Pystyvätkö ihminen ja eläimet elämään rauhassa?

”Tunsin olevani paratiisin portilla; ihminen ja eläin luottavaisessa sopusoinnussa.” Näin kuvaili Joy Adamson erästä näkymää Keniassa Urajoen partaalla, kun hän katseli monien erilaisten lintujen ja nisäkkäitten tuloa joelle juomaan. Kiehtova osa tätä näkymää oli se eläin, joka rauhallisena istui hänen vieressään. Se eläin oli näet täysikasvuinen naarasleijona.

Oliko tässä Elsa-nimisessä naarasleijonassa, johon miljoonat ovat tutustuneet Joy Adamsonin kirjan Perheeseemme kuuluu leijona välityksellä, jotakin poikkeuksellista? Ei, sillä kyseessä oli aivan tavallinen naarasleijona. Se oli kuitenkin sillä tavoin erilainen, että se oli oppinut elämään rauhassa ihmisten kanssa.

Kun myöhemmin ruvettiin tekemään elokuvaa Vapaana syntynyt, siinä tarvittiin useita kesyjä naarasleijonia esittämään Elsaa. Yksi niistä oli nimeltään Mara. Aluksi se oli epäluuloinen. Sen jälkeen se muuttui tavattoman omistushaluiseksi eikä olisi sallinut uusien ihmisystäviensä poistua näkyvistään. Saadakseen Maran rauhoittumaan George Adamson, Joyn aviomies, siirsi telttansa sen aitauksen viereen. Lopulta hän siirsi telttansa aitauksen sisään. Hän kirjoittaa kirjassaan Eläinten poluilla: ”Seuraavat kolme kuukautta Mara nukkui teltassani tavallisesti pitkällään lattialla vuoteeni vieressä, toisinaan vuoteessa. – – Se ei koskaan antanut minulle aihetta olla levoton henkilökohtaisen turvallisuuteni takia.”

Hän jatkaa: ”Suosituimpia leikkejämme oli se, missä minä makasin litteänä maassa ruohomättään takana. Mara hiipi äärimmäisen varovaisesti vatsa maata viistäen, loikkasi salamannopeasti ja putosi päälleni. Aina se muisti varoa pelottavia kynsiään eikä koskaan vahingoittanut minua.”

Eräs toinen Elsaa esittänyt naarasleijona oli nimeltään Tyttö. Kun kuvaukset oli saatu tehdyksi, Tyttö päästettiin takaisin vapaaksi luontoon, missä se pariutui ja teki kaksi pentua. Kaksi Adamsonin ystävää löysi pesän. Adamson kirjoittaa: ”Hämmästyttävää luottamusta ja hyväntahtoisuutta osoittaen se salli melkoiseen vaaraan antautuvien miesten tulla muutaman jalan [noin metrin] päähän pesästä – –. Tytön käytös oli hämmästyttävää, kun otetaan huomioon, että [miehistä toinen] oli sille verraten vieras.” Tyttö antoi Adamsonin jopa koskettaa pentuja, mutta muut leijonat se ajoi pois.

Äksyn leijonan kesytys

Leijonat ovat luonteenpiirteiltään erilaisia. Samoihin aikoihin, jolloin Joy Adamson kasvatti Elsaa, oli Norman Carr -nimisellä riistanvalvojalla kauempana etelässä, Pohjois-Rhodesiassa (nykyisessä Sambiassa), kasvatettavanaan kaksi urospentua. Pennuista toinen, Iso Poika, oli hyvin ystävällinen. Toinen, Pikku Poika, saattoi helposti murjottaa. Jälkimmäisestä Carr kirjoittaa kirjassaan Takaisin villiin luontoon:

”Kun Pikku Poika sai tavanomaisen ärtyisyyspuuskansa istuuduin sitä vastapäätä ja olin varuillani, ettei se päässyt yllättäen iskemään käpälällään, jossa oli viiden senttimetrin pituiset kynnet. Yritin rauhoittaa äkäpussia, juttelin tyynesti ja kärsivällisesti ja lähestyin varovasti tuuma tuumalta. Nyt olin jo aivan sen vieressä; se murahti vielä, mutta hiukan lauhkeammin. Kiersin käsivarteni sen harteitten ympäri, silittelin sen rintaa rauhoittavasti ja huomasin vähitellen, kuinka sen kireälle jännittyneet lihakset laukesivat. – – Se – – painoi päänsä syliini ja odotti lisää hellyydenosoituksia.”

