Yhdistyneet kansakunnat – parempi rauhantuoja?
YHDISTYNEIDEN KANSAKUNTIEN peruskirjan johdannosta käyvät ilmi seuraavat ylevät tavoitteet: ”Me Yhdistyneiden kansakuntien kansat, vakaasti tahtoen pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomatonta kärsimystä, – – [haluamme] yhdistää voimamme kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, – – olemme päättäneet yhdistää ponnistuksemme näiden päämäärien saavuttamiseksi.”
Onko YK kyennyt ’saavuttamaan nämä päämäärät’? Onko se saanut valtiot yhdistämään voimansa ja pitämään yllä rauhaa ja turvallisuutta? Ei ainakaan toistaiseksi, vaikka YK on vilpittömästi pyrkinyt olemaan huomattavasti parempi rauhantuoja kuin Kansainliitto. Sitä sukupolvea, joka näki sen perustamisen vuonna 1945, ovat kuitenkin sen jälkeen vitsanneet sodat, vallankumoukset, maahanhyökkäykset ja vallankaappaukset ja muunlainen väkivalta monissa osissa maailmaa. Näissä väkivaltaisuuksissa ovat olleet mukana monet niistä valtioista, jotka päättivät ’ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta’.
Ei ole vielä osoittautunut paremmaksi
Arvostelijoitten, jotka paheksuvat Yhdistyneiden kansakuntien epäonnistumista tällaisten ongelmien poistamisessa, ei pitäisi unohtaa erästä tärkeää tosiasiaa, ja se on tämä: järjestön voima perustuu aina niihin toimivaltuuksiin, jotka sen peruskirja sille antaa, samoin kuin siihen, millä tavoin sen perustajat ovat sitoutuneet täyttämään peruskirjaan merkityt velvoituksensa. Ensinnäkään Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja ei tee YK:sta maailmanhallitusta, joka käyttäisi korkeimmanasteista valtaa jäsenvaltioihinsa nähden.
2. artiklan 7. momentissa ilmoitetaan: ”Mikään tämän peruskirjan määräys ei oikeuta Yhdistyneitä kansakuntia puuttumaan asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin valtion sisäiseen toimivaltaan.” YK:n peruskirjaa viimeistelemään kokoontunut San Franciscon konferenssi (25.4.–26.6.1945) näki tarpeelliseksi ”huolehtia siitä, ettei Yhdistyneet kansakunnat vallitsevissa maailman olosuhteissa saa mennä yli hyväksyttävien rajojen eikä ylittää asiaankuuluvia rajoituksia”.
Huomio kiintyy sanoihin ”vallitsevissa maailman olosuhteissa”. Jos ne muuttuisivat, San Franciscon konferenssin mukaan kyseistä sääntöä voitaisiin muuttaa ”sikäli kuin maailman tila, maailman yleinen mielipide ja maailman kansojen tosiasiallinen keskinäinen riippuvuussuhde tekevät sen välttämättömäksi ja soveliaaksi”.
Peruskirjan mukaan Yhdistyneiden kansakuntien tarkoituksena on ylläpitää ”kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta”, ja se antaa ihmiskunnalle haluttavan päämäärän. Maailma olisi varmasti paljon turvallisempi, jos valtiot noudattaisivat YK:n peruskirjan 2. artiklan 4. momenttia: ”Kaikkien jäsenten on pidätyttävä – – väkivallan uhasta tai käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan.” Jäsenvaltioitten itsekkyys on kuitenkin yhä uudelleen lamaannuttanut ne yritykset, joita YK on tehnyt tarkoituksensa toteuttamiseksi. Sen sijaan että valtiot olisivat noudattaneet YK:lle antamaansa sitoumusta ’kansainvälisten riitaisuuksiensa ratkaisemiseksi rauhanomaisin keinoin’, ne tai kokonaiset valtioitten blokit ovat usein alkaneet sotia ja väittäneet, että ’kyseinen asia kuului olennaisesti niiden sisäiseen toimivaltaan’. – 2. artiklan 3. ja 7. momentti.
