Ihmisen valta vaa’alla punnittuna
Osa 4: ”Me, – – kansa”
Demokratia: Valtiomuoto, jossa valta kuuluu kansalle ja jota valtaa se käyttää joko suoraan tai vaaleilla valittujen edustajiensa välityksellä.
”ME, YHDYSVALTAIN kansa, – – säädämme ja asetamme – – tämän valtiosäännön.” Nämä sanat, joilla Yhdysvaltain perustuslain johdanto alkaa, ovat sopivat sen takia, että itsenäisyysmiehet halusivat tehdä Yhdysvalloista demokratian. Kreikkalaisperäinen sana ”demokratia” tarkoittaa ”kansanvaltaa” tai, kuten Yhdysvaltain 16. presidentti Abraham Lincoln sen määritteli, ”kansan hallitusta kansan avulla kansaa varten”.
Antiikin Kreikkaa on usein kutsuttu demokratian kehdoksi, ja sen kaupunkivaltioissa, varsinkin Ateenassa, toteutettiin demokratiaa käytännössä jo 400-luvulla eaa. Senaikainen demokratia oli kuitenkin toisenlaista kuin nykyään. Ensinnäkin Kreikassa kansalaiset osallistuivat valtion hallintoon suoremmin kuin nykyajan demokratioissa. Kaikilla miespuolisilla kansalaisilla oli oikeus osallistua niin sanottuun kansankokoukseen, joka kokoontui pitkin vuotta käsittelemään ajankohtaisia ongelmia. Päätökset siitä, miten kaupunkivaltion (polis) asioita tuli hoitaa, tehtiin kansankokouksessa yksinkertaisella ääntenenemmistöllä.
Naisilla, orjilla ja maassa vakinaisesti asuneilla vierasmaalaisilla ei kuitenkaan ollut poliittisia oikeuksia. Ateenan demokratia oli siis ylimysvaltaista demokratiaa, joka tarjosi poliittisia vaikutusmahdollisuuksia vain pienelle etuoikeutettujen joukolle. Todennäköisesti 50–80 prosentilla väestöstä ei ollut äänivaltaa poliittisissa asioissa.
Silti tällainenkin järjestelmä edisti sananvapautta, sillä äänivaltaisilla kansalaisilla oli oikeus ilmaista mielipiteensä päätettäviksi otettavista asioista. Poliittiset virat eivät olleet avoinna vain harvalukuiselle vähemmistölle, vaan kaikille miespuolisille kansalaisille. Oli myös olemassa valvontakeinoja sitä silmällä pitäen, että yksilöt tai ryhmät eivät olisi päässeet käyttämään poliittista valtaansa väärin.
”Ateenalaiset olivat ylpeitä demokratiastaan”, sanoo historioitsija D. B. Heater. ”He uskoivat sen vievän heidät askeleen verran lähemmäs täysipainoista ja ihanteellista elämää kuin mihin olisi päästy vaihtoehdoilla: monarkialla tai aristokratialla.” Demokraattinen hallitustapa näytti siis enteilevän hyvää.
Demokratia katkoo kapalonsa
Jollei oteta lukuun sitä, mitä tapahtuu pienessä mitassa joissakin Yhdysvaltain itärannikon vanhojen pikkukaupunkien kansalaiskokouksissa ja rajallisessa määrin myös eräissä Sveitsin kantoneissa, voidaan todeta, että välitöntä eli kirjaimellista demokratiaa ei esiinny enää missään. Nykyajan valtiot miljoonine kansalaisineen ovat jo sen kokoisia, että tällainen hallitsemistapa kävisi käytännössä mahdottomaksi. Sitä paitsi kuinka monilla kansalaisilla olisi tämän päivän kiireisessä maailmassa riittävästi aikaa antautua tuntikausiksi poliittiseen keskusteluun?
Demokratiasta on kasvanut melkoisen ristiriitainen aikuinen – aikuinen, jolla on monet eri kasvot. Viikkolehti Time selittääkin: ”Maailmaa on mahdotonta jakaa selkeästi kahtia demokraattiseen ja epädemokraattiseen ryhmittymään. Jos on niin sanottujen demokratioitten piirissä aste-eroja yksilönvapauksissa, moniarvoisuudessa ja ihmisoikeuksissa, niin on myös diktatuurien piirissä tukahduttaminen eriasteista.” Useimmat ihmiset odottavat kuitenkin löytävänsä demokraattisten hallitusten alaisuudesta joitakin yhtäläisiä perusasioita, joita ovat esimerkiksi henkilökohtainen vapaus, tasa-arvo, ihmisoikeuksien kunnioitus ja yhdenvertaisuus lain edessä.
