Kun syövästä ei kerrota
ERÄÄNÄ toukokuisena päivänä vuonna 1987 otin kesäkuun 8. päivän Herätkää!-lehden ja aloin lukea ”Lukijoiden kirjeitä” -palstaa. Huomasin heti, että seuraavanlainen artikkeli oli lähetetty Japanista:
”Haluamme kiittää teitä syöpää käsitelleiden kirjoitustenne julkaisemisesta. [Suomeksi 22.10. ja 8.11.1986] Viime vuonna tyttäremme, joka ei ollut 16 vuoteen ollut päivääkään sairaana, todettiin äkisti sairastavan tuberkuloosia, ja hän joutui sairaalaan puoleksi vuodeksi. Sitten kun tuberkkelibasillia ei enää todettu, hänet päästettiin sairaalasta.”
’Hämmästyttävää!’ ajattelin. ’Jollakulla tytöllä on ollut samanlainen kokemus kuin minulla.’ Jatkoin lukemista:
”Seuraavassa kuussa saimme kuitenkin tietää, että hänellä oli kilpirauhasen syöpä ja että syöpä oli tehnyt etäispesäkkeitä hänen keuhkoihinsa. Hän joutui heti leikkaukseen, jossa hänen kilpirauhasensa ja sitä ympäröineet imusolmukkeet poistettiin; lisäksi häneltä poistettiin osa keuhkoista. Hän saa nyt sädehoitoa.”
Minulle oli tehty tuo sama leikkaus. Rupesin epäilemään. ’Voitaisiinko tässä puhua minusta?’ aprikoin. ’Mutta eihän minulla ole syöpää?’ Sydämeni jyskytti silmäillessäni nopeasti artikkelin loppurivit:
”Hänen leikkauksensa onnistui, ja hän elää normaalia elämää. Vanhempina olemme kuitenkin alituisesti levottomia ja huolissamme siitä, mitä tekisimme auttaaksemme tytärtämme. Kirjoituksenne rauhoittivat meitä ja saivat mielenrauhamme palaamaan. Niissä oli hyviä ohjeita siitä, miten voimme rohkaista tytärtämme tulevaisuudessa. – H. K., Japani.”
Nämähän ovat isän nimikirjaimet! Olenko minä siis tämä tyttö? Säntäsin äitini luo. ”Sinä siis tajusit, että siinä kerrottiin sinusta?” hän sanoi hymyillen. Hän yritti kovasti lukea kasvojani. Näin sain tietää ensimmäistä kertaa, että minulla oli syöpä.
Miksei kerrottu aiemmin
Japanissa ei ole tapana kertoa potilaalle syövän toteamisesta. Minua hoitaneet lääkärit neuvoivat vanhempiani noudattamaan tuota toimintaperiaatetta. Äiti olisi itse asiassa halunnut kertoa siitä minulle, mutta isä ei ollut samaa mieltä. Häntä huolestutti se, että saattaisin vaipua epätoivoon, ja hän epäröi. Niinpä he olivat kahden vaiheilla, kertoisivatko he minulle sairaudestani vai eivät.
Sitten ilmestyivät syöpää käsitelleet kirjoitukset 8. ja 22. lokakuuta 1986 [suomeksi 22.10. ja 8.11.1986] Herätkää!-lehdissä. Ne luettuaan vanhempani päättivät, että heidän pitäisi jonain sopivana ajankohtana kertoa minulle syövästäni. Ensin isäni kirjoitti kuitenkin kirjeen, jossa hän kiitti Japanin Vartiotorni-seuraa noista artikkeleista. Kun hänen kirjeensä julkaistiin Herätkää!-lehdessä, vanhemmistani tuntui siltä, että Raamatun Jumalan, Jehovan, käsi oli tällaisen asiain kulun takana. Se oli hellä tapa antaa minun saada tietää syövästäni, koska isäni kirjeen näkeminen oli niin suuri yllätys, että se tukahdutti kaikki muut tunteet tuolla hetkellä.
