Päivä elämästäni runsasväestöisessä Hongkongissa
Hongkong on yksi tiheimmin asutuista paikoista maailmassa. Sen 1070 neliökilometrin suuruisella maa-alueella asuu 5,8 miljoonaa ihmistä, mikä merkitsee sitä, että neliökilometrillä asuu keskimäärin 5592 ihmistä. Koska vain kymmenesosassa maata asutaan, jokaista asuttua neliökilometriä kohden on keskimäärin 54000 asukasta! Paikalliset ihmiset näyttävät kuitenkin sopeutuneen ihailtavasti erään tällä alueella olevan väekkään kaupungin tuohuun ja hyörinään, niukkaan elintilaan, meluavaan liikenteeseen ja saasteisiin.
HERÄSIN puoli kahdeksalta herätyskellon kimeään ääneen, nousin ylös vuoteenani olevalta sohvalta ja pukeuduin nopeasti. Asun pienessä huoneistossa vanhempieni ja kolmen sisareni kanssa, jotka kaikki käyvät työssä. Niinpä kylpyhuoneeseen on aina jonotettava, eikä aikaa ole paljon. Nautittuani nopeasti aamiaisen tartun pyörääni ja ajan juna-asemalle. Päivittäinen koettelemus on alkanut. Tulen osaksi suunnatonta ihmismassaa, joka suuntaa kulkunsa töihin kiireisessä Hongkongissa.
Juna viuhuu tiuhaan rakennettujen vuokrakasarmien ja pilvenpiirtäjien ohi. Vaihdan seuraavaksi bussiin matkatakseni sataman poikki. Kulkureitillä kuljemme liikenneruuhkassa tunnelin läpi. Miten helpottavalta tuntuukaan sukeltaa esiin Hongkonginsaarelle, jonka finanssikeskuksessa toimistoni sijaitsee. Matka-aika on riippuvainen liikenteestä ja vie tunnista puoleentoista tuntiin. Olen vihdoin viimein perillä kello 9.30. Hengähtämiselle ei ole kuitenkaan aikaa – puhelin alkaa soida. Päivän ensimmäinen asiakkaani. Tämä toistuukin koko työpäiväni ajan – puhelinsoitto toisensa perään, saan harvoin lasketuksi kuulokkeen kädestäni. Sitten seuraa lyhyt lounastauko.
Istumapaikan löytäminen yhdestä alueen lukuisista ravintoloista on seuraava ongelma. Vaikuttaa siltä, kuin jokainen yrittäisi syödä samaan aikaan, samassa paikassa ja usein vielä samassa pöydässä! Jälleen kerran istun täysin tuntemattomien ihmisten kanssa samassa pöydässä. Tällaista on elämä väekkäässä Hongkongissa. Syötyäni ravitsevan kiinalaisen aterian ripeästi palaan toimistooni.
Yleensä en voi lopettaa työpäivääni kello 17.30, jolloin sen pitäisi päättyä. Kuten arvelinkin, kun lopulta voin hengähtää ja katson kelloani, se on 18.15. Joinakin iltoina kello on pitkälti yli seitsemän ennen kuin voin lähteä kotiin. Sitten on edessä raskas kotimatka.
Ensin bussilla ja sitten junalla. Viimein juna saapuu asemalle, jossa jään pois, ja suuntaan askeleeni polkupyörääni kohti. Pöyräillessäni kotiin palautan mieleeni, kuinka pikkukaupungistamme on tullut kuhiseva nykyaikainen kaupunki, joka on tupaten täynnä ihmisiä. Matalien talojen sijaan on noussut korkeuksiin kohoavia kaksi- tai kolmikymmenkerroksisia kerrostaloja. Suuret, leveät moottoritiet peittävät alleen suuria maakaistaleita, ja suurikokoiset, kovaääniset lentokoneet lentävät jatkuvana virtana kaupungin yli. Entinen leppoisa elämäntapa on ikiajoiksi mennyttä.
Kotimme on melko pieni – meillä kuudella on käytössä 28 neliötä asuintilaa, eikä minulla ole omaa huonetta. Tästä syystä nukun olohuoneen sohvalla. Vanhemmillani on kuitenkin oma huone, ja kolme sisartani nukkuvat pikkuruisen huoneensa kerrossängyssä. Yksityisyys on meille ylellisyyttä.
Vaikka asuntomme onkin pieni, se on merkittävä parannus siihen, mitä meillä ennen oli asuessamme yhdessä huoneessa hallituksen rakennuttamalla asuntoalueella. Mutta sellainenkin asunto on hyvä verrattuna niihin olosuhteisiin, joissa Mong Kokin alueen ihmiset elävät. He vuokraavat kolmeen kerrokseen pinottuja ”häkkiasuntoja”, joiden pituus on 180 senttimetriä ja korkeus sekä leveys 80 senttimetriä. Tällaisessa kopissa on tilaa patjalle ja joillekin henkilökohtaisille tavaroille. Huonekaluja sinne ei mahdu.
Kello 21:n maissa kaikki ovat kotona, ja istuudumme pöytään nauttimaan ilta-ateriaa. Illallisen jälkeen joku laittaa television auki. Se murskaa toiveeni hiljaisesta luku- ja tutkisteluhetkestä. Odotan kunnes kaikki ovat menneet nukkumaan kello 23:n tienoilla, minkä jälkeen olen yksin ja voin jonkin aikaa keskittyä rauhassa. Puolenyön aikaan minäkin olen valmis käymään nukkumaan.
Olen koulusta päästyäni käynyt töissä kahdentoista vuoden ajan. Jonain päivänä haluaisin mennä naimisiin, mutta minun täytyy työskennellä niin kovasti ansaitakseni leipäni, ettei minulla ole juurikaan aikaa edes tutustua johonkuhun naiseen riittävän hyvin. Lisäksi asunnon löytäminen on vaikeampaa kuin taivaaseen kipuaminen, kuten meillä on tapana sanoa. Tällainen kiihkeä kaupunkielämä ei ole minusta luonnollista, vaikka olemmekin oppineet selviytymään. Tajuan silti sen, että olen paljon edullisemmassa asemassa kuin miljoonat ja mahdollisesti miljardit maapallon muissa osissa elävät ihmiset, joilla ei ole kunnollista kotia, sähköä, juoksevaa vettä tai mahdollisuutta huolehtia hygieniastaan asianmukaisella tavalla. Me tarvitsemme varmasti paremman jäjestelmän, paremman maailman, paremman elämän. – Kertonut Kin Keung