Eilispäivän välittömästä demokratiasta on tullut tämän päivän välillinen eli edustuksellinen demokratia. Lainsäädäntöelimet, joita on yksi- tai kaksikamarisia, koostuvat yksilöistä, jotka kansa on valinnut edustamaan itseään ja laatimaan lakeja niin sanotusti sen hyödyksi. Nämä kansan edusmiehet on voitu nimittää tehtäväänsä myös jollakin muulla tavoin kuin yleisillä vaaleilla valittuina.
Suuntaus kohti edustuksellista demokratiaa alkoi nostaa päätään keskiajalla. 1600- ja 1700-luvuilla alkoi niin sellaisten 1200-luvun instituutioiden kuin Magna Chartan ja Englannin parlamentin kuin myös ihmisten tasa-arvoa ja luonnollisia oikeuksia ja kansansuvereniteettia koskevien valtio-opillisten teorioitten merkitys todella kasvaa.
1700-luvun jälkipuoliskolla käytettiin termiä ”demokratia” jo yleisesti, vaikka siihen suhtauduttiinkin hieman epäluuloisesti. The New Encyclopædia Britannica sanoo: ”Jopa Yhdysvaltain perustuslain laatijat olivat vuonna 1787 huolissaan sen johdosta, että tavallinen kansa otetaan mukaan päättämään valtion asioista. Eräs heistä, Elbridge Gerry, sanoi demokratiaa ’pahimmaksi kaikista valtiollisista epäkohdista’.” Siitä huolimatta esimerkiksi englantilainen John Locke oli edelleen sitä mieltä, että hallitusvallan täytyy perustua kansalaisten yhteiseen suostumukseen ja että kansan luonnolliset oikeudet ovat loukkaamattomia.
Tasavallat
Monet demokratiat ovat tasavaltoja, toisin sanoen hallituksia, joissa valtion päämiehenä on joku muu kuin monarkki, nykyään useimmiten presidentti. Yksi maailman ensimmäisistä tasavalloista oli antiikin Rooma, vaikka sen demokraattisuus eittämättä olikin vajavaista. Tämä osittain demokraattinen tasavalta kesti kuitenkin yli 400 vuotta, kunnes se joutui väistymään monarkian ja Rooman imperiumin tieltä.
Tasavallat ovat tänä päivänä yleisin hallitusmuoto. Niistä 219 valtiosta ja kansainvälisestä järjestöstä, jotka eräs viime vuonna julkaistu hakuteos luettelee, on 127 tasavaltoja, vaikkakaan ne kaikki eivät ole edustuksellisia demokratioita. Tasavaltojen hallitukset voivat olla hyvinkin erilaisia.
Eräissä tasavalloissa pitää voimakas keskushallitus vallan ohjaksia tiukasti käsissään. Toiset taas ovat järjestelmältään federalistisia, mikä tarkoittaa, että niissä hallitusvalta jakautuu kahdella eri tasolla toimivien hallitusten kesken. Yhdysvallat on tyypillinen esimerkki federalistisesta järjestelmästä. Siellä liittovaltion hallitus huolehtii koko kansakunnan eduista ja osavaltioitten hallitukset paikallisista tarpeista. Federalismi on luonnollisesti käsitteenä sen verran yleisluonteinen, että siitä on olemassa monenlaisia muunnelmia.
Eräät tasavallat järjestävät vapaita vaaleja. Niiden kansalaisille voi myös olla tarjolla monia erilaisia poliittisia puolueita ja ehdokkaita, joista he voivat valita mieleisensä. Toiset tasavallat pitävät vapaita vaaleja tarpeettomina sillä perusteella, että kansan demokraattinen tahto voi toteutua muillakin keinoin, esimerkiksi ottamalla tuotantovälineet yhteisomistukseen. Antiikin Kreikka toimii ennakkotapauksena, sillä vapaat vaalit olivat sielläkin tuntemattomia. Hallitusmiehet valittiin arpomalla, ja heidän virkakautensa olivat yleensä vuoden mittaisia, ja sen he saivat vain kerran tai kahdesti. Aristoteles oli vapaita vaaleja vastaan, koska hän katsoi, että niiden avulla kansasta valikoituu erilleen ylimyksellinen ”parhaimmisto”. Demokratian ei kuitenkaan pitänyt olla vain ”parhaitten”, vaan koko kansan hallitus.
