”Vannomatta paras!”

SAARNAAJAN 9:11:ssä (UM) meille kerrotaan, että ’aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat meitä kaikkia’. Meidän perheellemme kävi näin marraskuun lähestyessä loppuaan vuonna 1986. Ollessaan kolme ja puolivuotias Tiarah, yksi kolmesta lapsestamme, sairastui – kuten tuolloin ajattelimme – flunssaan, johon liittynyt yskä osoittautui sitkeäksi. Veimme hänet lastenlääkärin luo, joka antoi meille lähetteen yleislääkärin vastaanotolle. Yleislääkärinkin mielestä Tiarahilla oli flunssa, johon liittyi verentungos rintakehän alueella, mutta mitään syytä huoleen ei hänen mielestään ollut. Hän määräsi toisenlaista yskänlääkettä sekä antibiootteja.

Tiarahin tila paheni. Hänellä oli 41°:n kuume, minkä lisäksi hän oksenteli, hänen suolistonsa toimi epänormaalisti ja hänellä oli rintakipuja. Hänen rintakehästään otettiin röntgenkuvia, ja hänelle määrättiin lisää antibiootteja. Sairaanhoitaja kutsui meidät, kun Tiarahin röntgenkuvat olivat valmiit. Lääkärien mielestä hänellä oli äkillinen keuhkokuume. Tässä vaiheessa hänen kuumeensa oli 42 ja 43°:n vaiheilla. Sen vuoksi hänen hemoglobiininsa laski erittäin alas: 20:een grammaan/l. Joulukuun 16. päivänä Tiarah otettiin sairaalaan.

Olemme Jehovan todistajia ja noudatamme Apostolien tekojen 15:29:ssä kristityille annettua neuvoa, jonka mukaan tulee ’karttaa verta’. Emme olleet kuitenkaan kovin huolissamme verikysymyksestä. Tiarahin lastenlääkäri oli veritautien erikoislääkäri, ja hän tiesi erittäin hyvin, ettemme hyväksyisi verensiirtoja. Kun Tiarah oli määrä ottaa sairaalaan, muistutimme heti lastenlääkäriä vereen liittyvästä kannastamme. Hän vastasi: ”Kyllä, kyllä, ymmärrän näkökantanne, mutta en usko, että teidän tarvitsee olla huolissanne verikysymyksestä.”

Kun Tiarahista oli otettu sairaalassa röntgenkuvia, sydänfilmi ja verikokeita, hänet vietiin potilashuoneeseen. Viivyimme paikalla, kunnes hän nukahti. Seuraavana aamuna minulle kerrottiin, että Tiarahilla oli todellakin hyvin pahanlaatuinen keuhkokuume ja että hänen täytyisi jäädä sairaalaan noin 10–15 päiväksi. Hänen ruumiinlämpönsä pysyi 43°:n vaiheilla, mikä huolestutti lääkäreitä hyvin paljon. He tutkivat uudelleen röntgenkuvat, sydänfilmin ja verikokeet ja päättivät ottaa lisää kokeita. Näistä kokeista kävi ilmi, ettei hänellä ollut keuhkokuumetta vaan mahdollisesti jonkintyyppinen kasvain toisessa keuhkossa.

Verestä tulee kiistakysymys

On tarpeetonta sanoa, että tämä saattoi Tiarahin tilanteen uuteen valoon. He tekivät lukemattomia kokeita, muun muassa tuberkuliinikokeen, jonka tulos oli negatiivinen. He ottivat ultraääni-, tietokonetomografia- ja lukuisia röntgenkuvia. Viimeiseksi otetuista röntgenkuvista kävi ilmi, että oikeassa keuhkossa oli laaja tulehdus. Vasen keuhko näytti olevan lähellä kokoon painumista – ja tällä keuhkolla oli ratkaiseva merkitys, sillä se suoritti suurimman osan hengitystoiminnasta. Verensiirtoa koskeva kysymys nousi jälleen esiin. Tiarahin sairaalaan tulon yhteydessä olimme allekirjoittaneet todistukset, jotka vapauttivat sairaalan siihen liittyvästä vastuusta, että emme hyväksyneet verta. Sairaalassa ajateltiin meidän muuttavan mielemme, koska lapsemme elämä oli vaarassa.

Kun pysyimme päätöksessämme, kaikki muuttui. Sairaalan johto sanoi meille, ettemme soveltuneet vanhemmiksi, että he hankkisivat oikeudenpäätöksen, joka sallisi veren antamisen Tiarahille, ja että he tekisivät järjestelyjä kahden muun lapsemme pois ottamiseksi huostastamme. He odottaisivat oikeudenpäätöstä, ja kun se tulisi, he poistaisivat tulehtuneen keuhkon. Tuntui siltä kuin olisimme selittäneet heille 50:nnen kerran, ettemme vastustaneet lääkärinhoitoa ja että vaikka emme hyväksyneetkään veren käyttämistä hoitokeinona, hyväksyimme veren korvausliuosten käytön.