Carrin kirjaan laatimassaan esipuheessa [jota ei ole suomennoksessa] lordi Dalhousie, Pohjois-Rhodesian silloinen kenraalikuvernööri, kertoo tapauksesta, jonka hän näki, kun leijonat olivat yli kaksi vuotta vanhoja ja ne kuljeksivat ilman valvontaa tasangolla lähellä Carrin leiriä. Carr vihelsi, ja Dalhousie kuvailee, mitä tapahtui: ”Vihellys sai ne juoksemaan pitkin loikkauksin isäntänsä luo, ja ne hieroivat mahtavia päitään häntä vasten, esittäen samalla iloisen mutta pelottavalta kuulostavan tervehdyksensä jylisevällä äänellään. Niiden kiintymys häneen ei varmastikaan ollut vähentynyt.”

Leijonat tuntevat ihmistä kohtaan luonnostaan pelkoa ja pyrkivät normaalisti kaihtamaan häntä. Tällainen leijonien ja muiden eläinten vaistomainen reaktio on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Raamatussa kerrotaan. (1. Mooseksen kirja 9:2) Ilman sitä ihminen olisi sen helpoimpia saaliita. Silti joistakuista eläimistä tulee ihmissyöjiä.

”Poikkeuksia säännöstä”

Eräs asiantuntija, Roger Caras, selittää: ”Melkeinpä kaikkien suurikokoisten kissaeläinten lajien joukossa on jonkin verran poikkeavia yksilöitä, jotka etsivät ravinnokseen ihmisiä. Ne ovat poikkeuksia säännöstä – –. Ihminen saa elää jokseenkin rauhassa [suurilta kissansukuisilta eläimiltä].”

Monet eläimet eivät nähtävästi tunnista ihmistä silloin, kun tämä istuu auton tarjoamassa suojassa. Näin ihmiset voivat päästä ottamaan leijonista lähikuvia. Eräs eläinkirja kuitenkin varoittaa: ”Mutta jos avaat oven tai yrität päästä lähemmäs leijonia, antaudut melkoiseen vaaraan, sillä ne havaitsevat ihmisen olevan läsnä, ja hänen ilmaantumisensa äkillisyys lisää pelästymisen aiheuttamaa järkytystä, mikä voi hyvinkin helposti saada ne hyökkäämään itsepuolustustarkoituksessa. – – On vähemmän vaarallista joutua kasvotusten leijonan kanssa luonnossa puitten ja pensaitten seassa kuin ilmaantua yhtäkkiä autosta sen eteen.” – Maberly’s Mammals of Southern Africa.

Entä leopardit?

Ne leopardit, joista tulee ihmissyöjiä, ovat myös poikkeuksia säännöstä. Jonathan Scott selittää kirjassaan The Leopard’s Tale: ”Kun leopardi saa elää rauhassa ja on terve, se on ujo, syrjäänvetäytyvä ja huomattavan ihmisarka eläin. Joutuessaan vastakkain ihmisen kanssa se useimmiten pakenee lähimpään käytettävissä olevaan piilopaikkaan.”

Scott vietti kuukausia Keniassa Masai Maran suojelualueella tutkien siellä erään naarasleopardin liikkumisia, jolle leopardille hän oli pannut nimeksi Chui. Vähitellen Chui tottui Scottin auton läsnäoloon, ja erään kerran se antoi pentujensa, Pimeän ja Valon, tulla tutkimaan hänen autoaan. Scott uskoo, että leopardin kylmäkiskoisen ulkokuoren alla voi piillä hyvänsuopa luonne.

Muillakin on kokemuksia leopardin luonteen hyvänsuopaisesta puolesta. Esimerkiksi Joy Adamson kasvatti orvoksi jäänyttä leopardinpentua, jolle hän oli antanut nimen Penny. Sen jälkeen kun Penny oli päästetty takaisin luonnon helmaan, se pariutui ja teki pentuja. Kun Pennyn ihmisystävät olivat lähistöllä, se näyttäytyi näille ja halusi varta vasten viedä nämä vastasyntyneitten pentujensa luo. Pesällä Adamson istahti ylpeän emon viereen, ja hän kuvailee ihastuttavaa näkymää: ”Se nuoli käsiämme pentujen käpertyessä sen etujalkojen eteen, autuaan onnellisina kaikki. Yleisesti uskotaan, että leopardit ovat Afrikan eläimistä kaikkein vaarallisimpia ja leopardinaaraat poikasia hoitaessaan tavallistakin kiivaampia.” Adamson kuitenkin sanoo omista kokemuksistaan Pennyn kanssa, että ne saattavat osoittaa ”useimmat vallitsevat käsitykset harhakuvitelmiksi”.

