”Olin valmis kuolemaan keisarin puolesta”

1. ”Sotilaan on tehtävä uskollisuudesta velvollisuutensa.

2. Sotilaan on tehtävä hyvästä käytöksestä elämäntapansa.

3. Sotilaan on pidettävä sotilaallista urhoollisuutta suuressa arvossa.

4. Sotilaan on kunnioitettava oikeudenmukaisuutta.

5. Sotilaan on elettävä yksinkertaisesti.”

NÄMÄ lausumat muodostivat viisikohtaisen valan, joka oli laadittu innoittamaan Japanin keisarilliseen armeijaan vasta otettuja miehiä. Vanhemmat upseerit kävivät päivittäin kuulustelemassa ne jokaiselta alokkaalta, ja ainoastaan virheetön esitys pelasti hänet nyrkiniskuilta. Järkkymätöntä uskollisuutta keisaria ja isänmaata kohtaan painotettiin aivan erityisesti.

Minut otettiin armeijaan vuonna 1938, jolloin Japani kävi parhaillaan vuodesta 1937 vuoteen 1945 kestänyttä sotaa Kiinaa vastaan. Joka tilaisuudessa meitä muistutettiin siitä, että sota oli pyhä ja että aivan niin kuin ”jumalten tuuli” (kamikaze) pyyhkäisi pois mongolit, kun he hyökkäsivät Japaniin 1200-luvun lopussa, samoin Japanin jumalat eli kamit antaisivat meille voiton.

Sotilaallisen ja ”hengellisen” koulutuksen jälkeen lähdimme taistelukentälle vuonna 1939. Vanhempani antoivat minulle tuhannen piston vyön, jonka sidoin ympärilleni. Tuhat eri ihmistä oli ommellut siihen kukin punaisen langan, joka kuvasi rukousta voiton ja sen puolesta, että hyvä onni seuraisi minua jatkuvasti asepalveluksessa. Lähtiessäni kohti Kiinaa ja heittäessäni jäähyväiset maalleni minussa heräsi ristiriitaisia tunteita. Ajattelin, että tämä voisi olla viimeinen kerta, kun näkisin isänmaani, mutta samalla olin valmis kuolemaan keisarin puolesta.

Kurjuuden keskellä Kiinassa

Manner-Kiinalle tyypillisessä ankarassa kuumuudessa osallistuimme heinäkuussa 1939 puhdistusoperaatioon Keski-Kiinassa. Marssin täydessä varustuksessa 30 kiloa painava kantamus selässäni, mutta silti en koskaan irrottanut tuhannen piston vyötäni. Päivämatka oli nelisenkymmentä kilometriä, ja sen päättyessä pääsin enää vaivoin eteenpäin saappaiden hiertämillä jaloillani. Puhkaisin rakot miekallani ja kaadoin niihin salisyylihappoa. Kirvelevä tuska hipoi sietokykyni rajoja. Jatkoin kuitenkin tätä itsekidutusta, kunnes rakot kovettuivat enkä enää tuntenut kipua.

Olin kuiva kuin tikku kuumuudessa marssimisesta. Otin purosta ruskeaa vettä kenttäpullooni, lisäsin siihen kloorikalkkia ja sammutin janoni. Hikoilin kaiken nesteen heti pois niin että vaatteeni kastuivat läpimäriksi ja univormuuni jäi valkoisia suolaläikkiä. Pian koko ruumistani syyhytti ja särki. Eräänä päivänä napitin takkini auki ja näin, että minulla oli joka puolella kehoani täitä ja niiden munia! Nitistin niitä yksi kerrallaan, mutta niitä oli minulle liian paljon. Meillä kaikilla oli täitä, ja siksi hyppäsimme puroon peseytymään, kun sellainen sattui kohdallemme. Jokaisella oli yltympäri punaisia, turvonneita läiskiä puremista. Kun olimme peseytyneet, upotimme univormumme kiehuvaan veteen hävittääksemme nuo syöpäläiset.

Myöhemmin minut siirrettiin divisioonan päämajaan Shanghaihin, jossa aloin palvella aliupseerina huollon piirissä. Tehtäviini kuuluivat joukkojen kirjanpidon hoito ja kassasta huolehtiminen. Eräänä päivänä näin kahden kiinalaisen kulin eli päivätyöläisen yrittävän juosta karkuun kassa mukanaan. Varoitin heitä, tähtäsin aseellani ja ammuin. Molemmat kuolivat siihen paikkaan. Tämä välikohtaus vaivasi myöhemmin omaatuntoani monia vuosia.