Kaikki tämä oli täysin hyödytöntä. Lääkärit eivät halunneet kuunnella. He turvautuivat painostukseen saadakseen meidät muuttamaan mielemme. He alkoivat kertoa kaikille tuolla osastolla työskenteleville – niin hyvin lääkäreille kuin sairaanhoitajille ja siivoojillekin –, mitä me teimme lapsellemme. Sen jälkeen nämä ihmiset tulivat kysymään meiltä, miksi annoimme lapsemme kuolla. Aviomieheni ja minä kerroimme lääkäreille etsivämme sellaisen lääkärin ja sairaalan, jotka ottaisivat Tiarahin hoitoonsa ja tekisivät hänelle kaikki tarpeelliset hoitotoimenpiteet ilman verta. He kertoivat, ettei mikään sairaala siirtäisi häntä siinä tilassa, jossa hän oli. Sanoin heille: ”Vannomatta paras!”

Hän ei halunnut verta kuoleman uhallakaan

Selitin tilanteen Tiarahille ja kerroin, mitä lääkärit sanoivat, mikä on Jehovan näkökanta asiassa ja mitä me olimme päättäneet tehdä eli että etsisimme sellaisen lääkärin ja sairaalan, joka auttaisi häntä antamatta verta. Tiarah ymmärsi asian ikäisekseen erittäin hyvin. Hän halusi totella Jehovaa. Hän ei halunnut verta kuoleman uhallakaan. Kyyneleet kihosivat silmiini kuullessani oman, hyvin sairaan tyttäreni ottavan tällaisen omakohtaisen kannan. Tajusin selvemmin kuin koskaan aiemmin, kuinka tärkeätä on aloittaa lapsen raamatullinen valmennus hänen ollessa vielä pienokainen, sillä jo kolmen ja puolen vuoden ikäisenä Tiarah kykeni kertomaan meille omalla yksinkertaisella tavallaan haluavansa pysyä uskollisena Jehovalle kaikista vaikeuksista huolimatta. – Efesolaisille 6:4; 2. Timoteukselle 3:15.

Pyrkiessämme saamaan Tiarahin ulos sairaalasta, ennen kuin verensiirron antamista koskeva oikeudenpäätös tulisi, aviomieheni puhui eräälle seurakunnan vanhimmalle. Vanhin puhui lääkärille, joka lupasi selvittää, mitä hän voisi tehdä asian hyväksi. Se antoi meille hiukan toivoa.

Olin viipynyt sairaalassa siitä illasta lähtien, jolloin Tiarah otettiin sisään. Olin henkisesti, fyysisesti ja tunneperäisesti uuvuksissa. Tajutessaan tämän rakas aviomieheni vaati, että menisin kotiin ja että hän olisi Tiarahin kanssa tuon yön. Menin kotiin, mutten voinut nukkua. Siivosin kotimme, soitin vanhemmilleni ja puhuin myös muille ystäville, jotka olivat Jehovan todistajia. Lopulta vaivuin uneen – en tiedä kuinka pitkäksi aikaa – kunnes puhelin soi. Luurin nostaminen pelotti minua, sillä pelkäsin aviomieheni soittavan ja ilmoittavan, että Tiarah on kuollut.

Viimein vastasin. Soittaja oli lääkäri, johon vanhin oli ottanut yhteyttä, ja hän kertoi minulle, että he olivat löytäneet lääkärin, joka oli halukas kunnioittamaan verta koskevaa kantaamme ja ottamaan Tiarahin hoitoonsa tämän huonosta voinnista huolimatta. Hän oli jo tehnyt sairaalamme kanssa järjestelyt Tiarahin siirtämiseksi toiseen sairaalaan! Kiitin häntä kyyneleet silmissä. Suljin puhelimen, laskeuduin polvilleni ja kiitin Jehovaa.

Oltuaan ensimmäisessä sairaalassa kymmenen päivää Tiarah otettiin toiseen sairaalaan, joka sijaitsi New Yorkin eräällä toisella hallintoalueella. Tämä sairaala on erikoistunut lasten keuhkosairauksien hoitamiseen. Kun Tiarah saapui, hänen varalleen oli jo valmistauduttu. Sairaalan henkilöstö otti hänestä useita tietokonetomografia-, röntgen- ja ultraäänikuvia sekä sydänfilmejä ja verikokeita sairaalan tiedostoa varten, ja he tutkivat myös ne tiedot, jotka toimme heille Tiarahia ensin hoitaneesta sairaalasta. Kaikkien näiden tutkimusten jälkeen Tiarahin uusi, keuhkosairauksiin erikoistunut lääkäri oli sitä mieltä, että veren siirtäminen olisi virhe ja että tämä toimenpide saisi Tiarahin elimistössä aikaan hylkimisreaktion.