Sen lisäksi että valtiot eivät ole piitanneet YK:n riidanselvittelymenetelmistä, ne ovat myös pitäneet pilkkanaan ja avoimesti uhmanneet niitä päätöksiä, joilla se on halunnut saada selkkaukset ratkaistuiksi. Niiden edustajat ovat yhä uudelleen nousseet YK:ssa puhujakorokkeelle ja koettaneet pitkissä puheissaan perustella hyökkäystoimiaan. Se, että niitä säännöksiä, jotka oli hyväksytty rauhan ylläpitämiseksi, tällä tavoin väistellään, on aivan liian usein lamaannuttanut YK:n kriisitilanteissa ja vahingoittanut vakavasti sen uskottavuutta. YK:n virkamiehet ovat usein turhautuneita joutuessaan olemaan mukana tällaisissa istunnoissa. Tällaiset puheet osoittautuvat yleensä pelkästään sanataiteiluksi, jolla pyritään vähättelemään tai puolustelemaan meneillään olevia väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar saikin aiheen sanoa, että YK:ta ”on pidetty joissain piireissä Baabelin tornina ja parhaimmillaankin kohtauspaikkana, jossa usein käydään hyödyttömiä, diplomaattisia keskusteluja”.
On olemassa toinenkin syy siihen, että Yhdistyneiden kansakuntien on ollut vaikea osoittautua paremmaksi rauhantuojaksi. Kun se alkoi 24. lokakuuta 1945 toimia, Pérez de Cuéllarin mukaan ”ei ollut järjestetty yhtenäistä rauhan strategiaa”. Miten Yhdistyneistä kansakunnista voi ilman sitä tulla käyttökelpoinen maailmanrauhan turvaaja, jollaiseksi se on tarkoitettu?
Millaisen rauhan se voi saavuttaa?
Pérez de Cuéllar vastaa: ”Rauha ei tule lopettamaan kaikkia selkkauksia. Sen avulla selkkaukset ovat kuitenkin hallittavissa muilla keinoin kuin voimankäytöllä tai uhkailulla. – – Yhdistyneet kansakunnat pyrkii koulimaan näkemystämme tässä tarkoituksessa.” Ainut rauha, jonka YK voi siis aikaansaada, on väkivallan kurissapito.
Voidaanko tässä yhteydessä tosiaankin puhua rauhasta ja turvallisuudesta? On totta, että ”Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyys on avoin kaikille – – rauhaa rakastaville valtioille”. (4. art:n 1. mom.) Tuleeko valtio, joka YK:hon liittyessään on rauhaa rakastava, myös pysymään sellaisena? Hallitukset vaihtuvat, ja uudet vallanpitäjät alkavat ajaa uudenlaista politiikkaa. Entä jos jokin jäsenvaltio muuttuu radikaaliksi, tavoitteeltaan äärimmäisen kansallishenkiseksi ja alkaa kiihkeästi haluta aluelaajennuksia? Entä jos se rupeaa varustautumaan ydinasein ja kemiallisin asein? Yhdistyneillä kansakunnilla olisi nyt käsissään tikittävä aikapommi. Tällainen tapahtumainkäänne voi kuitenkin olla – kuten viimeaikaiset Lähi-idän tapahtumat osoittavat – se jokin, mikä saa jäsenvaltiot antamaan YK:lle valtuudet tällaisen turvallisuuttaan vaarantavan uhan poistamiseen.
Voivatko jäsenvaltiot tehdä siitä paremman rauhantuojan?
Valtiot alkavat tajuta paremmin kuin koskaan ennen sen aikoinaan San Franciscon konferenssissa muotoillun ajatuksen, että ’maailman kansat ovat tosiasiallisesti riippuvaisia toisistaan’. Yksikään valtio ei voi enää elää itselleen. Kaikki valtiot ovat yhden kansainvälisen yhteisön jäseniä. Kaikki painivat samanlaisten ongelmien kanssa, ja niitä ovat: ympäristön saastumisen tuhoisat vaikutukset, köyhyys, hivuttavat sairaudet, kaikissa maanosissa toimiva huumekauppa, terrorismi ja nykyaikaiset ydinaseet yhä useampien valtioitten asevarustuksissa. Nämä seikat ovat pakottamassa valtiot joko tavoittelemaan rauhaa ja turvallisuutta Yhdistyneiden kansakuntien ohjauksessa tai tekemään kaikki yhdessä itsemurhan.
