UFOT – ennen ja nykyään
Vanhimmista ajoista saakka ihmiset ovat kertoneet nähneensä taivaalla merkillisiä asioita. Erään faraon sanottiin nähneen taivaalla liekehtiviä ympyröitä, ja intiaanien legendoissa puhutaan lentävistä kanooteista. Muinaiset roomalaiset kertoivat nähneensä lentäviä kilpiä. Eräitä atsteekkien veistoksia on tulkittu siten, että niissä kuvataan Quetzalcoatl-jumalan saapumista maapallolle suippokärkinen avaruuskypärä päässään käärmemäisellä ilmalaivalla.
Vanhoista kertomuksista ilmenee, että ”lukuisat” sveitsiläisen Baselin ja saksalaisen Nürnbergin asukkaat ilmoittivat nähneensä vuosina 1561 ja 1566 taivaalla outoja asioita. Vuosina 1896 ja 1897 tapahtui kuitenkin Yhdysvalloissa jotakin hyvin erikoista. Kaikkialta maasta tuli ilmoituksia ilmalaivasta, jonka oli nähty liikkuvan korkealla ilmassa. Sanottiin: ”Salaperäisen ilmalaivan synnyttämä mieltenkuohu oli jännittävintä, mitä amerikkalaiset olivat siihen mennessä kokeneet.” Näitä havaintoja oli tehty niin suurissa kaupungeissa kuin myös pikkukylissä halki Yhdysvaltojen, ensimmäiseksi Kaliforniassa. Mielenkiintoista tässä on se, että ”tunnetusta ilmailun historiasta ei löydy sellaista mainintaa, että Yhdysvalloissa olisi 1890-luvun loppupuolella ollut pitkänmatkan ilmalaiva”. – The Great Airship Mystery.
Yksi tarkimmista ja eniten julkisuutta saaneista tarinoista on peräisin vuodelta 1897, eräästä pikkukaupungista Kansasin osavaltiosta Yhdysvalloista. Siinä eräs paikkakuntalainen, Alexander Hamilton, kertoo, miten hänen lehmihakaansa laskeutui ilmalaiva. Kun alus lopulta lähti pois, sen miehistö otti mukaansa yhden hänen hiehoistaan. Myöhemmin eräs naapuri löysi ”hiehon nahan, jalat ja pään pelloltaan” paikasta, joka sijaitsi 5–6 kilometrin päässä maantien varrella. Kun tarina useita vuosia myöhemmin painettiin uudelleen, se paljastui huijaukseksi.
Edellä mainitun kaltaisia kertomuksia – olivat ne sitten tekaistuja tai aitoina pidettyjä – on viime aikoina julkaistu uudelleen tätä aihepiiriä käsittelevissä kirjoissa. Monet ennen vuosisadan taitetta sattuneista tapahtumista olisivat voineet unohtua pölyisiin sanomalehtiarkistoihin, jollei runsaat 40 vuotta myöhemmin olisi alkanut esiintyä silmiinpistävän samanlaisia ilmiöitä. Tuolloin näitä aikaisempia tapahtumia alettiin muistella ja tutkia ja alettiin nähdä selviä yhtäläisyyksiä.
Ufot meidän aikanamme
Ufokysymys sai uutta tuulta purjeisiinsa lähempänä meidän aikaamme, toisen maailmansodan vuosina, jolloin liittoutuneiden pommituslentäjät ilmoittivat nähneensä ”omituisia valopisteitä ja kiekonmuotoisia esineitä [jotka] seurasivat heitä heidän lentäessään Saksan ja Japanin yllä”. Amerikkalaiset lentäjät antoivat niille nimen foofighters eli ”tulihävittäjät” (”foo” tulee ranskan sanasta feu ’tuli’). Vaikka toinen maailmansota (1939–1945) päättyi ja ”tulihävittäjät” hävisivät sen mukana, kertomukset omituisista havainnoista eivät loppuneet.
