äskettäin vieraillut Saksassa ja nähnyt lisäkirjallisuuden tarpeen. Pian tulivat ensimmäiset lähetykset Brooklynista, mikä merkitsi Saksan haaratoimistossa enemmän työtä kirjallisuuden lähettämiseksi kaikkiin seurakuntiin. Eräänä päivänä veljeni ja minä saimme sähkeen, jossa sanottiin: ”Tulkaa heti Raamattutaloon [Beeteliin].”

Muistan sanoneeni veljelleni, että sellainen määräys antaisi meille varmasti tilaisuuden tutkia Raamattua lähes koko päivän. Mutta sellaiset Beeteliä koskevat väärinkäsitykset karkotettiin pian, kun meille saapuessamme sanottiin: ”Tarvitsemme toisen miehen painoon ja toisen postitusosastolle! Voisitteko siis harkita asiaa ja päättää sitten, kumpaan työhön ilmoittaudutte.” Minä päädyin työskentelemään postitusosastolla ja veljeni painossa.

Noina kiireisinä päivinä meillä oli tosiaan vain niukalti aikaa Raamatun lukemiseen. Joskus työskentelimme kellon ympäri saadaksemme kirjallisuuden lähtemään seurakuntiin ajallaan. Siitä huolimatta sellaisten uskollisten, monia vuosia keskitysleireissä olleiden veljien kuin Erich Frostin, Kondrad Franken ja August Petersin seura edisti suuresti hengellistä kasvuamme.

Osastolla, jolla työskentelin, oli nuori sisar, Magdalena Kusserow. Hän oli kärsinyt neljä vuotta keskitysleirissä kieltäydyttyään sanomasta ”Heil Hitler” -tervehdystä, kun taas minut oli lähetetty Ranskan sotavankileirille taisteltuani harhaanjohdettuna tuon aatteen puolesta. Siitä huolimatta Jumalan sanan totuus oli tuonut meidät yhteen. Meillä oli samanlaiset päämäärät ja päätimme, että halusimme palvella Jumalaa yhdessä.a

Veturin avulla toimiva keittiö

Mentyämme naimisiin halusimme jatkaa kokoajanpalveluksessa, koska tiesimme, että paljon työtä oli tehtävänä. Meitä siunattiinkin monilla kiinnostavilla tehtävillä. Esimerkiksi vuonna 1951 minut määrättiin johtamaan ruokapalvelua Frankfurt am Mainin kolmipäiväisessä konventissa, missä suunnittelimme ruokkivamme noin 35000 osanottajaa.

Edessämme oli lannistava urakka: lämpimien aterioiden valmistaminen niin pienellä kalustolla niin suurelle joukolle. Mutta sitten saimme idean käyttää 51:tä suurta, höyryveturin avulla lämmitettävää kattilaa. Mistä löytäisimme veturin? Lopulta saimme rautatieyhtiön suostumaan siihen, että se lainasi meille yhtä veturiaan, ja eräs frankfurtilainen yritys valmisti meille joitakin matalapaineventtiilejä. Näin veturi saattoi tuottaa höyryä juuri oikealla paineella ruoanlaittoa varten.

Miten helpottuneita me kaikki olimmekaan, kun koekäyttö päivää ennen konventtia osoittautui suureksi menestykseksi! Sanomalehdissä oli yksityiskohtaisia selostuksia, joissa kuvailtiin tätä suuren joukon ruokkimiseksi tehtyä ”uutta keksintöä”, ja kirjoituksia täydensivät keittiöstämme ja veturista otetut valokuvat. ”Puhtaan palvonnan” konventti, jossa läsnäolijoiden määrä nousi lopulta yli 47000:een, sai siten paljon myönteistä julkisuutta.