En tuntenut pelkoa, koska uskon vilpittömästi siihen, mitä Raamattu opettaa kuolleiden tilasta. Se sanoo, että kuolleet ”eivät tiedä mitään”. (Saarnaaja 9:5) Luotan myös siihen Raamatun lupaukseen, että ”kaikki muistohaudoissa olevat” tulevat takaisin ylösnousemuksessa. – Johannes 5:28, 29.
Toisaalta minua masensi, kun ajattelin: ’Jos kuolen, vanhempani tuntevat olonsa todella yksinäisiksi odottaessaan ylösnousemustani.’ Olen näet heidän ainoa lapsensa. ’Varmasti Jehova tukee vanhempiani noina yksinäisinä vuosina’, päättelin ja karkotin pois mielestäni tämän masentavan ajatuksen.
Sairaalaan suljettuna
Huhtikuussa 1985, vain kaksi vuotta ennen kuin sain käsiini tuon Herätkää!-lehden, jossa oli isäni kirje, ilmoittauduin lukioon. Olin vasta 15-vuotias. Sen jälkeen kun olin ollut lääkärintarkastuksessa, sain toukokuussa ilmoituksen, jossa sanottiin: ”Keuhkoputken laajentuma – perusteellinen tutkimus tarpeen.”
Vaikka minusta tuntuikin, että olin aivan kunnossa, tuo pitkä sana sai minut totiseksi. Minulla ei ollut ikinä ollut mitään vakavaa sairautta, ja kaikki pitivät minua terveenä tyttönä. Menin joka tapauksessa paikallissairaalaan perusteellista tutkimusta varten. Siellä minun todettiin sairastavan tuberkuloosia, ja minut otettiin heti sairaalaan.
Elämä tuberkuloosiosastolla oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Puoleen vuoteen ei kukaan sairaalan ulkopuolelta saanut käydä luonani, vanhempiani lukuun ottamatta. Kristittyjen ystävien lähettämät kirjeet ja kaseteille äänitetyt kristilliset kokoukset vahvistivat minua ja auttoivat minua taistelemaan alakuloisuutta vastaan. Näiden lisäksi Vartiotorni-seuran julkaisujen lukeminen esti minua tulemasta itsekeskeiseksi ajattelutavaltani. Mutta ennen kaikkea henkilökohtainen suhde Jumalaan auttoi minua säilyttämään myönteisen asenteen.
Päätökseni palvella Jumalaa
Vanhempani alkoivat tutkia Raamattua, kun olin neljän kuukauden ikäinen, ja he kasvattivat minut hyväksymään Raamatun opetukset totuutena. Vanhempieni valmennuksen ansiosta opin varttuessani vaalimaan suhdettani Jehovaan ja kehitin uskoa häneen oma-aloitteisesti. Vihkiydyin Jehovalle ja vertauskuvasin vihkiytymiseni vesikasteella 4. joulukuuta 1982. Olin silloin 13-vuotias.
Lähes puolen vuoden sairaalassaolon jälkeen pääsin kotiin lokakuussa 1985. Ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin, kuinka raikkaalta ilma tuntuukaan, kun saa vapaasti liikkua ympäriinsä. Ilmaistakseni arvostukseni päätin käyttää kaiken aikani sananjulistustyöhön niin sanottuna osa-ajan tienraivaajana. Niinpä sekä marras- että joulukuussa käytin 60 tuntia vapaaehtoiseen kristilliseen palvelukseen. Joulukuussa sain kuitenkin tietää, että minun oli taas mentävä sairaalaan ja joutuisin kilpirauhasleikkaukseen. Pelkkä suljettuna olemisen ajatteleminenkin sai minut itkemään.
Verikysymys
Jumalan sana käskee kristittyjä ’karttamaan verta’, ja Jehovalle vihkiytyneenä palvelijana halusin tehdä kaiken miellyttääkseni häntä. (Apostolien teot 15:29) Koska leikkaus oli edessä, keskustelin lääkärini kanssa ja selitin, miksi en voinut hyväksyä verensiirtoja. Hän kunnioitti kantaani ja sanoi, ettei minun pitänyt huolestua asiasta.