Länsi-Euroopasta ja Skandinavian maista tuli ilmoituksia siivettömistä ”aaveraketeista”. Niiden kerrottiin usein vetäneen perässään liekkivanaa taivaan poikki. Tällaiset havaintoilmoitukset saivat aikaan sen, että Yhdysvallatkin ”tunsi välttämättömäksi lähettää Ruotsiin kaksi tiedustelupalvelun huippuasiantuntijaa”. Edellä olevat uutiset olivat kuitenkin vasta alkua. Kenneth Arnold -nimisellä yksityislentäjällä ja liikemiehellä oli näet sellaista kerrottavaa, mikä näytti hätkähdyttävän maailmaa ja panevan alulle lentävien lautasten aikakauden. Hänen kerrottiin nähneen 24. kesäkuuta 1947 ”yhdeksän omituisen lentokoneen lähestyvän ketjumuodostelmassa Mount Rainieria [vuori Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa]”. Niiden sanottiin olleen ”lautasen näköisiä” ja ”litteitä kuin piirakkavuoat ja niin kiiltäviä, että auringonvalo heijastui niistä kuin peilistä”. Hänen ilmoitettiin mitanneen niiden nopeudeksi ”noin 1900 kilometriä tunnissa”. Niitä ei olisi millään saatu kiinni senaikaisilla suihkukoneilla.
Sana ”lautanen” kiihdytti lehdistön mielikuvitusta, ja näin syntyi nimitys ”lentävä lautanen”. Sen jälkeen kun tämä tapaus oli tullut tunnetuksi maailmalla, monet muut, jotka olivat nähneet omituisia esineitä taivaalla, alkoivat kertoa vaihtelevista kokemuksistaan. Tämä havainto ja monet muut havainnot saivat yhdessä aikaan sen, että sotilasviranomaiset kiinnostuivat asiasta.
Viranomaisten tutkimukset Yhdysvalloissa
Nähtävästi erään korkea-arvoisen upseerin suosituksesta alkoi Yhdysvaltain hallitus lopulta kiinnittää vakavasti huomiota ufoihin. Niinpä tutkimushanke nimeltä Project Sign aloitti toimintansa 22. tammikuuta 1948. Tutkimusryhmän tuli hoitaa toimeksiantonsa ilmavoimien ilmavalvontakeskuksen alaisuudessa. Tutkimushanke oli tuskin päässyt alkuun, kun tapahtui onnettomuus. Sotilaslentäjä, kapteeni Thomas Mantell sai surmansa koneensa maahansyöksyssä ajaessaan takaa tuolloin tunnistamatonta esinettä. Hän oli voinut menettää tajuntansa noustessaan liian korkealle ilman happilaitteita. Myöhemmin selvisi, että hän oli saattanut ajaa takaa Skyhook-tutkimusilmapalloa.
Eräs uusi, kahden Eastern Airlines -lentoyhtiön lentäjän tekemä havainto yhdessä tämän ilmavoimien lentäjän kuoleman kanssa lisäsi kuitenkin entisestään ufoihin kohdistuvaa mielenkiintoa. Raportin mukaan eräs Eastern Airlines -yhtiön kone oli matkalla Houstonista Texasista Atlantaan Georgiaan, kun lentäjän yhtäkkiä oli pakko tehdä nopea väistöliike välttyäkseen törmäämästä ”B–29-koneen siivettömänä lentävään runkoon”. Se ohitti hänet sitten oikealta puolelta. Eräs matkustaja ja useat maanpinnalla olleet havainnoitsijat saivat kertomuksen tuntumaan uskottavalta.