Tuossa konventissa sain kutsun palvella Vartiotorni-seuran matkustavana edustajana. Palvelin vaimoni kanssa aluksi kierrostyössä vieraillen joka viikko eri seurakunnassa, ja sitten olimme piirityössä palvellen kokonaisia kierroksia konventeissa. Mikä etu olikaan palvella Martin Pötzingerin (josta tuli myöhemmin Jehovan todistajien hallintoelimen jäsen), H. Dickmannin ja R. Kelseyn kaltaisten veljien rinnalla. Opimme paljon näiltä kypsiltä veljiltä. Jokainen heidän kanssaan vietetty päivä osoittautui siunaukseksi, koska kullakin heistä oli erilaisia lahjoja annettavana.

Lähetyspalvelus Afrikassa ja Espanjassa

Vuonna 1961 minulla oli etu osallistua Brooklynissa New Yorkissa toimivan Vartiotornin raamattukoulun Gileadin kurssille, joka koostui pääasiassa veljistä ja kesti kymmenen kuukautta. Vaimoni, joka ei voinut olla mukanani, jäi tuoksi ajaksi Saksaan. Vaikka olimme erossa, aika tuntui rientävän vaihtaessamme kokemuksiamme lukuisissa kirjeissämme.

Lähetystyömääräyksemme oli Togo, pieni Länsi-Afrikassa sijaitseva maa. Tavoittaaksemme tuossa maassa asuvien ihmisten sydämet, meidän täytyi opetella uusi kieli: ewe. Se oli ponnistelemisen arvoinen tavoite. Vieraanvaraisille Togon asukkaille kuka tahansa vierasmaalainen on ystävä, mutta jos hän puhuu heidän kieltään, he pitävät häntä veljenään.

Pian Togoon saapumisemme jälkeen aloin johtaa raamatuntutkistelua nuorelle Abraham-nimiselle afrikkalaiselle, joka osasi jonkin verran englantia. Ennen pitkää hän oli mukanani saarnaamistyössä ja osoittautui verrattomaksi apulaiseksi auttamalla minua selittämään Raamatun sanomaa eweä puhuville ihmisille.

Käytimme menestyksellisesti kirjaa Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, joka sisälsi monia kuvia ja oli ihanteellinen raamatuntutkistelujen johtamisessa. Siitä huolimatta yksinkertaisen maaseutuväestön oli vaikea tajuta joitakin käsitteitä. Miten he olisivat voineet ymmärtää Ilmestyksen 7. luvussa mainitun lukumäärän 144000, kun heille olivat tuttuja vain 25:n, 50:n tai enintään 100:n frangin kolikot? Toverini käytti taitavasti sormiaan, ja tarvittaessa varpaitaankin, voittaakseen tämän ongelman. Toisinaan me taas teimme piirustuksia hiekkaan.

Olimme surullisia joutuessamme terveysongelmien vuoksi palaamaan Eurooppaan, ensin Luxemburgiin ja sitten Saksaan. Lähetyshenki oli kuitenkin yhä sydämessämme, ja lyhyen ajan kuluttua harkitsimme muuttamista palvelemaan sinne missä tarve oli suurempi – Espanjaan.

Opittuamme uuden kielen meillä oli jälleen etu palvella hengellisiä veljiämme kierrostyössä. Lisäksi meillä oli etu osallistua vuoden ajan lähellä Madridia olevan uuden Beetel-kodin rakennustyöhön. Magdalenasta ja minusta on ollut mitä tyydyttävintä palvella täällä Espanjassa. Vaikka meillä ei ole aikaisempia voimiamme, jatkuva oppiminen ja oppimamme kertominen toisille tekee elämästämme merkityksellistä.

Katsoessani taaksepäin voin sanoa, että ponnisteluni elämän tarkoituksen löytämiseksi palkittiin runsaasti. Näin kuinka pettävää on luottaa Hitlerin kaltaisiin ihmisiin, ja opittuani tuntemaan Raamatun totuuden vihkiydyin Jumalalle. Mitä tyydytystä se onkaan tuottanut minulle! Nyt tiedän, ettei tulevaisuuteni tarvitse olla sen kuolleen kanarialinnun kaltainen. Minulla on toivo tarkoituksellisesta elämästä, joka ei koskaan pääty.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 18]

Georg ja Magdalena Reuter Espanjassa