Kohti Singaporea

Loppuvuodesta 1941 meille annettiin määräys nousta laivaan kaikki varusteet mukanamme. Määränpäästämme ei sanottu mitään. Saavuttuamme Hongkongiin laivaan lastattiin polkupyöriä, panssarivaunuja ja kauaskantavia aseita, ja kun meille oli vielä jaettu kaasunaamarit ja kesäunivormut, lähdimme taas merelle. Muutamaa päivää myöhemmin saimme kuulla, että meidän oli tarkoitus osallistua tieteelliseen sotaoperaatioon, jonka laajuutta ei määritelty. Meidän tuli nyt lähettää jäähyväiskirje perheellemme. Kirjoitin vanhemmilleni viimeisen tervehdyksen, jossa pyysin heitä antamaan anteeksi sen, etten ollut tehnyt mitään täyttääkseni pojan velvollisuuteni. Kerroin heille, että uhraisin elämäni keisarin ja isänmaani puolesta.

Varhain aamulla ennen päivänsarastusta 8. joulukuuta 1941, samana päivänä kun japanilaiset pommikoneet hyökkäsivät Pearl Harboriin, teimme maihinnousuhyökkäyksen Songkhlan maakunnan rannikolle Thaimaahan.a Meri kuohui raivoisasti. Köysitikkaat kieppuivat emälaivan reunalla. Meidän piti kavuta niitä alas kaksi kolmannesta niiden pituudesta ja hypätä sitten maihinnousualukseen, joka keikkui kuin lastu laineilla. Ja koko ajan meillä oli raskaat kantamuksemme mukana! Vihollinen tulitti meitä, mutta hyökkäyksemme onnistui. Aloimme edetä viidakon läpi kohti Singaporea.

Päätehtäväni tämän liikkeen aikana oli varmistaa ruokatarvikkeet joukoille. Meidän oli määrä hankkia ne paikan päältä, koska emme voineet luottaa siihen, että huolto Japanista toimisi. Se merkitsi sitä, että huoltomiehet kulkivat eturintamassa sotilaiden mukana, etsivät ruokavarastoja ja ottivat ne käyttöömme. Vaikka minusta ei silloin tuntunut väärältä tehdä niin, se oli todellisuudessa laajamittaista rosvousta.

Parempi kuolla kuin antautua

Erään kiivaan taistelun aikana, jota käytiin Alor Setarin kaupungissa lähellä Thaimaan ja Malaijan rajaa, löysimme valtavan varastorakennuksen, joka oli täynnä ruokaa. ”Tästä hienosta uutisesta täytyy kertoa selustan huoltotoimistoon”, ajattelin. Otin yhden miehistäni kuljettajaksi, ja niin lähdimme matkaan englantilaisilta takavarikoidulla autolla. Ajoimme hyväntuulisina eteenpäin, kunnes käännyttyämme eräässä kulmauksessa näimme edessämme rivin englantilaisia panssarivaunuja. Olimme ajaneet harhaan reitiltämme ja joutuneet suoraan 200 intialaisen ja englantilaisen sotilaan eteen! Oliko tämä loppumme? Jos emme pääsisi läpi, joutuisimme häpeällisesti vangituiksi, ja japanilaisina olimme valmiita kuolemaan ennemmin kuin elämään nöyryyttävässä sotavankeudessa. Suuntasin pistoolini kohti kuljettajan ohimoa, ja hän piti paljasta veistä vatsaani vasten. Käskin häntä ajamaan suoraan eteenpäin, ja sitten kiisimme läpi ankaran konekivääritulituksen. Emme loukkaantuneet, mutta olimme täysin eksyksissä. Ajoimme umpikujaan, jätimme auton ja lähdimme kävelemään viidakon läpi. Käärmeiden ahdistellessa ja vihollisten takaa-ajamina ponnistelimme epätoivoisesti päiväkausia päästäksemme joukkueemme luo. Saavuttuamme perille saimme tietää, että he olivat jo lähettäneet ilmoituksen, jossa meidän sanottiin saaneen surmamme taistelussa.