Leikkausta edeltävänä päivänä minut kuitenkin vietiin sairaalahuoneeseen, missä toistakymmentä lääkäriä oli odottamassa minua. Näiden kirurgien, joita en ollut koskaan aikaisemmin tavannut, oli määrä olla läsnä minulle tehtävässä leikkauksessa. Sydämeni hakkasi kiivaasti, kun vastassani oli niin monia alan ammattilaisia.
”Haluaisimme keskustella kanssasi huomisesta leikkauksesta”, aloitti hoitava lääkäri. ”Aiomme avata keuhkosi sekä kilpirauhasesi. Mennäksemme nyt siihen, mitä mainitsit verensiirroista, oletko varma, että haluat meidän toimivan aivan sanojesi mukaisesti jonkin odottamattoman hätätilanteenkin sattuessa?”
”Kyllä, olen aivan varma siitä”, vastasin lääkäreiden kuunnellessa keskittyneesti. ”Tehkää vain niin kuin olen pyytänyt.”
Sitten muutamat alkoivat esittää kysymyksiä, esimerkiksi: ”Miksi et hyväksy verensiirtoja?” ”Ajatteletko sinä todella noin?” He kaikki kuuntelivat kohteliaasti, kun vastasin heidän kysymyksiinsä. Alkujännitykseni hälveni vähitellen ja selitin, miten opin Jumalan näkemyksen verestä. Selvitin myös, että oma arvostukseni Jumalan lakia kohtaan, ei vanhempieni painostus, sai minut pyytämään veretöntä leikkausta. Lääkärit kunnioittivat ystävällisesti kantaani ja sanoivat rohkaisevasti, ettei minun tarvinnut olla huolissani, koska he valmistautuisivat leikkaukseen erittäin hyvin.
Leikkaus ja sädehoito
Leikkauksessa kaulani avattiin ja kilpirauhanen, imusolmukkeet ja osa keuhkoistani poistettiin. Lääkärit saivat selville, ettei todellisuudessa ollutkaan kyse tuberkuloosista, kuten he olivat ensin otaksuneet, vaan itse asiassa syöpäkasvaimista, jotka olivat lähteneet kilpirauhasesta muodostaen etäispesäkkeitä. Minulle ei kuitenkaan koskaan kerrottu leikkauksen vahvistaneen, että minulla oli syöpä.
Koska lääkärit olivat leikkauksen aikana koskeneet äänijänteisiini, he varoittivat vanhempiani siitä, että minulle saatettaisiin joutua tekemään toinen leikkaus, jotta pystyisin puhumaan. Niinpä sekä lääkärit että vanhempani olivat suunniltaan ilosta, kun tulin jälleen tajuihini ja kysyin: ”Ettehän käyttäneet verta?”
Lääkäreiden vilpittömien ponnistelujen ansiosta leikkaus onnistui, ja säilytin kristillisen omantuntoni puhtaana. Lääkärit kertoivat kuitenkin vanhemmilleni: ’Kenties hän pystyy elämään vain neljä vuotta. Hän saattaa kuolla jopa vuoden kuluessa. Lopulta hänelle tulee hengitysvaikeuksia, ja hänen kuolemansa on tuskallinen. Tästä lähtien hän laihtuu, syöpä hän kuinka paljon tahansa. Valmistautukaa siihen, että tällaista on edessä.’ Minä en tietenkään tiennyt mitään tästä karmeasta ennustuksesta. Mutta vanhempani olivat järkyttyneitä, ja heidän surunsa oli suunnaton.