Neuvostoliiton entinen ulkoministeri Ševardnadze on todennut: ”Yhdistyneet kansakunnat voi toimia tehokkaasti, jos sillä on valtuutus jäseniltään, jos valtiot suostuvat luovuttamaan sille vapaaehtoisesti ja tilapäisesti osan kansallisesta suvereenisuusoikeudestaan ja antamaan sen hoidettavaksi tiettyjä tehtäviä enemmistön etujen hyväksi.” Hän jatkoi: ”Ainoastaan tällä tavoin voimme tehdä rauhan aikakaudesta kestävän ja peruuttamattoman.”
Jos tähän päästäisiin, sen jälkeen YK voisi toimi- ja arvovaltansa avulla tuomita minkä tahansa maailmanrauhaa uhkaavan valtion. Kun sillä olisi käytettävissään todellista valtaa, se voisi tehokkaasti ja nopeasti painaa tällaiset hyökkääjät polvilleen. Mutta tulevatko YK:n jäsenvaltiot joskus antamaan sille tällaiset valtuudet, ’asettamaan sen käytettäväksi asevoimia, apua ja helpotuksia’ rauhan turvaamiseksi? (43. art:n 1. mom.) Ne voivat tehdä sen, mikäli jokin kriisi uhkaisi heikentää sitä perustusta, jolla niiden kunkin kansallinen suvereniteetti lepää. Jos valtiot näkevät, että ’niiden voiman yhdistäminen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi’ YK:n ohjauksessa voisi poistaa tällaiset pelonaiheet, ne saattavat alkaa antaa YK:lle entistä enemmän arvoa.
Lukija voi nyt kysyä, merkitsikö YK:n rooli Persianlahden kriisissä ensi askelta tähän suuntaan. Se on voinut olla sellainen. Monien valtioitten edessä oli tuhoisan taloudellisen romahduksen mahdollisuus, ja jos niiden yhteenpunoutuneet taloudet olisivat romahtaneet, koko maailman talous olisi pian tullut perässä. Seurauksena oli, että valtiot kokoontuivat Yhdistyneiden kansakuntien lipun alle. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi useita päätöslauselmia kriisin rauhanomaiseksi laukaisemiseksi, ja kun ne eivät tuottaneet toivottua tulosta, se laati päätöslauselman, joka antoi mahdollisuuden voimakeinojen käyttöön Persianlahdella.
Vaatiessaan tällaista päätöslauselmaa Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker lausui: ”Historia on nyt antanut meille uuden tilaisuuden. Kylmän sodan ollessa takanapäin meillä on tilaisuus sellaisen maailman rakentamiseen, jollainen [Yhdistyneiden kansakuntien] – – perustajilla oli mielessään. Meillä on tilaisuus tehdä turvallisuusneuvostosta ja Yhdistyneistä kansakunnista aitoja rauhan ja oikeudenmukaisuuden välikappaleita koko maailmalle. – – Meidän täytyy toteuttaa yhteinen haaveemme rauhaisasta ja oikeudenmukaisesta kylmän sodan jälkeisestä maailmasta.” Keskustelusta, joka tultaisiin käymään voimankäytöstä Persianlahdella, hän totesi: ”Olen sitä mieltä, että se tulee olemaan tärkeimpiä asioita Yhdistyneiden kansakuntien historiassa. Se vaikuttaa varmasti paljon siihen, millainen on tämän järjestön tulevaisuus.”
Jehovan todistajat uskovat vakaasti siihen, että Yhdistyneet kansakunnat tulee aivan lähitulevaisuudessa merkittävällä tavalla vaikuttamaan maailmantapahtumiin. Edessäpäin on epäilemättä jännittäviä tapahtumia, ja niiden seurauksilla on oleva kauaskantoinen vaikutus sinunkin elämääsi. Esitämme sinulle sellaisen kehotuksen, että pyydät paikallisia Jehovan todistajia kertomaan tarkemmin tästä aiheesta. Eräs Raamatun selkeä kuvaus näet osoittaa, että Yhdistyneet kansakunnat tulee pian saamaan valtaa ja toimivaltuuksia. Sen jälkeen YK tekee jotakin sellaista, mikä hyvinkin voi ällistyttää sinua. Samoin on sykähdyttävää saada tietää, että aivan lähellä on tarjolla vielä paljon parempi vaihtoehto, joka varmasti tulee luomaan ikuisen rauhan ja turvallisuuden!
[Kuva s. 9]
Guido de Marco, YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja (oikealla), ja pääsihteeri Pérez de Cuéllar YK:n yleiskokouksen 45. istuntokaudella
[Lähdemerkintä]
UN photo 176104/Milton Grant