Vielä erikoisempia ovat ne kokemukset, joita pohjoisintialaisella Arjan Singhilla oli toisen, Harriet-nimisen ”hyväntahtoisen” naarasleopardin kanssa. Singh kasvatti Harrietin pennusta ja koulutti sitä niin, että se pystyisi pitämään huolta itsestään viidakossa hänen maatilansa vieressä. Osana koulutusta Singh saattoi joskus kannustaa leopardia hyökkäämään. Hän selittää kirjassaan: ”Kun kyyristyin ja yllytin sitä käymään kimppuuni, se lähti tulemaan suoraan minua kohti – –, mutta loikatessaan minua kohti se piti visusti huolen siitä, että se meni pääni ylitse ja liukui alas pitkin selkääni jättämättä paljaisiin hartioihini ainuttakaan naarmua.” – Prince of Cats.

Erikoista oli myös se, millä tavoin leopardi toimi leikkiessään Singhin koiran Eelien kanssa. Singh kertoo, että ”filmistä näkyy, miten [leopardi] istuu takamuksillaan ja nyrkkeilee koiran käydessä sen kimppuun – mutta se ei yritä laisinkaan iskeä hyökkääjää maahan. Sen suuret käpälät kohoavat pitkin Eelien kaulaa toiselta puolelta, menevät yli sen pään ja laskeutuvat toista puolta yhtä kevyesti kuin pölyhuiskut.”

Tämä ystävällinen ihmisen, koiran ja leopardin välinen suhde jatkui senkin jälkeen, kun Harriet oli lähtenyt elämään omaa elämäänsä läheiseen viidakkoon. Singhin johtopäätös on tämä: ”Jos joku sanoo, ettei leopardeihin voi luottaa, minun tarvitsee vain ajatella niitä monia kertoja, jolloin Harriet tuli [maatilalleni] keskellä yötä minun nukkuessani taivasalla ja herätti minut hellävaroen voidakseen vaihtaa kanssani tervehdyksiä.”

Lopulta Harriet pariutui ja sai kaksi pentua. Kun tulva uhkasi sen pesää, se kuljetti pennut yhden kerrallaan suussaan turvaan Singhin taloon. Kun tulva alkoi laskea, Harriet kapusi Singhin veneeseen ja sai tämän soutamaan edestakaisin joen poikki, kunnes oli saanut viedyksi pennut yhden kerrallaan uuteen viidakkopesään.

Afrikkalainen norsu

On sanottu, että afrikkalaista norsua on mahdoton kesyttää. Monet voivat kuitenkin todistaa tosiasioitten puhuvan aivan toista. Yhden esimerkin tarjoaa liikuttava suhde, joka syntyi kolmen afrikkalaisen norsun ja Randall Moore -nimisen amerikkalaisen välille. Norsut olivat peräisin poikaslaumasta, joka oli otettu kiinni Etelä-Afrikassa Krugerin kansallispuistossa, ja ne vietiin laivalla Yhdysvaltoihin. Jonkin ajan kuluttua niille opetettiin sirkustemppuja, ja ne esiintyivät hyvällä menestyksellä. Kun kolmikon omistaja oli kuollut, se annettiin Moorelle, ja hän toimitti sen takaisin Afrikkaan.

Kolmikon jäsenistä kaksi, naaraat Owalla ja Durga, sijoitettiin Pilanesbergin suojelualueelle Bophuthatswanaan vuonna 1982. Samaan aikaan luonnonpuistossa oli koko joukko orvoksi jääneitä norsunpoikasia, ja ne olivat kurjassa kunnossa ja aikuisten naaraitten opastuksen ja valvonnan tarpeessa. Pystyisivätkö sirkusesiintyjiksi harjaannutetut Owalla ja Durga omaksumaan itselleen tällaisen roolin?

Vuoden kuluttua Moore sai tietää, että hänen norsunsa olivat ottaneet kaikki 14 orpoa kasvateikseen ja että puistoon tuotaisiin lisää samanlaisia orpoja. Oltuaan neljä vuotta poissa Moore palasi Afrikkaan tutustumaan tilanteeseen. Hän oli odottanut joutuvansa etsimään Owallaa ja Durgaa pitkään Pilanesbergin vuorilta, mutta suureksi yllätyksekseen hän pian saapumisensa jälkeen löysikin ne suuren lauman keskeltä. Hän kirjoittaa: ”Aluksi minun teki mieli toimia maallikon tavoin eli rientää niiden luo, halata niitä ja kehua ja kiitellä niitä ylenpalttisesti. Terve järki sai minut kuitenkin toisiin aatoksiin.” – Back to Africa.