Tammikuussa 1986 tehdyn leikkauksen jälkeen jouduin helmikuussa sairaalaan sädehoitoa varten ja uudelleen saman vuoden marraskuussa. Lääkäri, joka tuli hoitohuoneeseen, oli suojautunut erikoisesiliinaan ja hansikkaisiin. Hän otti kaksi kapselia pienestä pyöreästä metalliastiasta ja antoi ne minulle nieltäväksi. Nautin radioaktiivista ainetta, jonka oli määrä vaikuttaa sisäisesti. Minusta lähti siksi säteilyä, ja niinpä minut täytyi sulkea yksityishuoneeseen viikoksi kerrallaan. Lukuun ottamatta niitä hoitajia, jotka toivat minulle ruokaa, en saanut olla yhteydessä kehenkään muuhun.
Minun täytyy sanoa, että olin yllättynyt nähdessäni kaikki huolellisesti suoritetut valmistelut, ja hoidon vakavuus tuntui minusta oudolta. Niin kuin Japanissa on tapana, minulta kuitenkin salattiin kokonaan se, että sairastin syöpää.
Koska huone oli puoliksi maan alla ja säteilysuojaksi oli rakennettu aita, en voinut nähdä ikkunoista juuri mitään. Oli todella sydäntä lämmittävää, kun kristityt ystävät kävivät vilkuttamassa minulle! Tunsin heidän rakkautensa, joka antoi minulle voimia ollessani eristettynä.
Elämäni tarkoituksen oivaltaminen
Saadessani sädehoitoa eräs sairaanhoitaja kysyi, mikä piti minut niin hyväntuulisena. Kerroin hänelle, että Raamatun tutkiminen oli antanut minulle mielenrauhan. (Psalmi 41:4) Tämä keskustelu herätti hänen kiinnostuksensa, ja hän alkoi tutkia Raamattua.
Olen aina saanut iloa, kun olen kertonut Jumalastani toisille. Niinpä varhaislapsuudestani lähtien tavoitteenani on ollut Jehovan todistajien kokoaikaiseksi sananjulistajaksi tuleminen. Saavuttaakseni tuon tavoitteen minun oli tasapainotettava koulutyöni ja palvelukseni syöpää vastaan käymäni taistelun kanssa. Kuinka onnellinen olinkaan, kun minut nimitettiin kokoajanpalvelukseen vakituiseksi tienraivaajaksi heti päästyäni koulusta maaliskuussa 1988!
Sairauteni ei ole tietenkään täysin parantunut. Vaikka en nyt tunnekaan oloani erityisen heikoksi, minun on silloin tällöin mentävä sairaalaan tarkastuksiin. Mutta jopa sairaalassa ollessani voin puhua lääkäreille, hoitajille ja toisille potilaille uudessa maailmassa saatavasta Jumalan tarjoamasta ikuisen elämän toivosta. – Ilmestys 21:3, 4.
Kerran eräs sairaalassa työskennellyt sanoi vanhemmilleni: ”Koska hänen keuhkonsa ovat noin pahoin vioittuneet, hänen pitäisi huohottaa ja haukkoa henkeään, kärsiä kauheita tuskia hengittäessään ja vain istuskella tekemättä mitään. Mutta Rie juoksentelee ympäriinsä. En voi ymmärtää sitä. Teidän uskontonneko tekee hänestä noin vilkkaan ja iloisen?”
Minulla on todellakin muuan salaisuus, joka antaa minulle voimia, niin että en masennu. Se on suhteeni Jehova Jumalaan. Hän voimistaa minua, niin etten lannistu sairauteni vuoksi. (Filippiläisille 4:13) Siksi vaikka sairastankin syöpää, säilytän mielenrauhani enkä menetä toivoani. Tietysti haluaisin elämäni jatkuvan Jehovan toteuttamaan uuteen maailmaan asti, missä ”yksikään asukas [ei] sano: ’Minä olen vaivanalainen [”sairas”, UM]’.” (Jesaja 33:24) Mutta tapahtuupa mitä tahansa, vaikka kuolema ottaisikin minut pois, luotan siihen, ettei Jehova unohda minua, jos miellytän häntä jatkuvasti. – Kertonut Rie Kinoshita.
[Kuva s. 23]
Olen palvellut kokoaikaisena sananjulistajana vuoden 1988 maaliskuusta lähtien