Paras – verrattuna mihin?
Jo antiikin Ateenassa jakoi demokraattinen hallitustapa ankarasti mielipiteitä. Platon oli epäilevällä kannalla. Hän piti demokraattista hallintomuotoa heikkona sen takia, että se oli valistumattomien ihmisten käsissä, sillä saattoivathan kansankiihottajat helposti saada nämä temmatuksi mukaansa tunnepitoisilla sanoillaan. Sokrates vertasi demokratiaa roskaväen valtaan. Aristoteles, kolmas huomattava kreikkalainen filosofi, oli puolestaan sitä mieltä, että ”mitä demokraattisemmaksi demokratia muuttuu, sitä helpommin käy niin, että sitä alkaa hallita omankädenoikeus, – – ja se rappeutuu tyranniaksi”. – A History of Political Theory.
Toiset ovat esittäneet samantapaisia epäilyksiä. Intian entinen pääministeri Jawaharlal Nehru sanoi kyllä demokratiaa hyväksi, mutta lisäsi kuitenkin: ”Sanon näin sen takia, että muut järjestelmät ovat huonompia.” Edelleen on englantilainen pappi ja kirjailija William Ralph Inge kirjoittanut: ”Demokratia on valtiomuoto, jota voidaan järkisyin puolustaa, mutta ei sen takia, että se olisi hyvä, vaan sen takia, että se ei ole yhtä huono kuin kaikki muut valtiomuodot.”
Demokratialla on monia heikkouksia. Jotta se voisi toimia kunnolla, yksilöitten täytyy ensinnäkin olla halukkaita panemaan enemmistön hyvinvointi omien etujensa edelle. Tämä saattaa merkitä sitä, että he joutuvat antamaan kannatuksensa sellaisille vero- tai muille laeille, jotka eivät ehkä ole heille itselleen mieleen mutta jotka silti ovat välttämättömiä koko kansakunnan etua ajatellen. Tällaista epäitsekästä kiinnostusta on vaikea löytää edes demokraattisista ”kristityistä” maista.
Toisen heikkouden havaitsi jo Platon aikoinaan. Hänen tiedetään suomineen ”poliitikkojen asiantuntemattomuutta ja kyvyttömyyttä, mikä on demokratioitten erityinen kirous”. (A History of Political Theory) Monet ammattipoliitikot murehtivat sitä, että hallitustehtäviin on vaikea löytää pätevää ja kyvykästä väkeä. Jopa vaaleilla valitut viranhaltijat saattavat osoittaa politiikassa melkoista harrastelijamaisuutta. Tänä television aikakautena voi ehdokas saada kerätyksi enemmän ääniä ulkoisella olemuksellaan tai henkilökohtaisella vetovoimallaan kuin konsanaan hallinnollisilla kyvyillään.
Eräs demokratioitten ilmeinen haitta on myös se, että ne ovat hidassoutuisia. Diktaattorin käskyvallan alaisuudessa asiat hoidetaan ripeästi. Demokratiassa puolestaan voivat loputtomat keskustelut olla edistyksen jarruna. Sillä, että kiistanalaisista kysymyksistä käydään perusteellista keskustelua, on tietenkin omat etunsa. Silti tilanne on sellainen kuin millaiseksi Englannin entinen pääministeri Clement Attlee sen aikoinaan totesi: ”Demokratia merkitsee keskustelun avulla hallitsemista, mutta se toimii ainoastaan silloin, jos ihmiset saadaan lopettamaan puhuminen.”
Senkin jälkeen kun puhuminen on loppunut ja päätökset on tehty, on kiistanalaista, missä määrin nämä päätökset todella edustavat ”kansan” tahtoa. Puolustavatko edustajat äänestyksissä niitä käsityksiä, joita on heidän valitsijakuntansa enemmistöllä, vai äänestävätkö he useammin vain omien mielipiteidensä mukaan? Vai ovatko he pelkästään puolueensa virallista linjaa palvelevia kumileimasimia?