Project Sign -tutkimusryhmä julkaisi lopulta raportin, joka oli joillekuille pettymys. Kun myöhemmin kävi ilmi, että joidenkin tutkimusryhmän jäsenten oma mielipide oli, että ufoja voi todella olla olemassa, heidät korvattiin uusilla tutkijoilla ja tutkimushankkeelle annettiin uusi nimi: Project Grudge. Tuona aikana usko ufojen olemassaoloon nousi kuitenkin uudelleen huippuunsa, kun eläkkeellä oleva majuri Donald E. Keyhoe laati kirjoituksen nimeltä ”Lentävät lautaset ovat todellisia”. Se julkaistiin True-aikakauslehden tammikuun numerossa vuonna 1950, ja kyseistä numeroa myytiin paljon. Jo siihen mennessä suureksi kasvanutta kiinnostusta lisäsi entisestään True-lehdessä vähän myöhemmin julkaistu kirjoitus, jonka oli laatinut korkea-arvoinen laivastoupseeri R. B. McLaughlin. Hänen kirjoituksensa nimenä oli ”Miten tiedemiehet ovat löytäneet lentäviä lautasia”. Innostus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä toiset aikakauslehdet – Cosmopolitan ja Time – julkaisivat kirjoituksia, joissa ufoilmiöille tarjottiin järkeenkäypiä selityksiä. Nämä uudet kirjoitukset ja näköhavaintojen teossa syntynyt tauko saivat aikaan sen, että kiinnostus väheni. Sitten tuli vuosi 1952, virstanpylväs ufojen historiassa.
1952 – ufojen vuosi
Eniten ilmoituksia ufohavainnoista Yhdysvaltain ilmavalvontakeskus sai vuonna 1952: kaikkiaan 1501 kappaletta. Maaliskuun alussa 1952, havaintojen lisääntyessä, Yhdysvaltain ilmavoimat päätti perustaa erillisen tutkimusorganisaation, jolle pantiin nimeksi Project Blue Book. Tuona erittäin vilkkaana ufotoiminnan vuonna tehtiin paljon erilaisia havaintoja.
Eräs erityisen merkittävä havaintojen sarja alkoi Yhdysvaltain pääkaupungin Washingtonin yllä keskiyön tunteina heinäkuun 19. ja 20. päivän välisenä yönä. Havaintoilmoituksen mukaan ”Washingtonin kotimaanliikenteen lentokentän lennonvalvontakeskuksen kahteen tutkakuvaan ilmaantui ryhmä tunnistamattomia lentäviä esineitä. Esineet liikkuivat ensin hitaasti – –, sen jälkeen ne ampaisivat tiehensä ’ihmeellisen suurella nopeudella’.” Näköhavainnot olivat samanlaisia kuin tutkahavainnot. Edelleen havaintoilmoituksesta ilmeni, että esineitä vastaan oli lähetetty torjuntahävittäjiä mutta että ”suihkukoneitten lähestyessä esineet katosivat”.
Michiganin edustajana Yhdysvaltain kongressissa olleen Gerald R. Fordin ansiota on, että vuonna 1966 liittovaltiota vaadittiin aloittamaan ufotutkimukset uudelleen. Pontimena tähän oli se, että hänen kotivaltiossaan oli tehty lukuisia ufohavaintoja. Niinpä ufohavaintoja alettiin tutkia Coloradon yliopistossa. Tutkimusryhmän johtajaksi tuli arvostettu fyysikko Edward U. Condon. Vuonna 1969 julkaistiin tutkimusten päätteeksi Condonin raportti. Siinä todetaan muun muassa, että ”21:n viime vuoden aikana tehdyt ufotutkimukset eivät ole antaneet mitään sellaista, mikä olisi lisännyt tieteellisen tiedon määrää – –, että ufotutkimusten laajamittainen jatkaminen ei ilmeisesti ole perusteltua, jos tieteen toivotaan edistyvän tällä tavalla”.
Tähän päättyi Yhdysvaltain valtion virallinen osallistuminen ufotutkimuksiin, ja se oli myös omiaan heikentämään suuren yleisön uteliaisuutta. Se ei kuitenkaan lopettanut ufoista käytyä kiistelyä eikä ufohavaintojen tekoa. Erään selonteon mukaan ”raportti jätti 95 tutkitusta tapauksesta 20 prosenttia ’selvittämättömiksi’”.
Kiinnostus ufoihin näytti nousevan ja laskevan havaintoaaltojen mukana. Merkittäviä havaintojentekovuosia olivat vuodet 1973 ja 1974. 1980-luvun alussa kertoivat uutiset jälleen havaintoilmoituksista. Millaisia johtopäätöksiä ovat tiedemiehet ja muut asiantuntijat sitten tehneet viime vuosina?
[Kuva s. 5]
Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että atsteekkijumala Quetzalcoatl saapui käärmemäisellä avaruuslaivalla