Owallan ja Durgan täytyi ensin hankkia varmuus siitä, että hän todella oli heidän vanha ystävänsä. He tutkivat kärsillään hänen ojennettua kättään. Moore kirjoittaa: ”Owalla kohosi vierelläni korkealle ja oli sen näköinen kuin olisi odottanut seuraavaa käskyä. Muut lauman jäsenet seisoivat ympärillämme paikoilleen jähmettyneinä. Oli pakko tehdä jotakin. Sanoin: ’Owalla – –. Kärsä YLÖS ja JALKA!’ Heti Owalla kohottautui kauas taakse jääneiltä sirkusajoilta tuttuun tervehtimisasentoonsa: nosti toisen etujalkansa korkealle ilmaan ja kiersi kärsänsä rullalle kohden taivasta. Kuka onkaan ensimmäisenä sanonut, ettei norsu koskaan unohda?”

Kolme vuotta myöhemmin, lokakuussa 1989, pantiin Owallan muisti uudelleen kokeeseen. Tällä kertaa Moore päätti yrittää tehdä sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen, kun norsut seitsemän vuotta aiemmin oli tuotu luonnonpuistoon. Totellen hänen käskyään Owalla laskeutui maahan ja sen jälkeen salli hänen kavuta selkäänsä. Etelä-Afrikassa ihmiset katsoivat lumoutuneina televisiosta hänen ratsastustaan Owallan selässä runsaan 30 villin norsun seassa. ”En tehnyt sitä etsiäkseni julkisuutta, vaan sen takia, että olin ollut utelias tietämään, miten läheinen yhdysside ihmisen ja norsun välille voi kehittyä”, sanoi Moore Herätkää!-lehden haastattelussa. Pilanesbergin orpolapset kukoistivat Owallan ja Durgan järkevässä hoivassa.

On totta, että ihmisen ja villieläinten väliset ystävyyssuhteet eivät nykyään ole sääntönä, vaan ne päinvastoin ovat vaatineet huolellista kehittämistä. Tavallinen ihminen osoittaisi tyhmänrohkeaa uskallusta, jos hän luonnon helmassa yrittäisi lähestyä leijonia, leopardeja ja norsuja. Jos villieläinten ja ihmisten välinen ystävyys onkin nykyään harvinaista, niin miten on tulevaisuuden laita? Tuleeko se vielä olemaan sääntönä?

[Tekstiruutu/Kuvat s. 8]

Leijonat voivat kesyyntyä

”TULE ottamaan minusta valokuvia, joissa olen yhdessä leijonien kanssa”, sanoi Jack Seale, Etelä-Afrikassa sijaitsevan Hartebeespoortdam-nimisen käärme- ja eläinpuiston johtaja. Seurasin häntä hermostuneena kohti leijonien aitausta siinä toivossa, että hän antaisi minun ottaa valokuvat suoja-aitauksen ulkopuolelta.

Aitaus oli siisti, ja ympäröivä puusto tarjosi runsaasti varjopaikkoja. Yhdeksän terveen näköistä leijonaa tunnisti heti kouluttajansa tämän astuttua aitaukseen yksi avustaja mukanaan. Leijonat päästelivät ystävällisiä murahduksia ja astelivat innoissaan edestakaisin.

”Tule sisään”, Jack sanoi. En ollut kuulevinani. ”Tule sisään”, hän toisti kovemmalla äänellä. Heillähän oli vain kepit, joilla he saattoivat puolustaa itseään leijonia vastaan! Sydämeni hakkasi taistellessani pelkuruutta vastaan ja lopulta kiipesin sisään. Aloin nopeasti näpsiä kamerallani kuvia, samalla kun Jack silitteli muutamia komeista suojateistaan. Millaista helpotusta tunsinkaan, kun olimme kaikki jälleen turvassa ulkopuolella! Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut pelätä.

”Se, miksi me käytämme keppejä, johtuu siitä, että leijonat herkästi osoittavat hellyyttään pienillä puraisuilla. Meillä on ojennetut kepit, jotta ne saavat purra niitä eivätkä käsivarsiamme”, selitti Jack jälkeenpäin. Jack oli vastikään palannut leijonalaumansa kanssa Etoshan kansallispuistosta Namibiasta. Miksi hän oli vienyt ne niin kauas luontoon? Hän selitti:

”Niiden avulla kuvattiin dokumenttiohjelmaa, joka kertoo siitä, millä tavoin tutkijat pyrkivät hillitsemään leijonakannan kasvua Namibian erämaissa. Leijonani kuitenkin pitävät enemmän sellaisesta elämästä, johon ne ovat tottuneet täällä. Heti kun ne Namibiassa ollessamme näkivät kuorma-autoni, ne tulivat sen luo. Ei ollut lainkaan vaikea saada niitä palaamaan kotiin.” – Lähetetty.

[Lähdemerkintä]

Hartebeespoortdamin käärme- ja eläinpuiston luvalla

[Kuva s. 9]

Randall Moore suojatteineen luonnon helmassa Afrikassa