Kuala Lumpurissa Malaijassa näimme monia englantilaisia sotavankeja. He olivat jyrkkä vastakohta japanilaisille sotilaille, joille sotavangiksi joutuminen oli häpeällistä ja nöyryyttävää. Englantilaiset olivat yhä optimistisia ja sanoivat, että jonain päivänä osat vaihtuisivat. Jätimme heidän sanansa huomiotta, sillä olimme etenemässä valtavalla vauhdilla.

Singaporen valloitus

Pian olimme Singaporen saaren edustalla. Rannalla oli lukemattomia miinoja ja piikkilanka-aitoja. Tulitimme sitä keskitetysti kauaskantoisilla aseillamme ja saatuamme sillanpääaseman nousimme maihin.

Singapore on suhteellisen pieni saari, mutta siellä taisteli kaiken kaikkiaan 160000 sotilasta. Tunkeutuessamme eteenpäin kompastelimme kuolleiden tovereidemme ruumiisiin. Englantilaiset pelkäsivät yöllisiä hyökkäyksiämme. Japanilaiset Kesshitai-itsemurharyhmät (”Valmis kuolemaan”), joihin kuhunkin kuului kymmenkunta sotilasta, hyökkäsivät aaltoina miekat paljastettuina. Kun pyydettiin lisää vapaaehtoisia, 10 miestä 10:stä astui esiin. Keisarin puolesta kuoleminen oli meille kunnia.

Kun ylitimme Johoren salmen Malakan niemimaalta käsin helmikuussa 1942, huomasimme, että vihollinen oli suunnannut kuuluisat Changi-tykistöpatterinsa pois meistä luullen meidän tulevan avomereltä päin. Kun ne sitten tähdättiin meitä kohti, ne todella olivat pelottavat.

Vihollispattereiden ammukset räjäyttivät suuria monttuja kulkemaamme tiehen niin etteivät sotilaskulkuneuvot päässeet ajamaan sitä pitkin. Kaksitoista sotavankia määrättiin seisomaan montun reunalle; konekivääreillä varustautunut teloitusryhmä tähtäsi heitä kohti ja ampui. Toiset kaksitoista vankia määrättiin heittämään kuolleet ruumiit monttuun ja peittämään ne maakerroksella; uuden konekivääritulituksen myötä heistä tuli seuraavan montun täytettä. Näin jatkettiin, kunnes tie oli aivan tasainen. (Nykyään minusta tuntuu tuskalliselta muistella joitakin niistä raakuuksista, joita teimme, mutta ne kuuluivat tuon hirvittävän sodan julmaan todellisuuteen.) Silloin omatuntoni oli jo ”kuin poltinraudalla merkitty”, niin turtunut, ettei minussa herännyt enää minkäänlaisia tunteita nähdessäni tällaista raakuutta (1. Timoteukselle 4:2).

Helmikuun 15. päivänä 1942 korkea-arvoinen englantilainen upseeri tuli meitä kohti joidenkin miestensä kanssa kantaen valkoista lippua. ”Se on kenraali Percival!” joku toverimme huusi. ”Me onnistuimme!” ajattelin. Malaijassa olleiden englantilaisten joukkojen komentaja oli antautunut. Muistan hyvin tuon historiallisen tilaisuuden. Luotin entistä lujemmin Japanin vanhojen jumalten voimaan.

Singaporen valtauksen jälkeen minut lähetettiin eri kohteisiin, muun muassa Uuteen-Guineaan, ja vuonna 1943 sain määräyksen palata Japaniin. Olin suunnattoman iloinen ajatellessani, että näkisin vanhempani. Laivamme joutui kuitenkin odottamaan vihollisen sukellusveneiden vuoksi. Niihin aikoihin sodan tuulet alkoivat kääntyä meitä vastaan, ja muistin englantilaisten sotavankien Kuala Lumpurissa lausumat sanat. Osat olivat todella vaihtumassa.

Hiroshiman murhenäytelmän silminnäkijänä

Kun vihdoin astuin Japanin maaperälle, puristin käteni yhteen ja kiitin jumalia ja Buddhaa. Ajattelin, että tuhannen piston vyöni suojeleva voima ja muinaiset jumalat olivat varmastikin varjelleet minua. Lähettäessään meidät kotiin palveluksessa ollut komentaja käski meidän hankkia lapsia ja sanoi: ”Jos ette perusta perhettä, olette epäisänmaallisia.” Täyttääkseni tämän tehtävän päätin lujasti mennä naimisiin. Eräs sukulainen järjesti avioliiton puolestani, ja joulukuussa 1943 otin Hatsukon vaimokseni.