Sitä demokratian periaatetta, että poliittinen mädännäisyys pyritään estämään valvonnalla, pidetään hyvänä asiana, mutta valvonta on kuitenkin vain harvoin osoittautunut tehokkaaksi. Vuonna 1989 puhui viikkolehti Time ”valtiollisen elämän rappiosta sen kaikilla tasoilla” ja nimitti erästä huomattavaa demokraattista hallitusta ”pöhöttyneeksi, tehottomaksi ja avuttomaksi jättiläiseksi”. Kun eräs valiokunta oli 1980-luvun puolivälissä tutkinut erään toisen hallituksen harjoittamaa tuhlausta, sai sen puheenjohtaja aiheen sanoa: ”Hallituksen toiminta on täysin ala-arvoista.”
Näiden ja monien muiden syiden takia demokratioita voidaan tuskin pitää ihanteellisena hallitusmuotona. Ilmiselvä tosiasia, johon jo englantilainen runoilija John Dryden 1600-luvulla kiinnitti huomiota, on se, että ”monet voivat erehtyä yhtä paljon kuin vain muutamat”. Yhdysvaltalainen kirjailija Henry Miller oli suorapuheisuudestaan huolimatta oikeassa, kun hän letkautti: ”Sokea taluttaa sokeaa. Se on demokraattinen tapa.”
Ovatko sen päivät luetut?
Demokraattinen hallitustapa on saanut tällä vuosisadalla paremman vastaanoton kuin koskaan ennen. Tämän todistavat ne poliittiset mullistukset, joita viime aikoina on tapahtunut Itä-Euroopassa. Tästä huolimatta ”liberaali demokratia on nykyään vakavissa vaikeuksissa maailmassa”, kirjoitti toimittaja James Reston jokunen vuosi sitten. Daniel Moynihan on varoittanut, että ”liberaali demokratia ei ole nouseva ideologia” ja että ”demokratiat näyttävät olevan katoamassa”. Englantilaisen historioitsijan Alexander Tylerin mukaan demokraattinen hallitustapa ei säily iäti sen takia, että se ”aina sortuu holtittoman rahapolitiikan takia”. Kaikki eivät tietenkään ole hänen kanssaan tästä asiasta samaa mieltä.
Joka tapauksessa demokratia on selvää jatkoa Eedenissä alkaneelle suuntaukselle, sillä jo siellä ihmiset hylkäsivät Jumalan tahdon ja halusivat alkaa toimia oman päänsä mukaan. Demokratiassa ihmisen valta on viety äärimmilleen, koska ainakin teoriassa se suo kaikille mahdollisuuden päästä vaikuttamaan valtion asioiden hoitoon. Latinalaisperäinen sanonta Vox populi, vox Dei ’kansan ääni on Jumalan ääni’ ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Niiden, jotka tukevat demokraattista ihmishallintoa, täytyy siis olla halukkaita kantamaan oma vastuunsa sen aikaansaannoksista. – Vrt. 1. Timoteukselle 5:22.
Vuodesta 1914 eteenpäin tämä asia on muuttunut entistä vakavammaksi. Tuona enteellisenä vuonna alkoi yli-inhimillinen hallitus toimia hyvin ainutlaatuisella tavalla. Jumalan messiaaninen valtakunta on valmiina ottamaan maan asiat täysin valvontaansa. Kaikkia ihmisen vallan muotoja – myös sen demokraattisia muotoja – punnitaan paraikaa vaa’alla. Se, missä määrin me kukin kannatamme niitä, vaikuttaa siihen, missä määrin meitä punnitaan niiden mukana. – Daniel 2:44; Ilmestys 19:11–21.
[Tekstiruutu s. 12]
”[Ei] ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa.” – Jeremia 10:23
[Tekstiruutu s. 14]
”Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie.” – Sananlaskut 14:12
[Kuva s. 13]
Niiden, jotka tukevat demokraattista ihmishallintoa, täytyy olla myös halukkaita kantamaan oma vastuunsa sen aikaansaannoksista
[Kuvan lähdemerkintä s. 11]
U.S. National Archives photo