Täydellinen parantuminen ilman verta

Tiarahin ollessa tässä sairaalassa henkilökunta, joka oli erikoistunut keuhkosairauksista kärsivien lasten hoitamiseen, piti hänestä erittäin hyvää huolta. Henkilökuntaan kuuluvat neuvottelivat kanssamme lääketieteellisistä ongelmista ja antoivat meidän tietää käyttämistään hoitomenetelmistä. He eivät nukuttaneet Tiarahia, vaan käyttivät paikallispuudutusta. Sitten he poistivat jonkin verran nestettä toisesta pleuraontelosta ja lähettivät sen laboratorioon, jotta siellä suoritettavien kokeiden avulla voitaisiin määrittää, mille antibioot(e)ille siinä oleva taudinaiheuttaja on herkkä. He löysivät yksinkertaisen, flunssan hoidossa käytettävän antibiootin, joka taistelisi kyseistä taudinaiheuttajaa vastaan. Tiarah sai tätä antibioottia suurina annoksina, ja hänet pantiin happitelttaan kymmeneksi päiväksi. Hänen vointinsa parani vakaasti.

Tutkiessaan hänestä otettuja tietokonetomografia- ja röntgenkuvia lääkärit havaitsivat, että hänen oikean keuhkonsa alaosassa oli märkäpesäke. Vaikka antibiootti vähensikin keuhkojen ympärillä olevaa nestettä, se ei kyennyt tuhoamaan märkäpesäkettä. Märkäpesäke muodosti todellisuudessa lisää nestettä, ja lääkärien mielestä oli mahdollista, että se täytyisi poistaa kirurgisesti. Ensiksi he kuitenkin jatkoivat antibioottihoitoa ja lisäsivät siihen toisen antibiootin. Hänelle annettiin myös suuria määriä rautaa ja kolmen päivän ajan ravinto annettiin suonen kautta, minkä jälkeen hän alkoi saada kevyttä kiinteää ravintoa. Hänen hemoglobiiniarvonsa nousi 50:een ja sitten 70:een. Veritautien erikoislääkäri ja keuhkospesialisti olivat yllättyneitä tällaisesta nopeasta ja jatkuvasta terveydentilan kohentumisesta. Keuhkospesialisti oli niin hämmästynyt, että hän sanoi: ”Teidän Jumalanne täytyy olla tämän takana.”

Koska suuret antibioottiannokset eivät tehonneet märkäpesäkkeeseen, pesäkkeessä olevalle taudinaiheuttajalle tehtiin herkkyysmääritys. Saatiin selville, että tähän taudinaiheuttajaan tehoaisi toisentyyppinen antibiootti. Koska kyseessä oli nuhakuumetta aiheuttava mikrobi, joka esiintyy tavallisesti suussa, lääkäri ajatteli, että Tiarahin on täytynyt niellä se ruoan mukana, jolloin sen on täytynyt joutua väärään kurkkuun ja sitä kautta keuhkoihin. Antibiootit pyrkivät tuhoamaan tämän taudinaiheuttajan, mistä syystä se koteloitui ja muodostui märkäpesäkkeeksi. Koska tämä oli keuhkolääkärin mielestä hyvin epätavallista, hän katsoi tarpeelliseksi dokumentoida kaikki havaintonsa ja hoitotoimenpiteensä sekä antaa keräämänsä tiedot erään lääketieteellisen julkaisun käyttöön.

Tiarah pääsi pois tästä sairaalasta avohoitopotilaana oltuaan siellä kuukauden päivät. Hänen täytyi edelleen käydä kolmen kuukauden ajan joka viikko erikoislääkärin luona sekä ottaa suuria antibiootti- ja rauta-annoksia. Häntä ei kuitenkaan koskaan leikattu. Hän on toipunut täysin, eikä hänen keuhkoissaan ole jälkeäkään taudista.

Tiarah on nyt erään Jehovan todistajien seurakunnan julistaja. 14. helmikuuta 1991 hänellä oli ensimmäinen puhe seurakunnan teokraattisessa palveluskoulussa. Aviomieheni ja minä kiitämme Jehovaa siitä, että hän siunasi lujan kantamme totella hänen käskyjään ja karttaa verta. Jatkakaamme kaikki Jehovan ylistämistä, koska hän on ylistämisen arvoinen. Ja jos lääkärisi vakuttaa sinulle, ettet voi selvitä ilman verta, muista sanoa hänelle: ”Vannomatta paras!” – Lähettänyt Nina Hooks, Brooklyn New York.