Toimin vanginvartijana Hiroshiman laitamilla, kun atomipommi räjähti kaupungin yllä 6. elokuuta 1945. Jonkun täytyi mennä auttamaan raunioihin jääneitä. ”Jos jotkut teistä ovat halukkaita lähtemään oman henkensä uhalla, niin kokoontukaa yhteen”, työnjohtajani pyysi. Armeijassa kouliintunut mielenlaatuni pakotti minut lähtemään, vaikka vaimoni odotti ensimmäistä lastamme. Saimme otsanauhat, joiden keskellä oli nousevan auringon kuva ja Kesshitai-sanan muodostavat kirjainmerkit.

Tehtävänämme oli pelastaa Hiroshiman vankilassa olleet vangit. Matkalla näimme kuolleiden ruumiiden täyttämiä jokia: ihmiset olivat hypänneet veteen yrittäessään paeta räjähdystä seurannutta kuumuutta. Vankilaan saavuttuamme annoimme vangeille ensiapua ja veimme heidät kuorma-autolla sairaalaan. En silloin aavistanutkaan, että Katsuo Miura, Jehovan todistaja, joka säilytti kristillisen nuhteettomuutensa Japanissa sodan aikana, oli siihen aikaan tuossa vankilassa uskontonsa vuoksi.

Usko jumaliin katoaa

Viikkoa myöhemmin minun piti ilmoittautua Hiroshimassa sijaitsevaan pioneerijoukkojen huoltotoimistoon. Kävellessäni autolle paikallisen koulun kovaäänisestä kuului radion erikoislähetys. Keisari Hirohiton ääni kuului ensimmäistä kertaa radiossa. Seisoin suorana ja kuuntelin hänen ilmoitustaan. Kyyneleet tulvivat silmiini ja valuivat alas pitkin poskiani. Kaikki voimani tuntui katoavan. Keisari sanoi, että hän tulisi ”sietämään sen, mikä tuntuu sietämättömältä” – hän nöyrtyisi ja antautuisi liittoutuneille! ”Antautua” – tuo anteeksiantamaton sana keisarijumalan huulilla!

”Jumalten” tuuli ei koskaan puhaltanutkaan, ja Japani, ”jumalten” maa, lyötiin. Luottamukseni keisariin ja isänmaahan oli pirstaleina. Toivottomat, päämäärättömät päivät vierivät ohi. Koska tosi Jumala ei nähtävästi ollut ollut niiden jumalten joukossa, joihin olin uskonut, otin selvää monista muista uskonnoista. Ne kaikki kuitenkin vetosivat itsekkyyteen ihmeparannuksillaan ja ahneella voitontavoittelullaan, ja siksi päädyin uskomaan omalla tavallani. Ajattelin, että elämän lopullinen päämäärä oli ilmaista lähimmäisenrakkautta omassa työssä. Koska minulla oli polkupyöräliike, yritin myydä laatupyöriä kohtuuhintaan ja tarjota nopeaa ja ystävällistä korjauspalvelua. Työ sai jumalilta jääneen paikan sydämessäni.

Löydän tosi Jumalan

Alkuvuodesta 1959 olin töissä liikkeessäni, kun eräs aviopari astui sisään ja tarjosi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. He olivat Jehovan todistajia ja palasivat muutamaa päivää myöhemmin kannustamaan minua tutkimaan Raamattua. Koska olin aina halukas saamaan enemmän tietoa Jumalasta, suostuin siihen heti. Pyysin myös vaimoni mukaan viikoittaiseen tutkisteluun.

Aloin vihdoin ymmärtää, että olin uskonut johonkin sellaiseen, millä ei ollut mitään todellisuuspohjaa. Huomasin nyt, miten järjetöntä oli ollut omistautua palavasti jollekulle, jolla ei ollut valtaa antaa pelastusta. Psalmin 146 jakeiden 3 ja 4 mukana pyyhkiytyivät sydämestäni pois viimeisetkin rippeet siitä kiintymyksestä, jota olin tuntenut keisaria kohtaan. Niissä sanotaan: ”Älkää luottako ruhtinaihin älkääkä ihmislapseen, sillä ei hän voi auttaa. Kun hänen henkensä lähtee hänestä, niin hän tulee maaksi jälleen; sinä päivänä hänen hankkeensa raukeavat tyhjiin.” Se varaukseton uskollisuus, jota olin osoittanut keisaria ja isänmaata kohtaan sodan aikana, oli nyt suunnattava kohti suurta Kaikkeuden Suvereenia ja elämän Alkuunpanijaa, Jehova Jumalaa.

Mutta yksi asia oli painanut paljon mieltäni: verivelka, jonka olin hankkinut itselleni Kiinan taisteluissa – erityisesti Singaporessa. Kuinka minun kaltaiseni veren tahraama mies voisi palvella suurta Kaikkeuden Suvereenia? Tämä pulma ratkesi vuonna 1960, kun kotikaupungissamme Iwakunissa pidettiin kierroskonventti. Tarjosimme majapaikan konventin puheenjohtajana toimineelle lähetystyöntekijälle Adrian Thompsonille ja hänen vaimolleen Norrinelle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja purin sisimmät huoleni kertomalla Singaporen kokemuksiani. ”Minulla on suuri verivelka”, sanoin veli Thompsonille. ”Voinko saada Jumalan hyväksynnän?” Hän vastasi siihen yksinkertaisesti: ”Olet samalla tiellä kuin ensimmäisen vuosisadan roomalainen upseeri Kornelius.” Hänen sanansa hälvensivät viimeisenkin epäilykseni, ja seuraavana päivänä minut sekä vaimoni kastettiin. (Apostolien teot 10:1–48.)

Korkeimman Jumalan uskollinen palveleminen tuottaa iloa

On suuri ilo saada palvella kaikkeuden Mahtavinta Persoonaa Jehovaa, jolle ei mikään muu jumala, jota olin palvellut, vedä vertoja. On myös suurenmoinen etu saada osallistua hengelliseen sotaan Jeesuksen Kristuksen sotilaana (2. Timoteukselle 2:3). Aloin ilmaista perhepiirissä alamaisuutta Jumalalle. Pian kasteeni jälkeen satuin kuulemaan, kun isäni sanoi äidilleni: ”Tomiji ei kumarra Buddhan alttarin edessä eikä suorita enää muistoseremonioita sukuhaudallamme.” Japanilaiset näet pitävät rakkauden ilmauksena sitä, että lapset kunnioittavat esi-isiään vuosittaisilla muistorituaaleilla. Kuultuani isäni sanat en voinut olla kertomatta hänelle totuudesta. Hän tutki kanssani Raamattua ja meni kasteelle syksyllä 1961 yhtaikaa tyttäreni Eikon ja poikani Akinobun kanssa. Nuorin tyttäreni Masako seurasi heidän perässään. Äitini piti kiinni omasta uskonnostaan eikä aluksi halunnut tutkia, mutta joidenkin vuosien kuluttua myös hän ryhtyi palvelemaan kanssamme Jehovaa.

Vuonna 1975 seurasin vaimoni esimerkkiä ja aloitin kokoajanpalveluksen vakituisena tienraivaajana. Siitä lähtien olen saanut palvella Jeesuksen Kristuksen sotilaana seurakuntarintamalla. Kun tunnen itseni hiukan väsyneeksi, muistelen sitä intoa, joka minulla oli palvellessani keisaria ja isänmaata, ja mietin itsekseni: ”Jos palvelin keisaria ja isänmaata niin antaumuksellisesti, kuinka voin olla vähemmän antaumuksellinen palvellessani suurta Kaikkeuden Suvereenia?” Ja niin minulla on taas voimia jatkaa eteenpäin. (Jesaja 40:29–31.) Enää en palvele ketään ihmistä viisikohtaisen valan vaatimalla tavalla, vaan täsmälliseen tietoon perustuva, sydämestä lähtevä antaumukseni kohdistuu Korkeimpaan Jumalaan Jehovaan. Hän ansaitsee kokosieluisen uskollisuutemme. (Kertonut Tomiji Hironaka.)

[Alaviitteet]

[Kuva s. 15]

Tomiji Hironaka sodan aikana

[Kuvat s. 16]

Siviilipuolustuksen väkeä sammuttamassa paloa Singaporen taistelussa

Kenraali Percival antautuu japanilaisille

[Lähdemerkintä]

The Bettmann Archive

[Kuva s. 17]

Hiroshima atomipommin pudotuksen jälkeen vuonna 1945

[Lähdemerkintä]

Valokuva: USAF

[Kuva s. 18]

Vaimoni ja minä sekä kirja, joka muutti elämämme – Raamattu