Pidin lupaukseni
SYNNYIN Rio de Janeirossa Brasiliassa vuoden 1930 laskiaissunnuntaina erään juhlan aikana. Juhlassa oli läsnä Rion kermaa: lääkäreitä, armeijan everstejä ja rikkaita liikemiehiä. Taikauskoisina he kaikki heittelivät ensimmäiseen kylpyveteeni kultasormuksia ja timantteja uskoen, että sen ansiosta tästä poikavauvasta tulisi rikas ja kuuluisa. Puolisentoista vuotta myöhemmin minut palkittiin Rion kauneimpana pienokaisena erään aikakauslehden järjestämässä kilpailussa.
Vähän tämän jälkeen äitini sairastui vakavasti. Kun lääkärit eivät antaneet hänelle mitään toivoa paranemisesta, isäni jätti hänet ja lapset. Minut isäni pystyi antamaan erään velan maksuksi, ja niin jouduin rikkaaseen perheeseen Guarujáan Santo Amaron saarelle São Paulon osavaltioon. Siellä kasvoin muistamatta mitään aikaisemmasta perheestäni. Erään koululoman aikana, jonka vietin Rio de Janeirossa noin 450 kilometrin päässä asuinpaikastani Guarujásta, tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti elämäni.
Satunnainen tapaaminen
Leikin ikäisteni poikien kanssa Rion Jardim da Glória -nimisessä kaupunginosassa. Koska kasvatusvanhempani antoivat minulle paljon rahaa, ostin jäätelöä yleensä koko poikajoukolle, ja olin sen vuoksi melkoisen suosittu. Yksi Alberto-niminen poika kysyi minulta, missä asuin. Kun kerroin sen hänelle, hän sanoi: ”Minulla on pikkuveli, ja hänkin asuu São Paulossa, mutta en ole koskaan tuntenut häntä. Hänen nimensä on Cézar. Isäni antoi hänet erääseen siellä asuvaan perheeseen, ja nyt äiti itkee joka päivä sitä, ettei voi nähdä häntä enää.”
Alberto jatkoi: ”Jos joskus tapaat São Paulossa kymmenvuotiaan pojan, jonka nimi on Cézar, kerro hänelle, että tapasit hänen veljensä ja että hänen äitinsä haluaisi nähdä hänet.”
”Kerron varmasti”, lupasin. ”Onhan hänellä sentään sama nimi kuin minulla.”
Muutos olosuhteissa
Alberto kertoi äidilleen keskustelustamme, ja tämä halusi tavata minut. Kun Alberto ja minä tapasimme jälleen Jardim da Glóriassa seuraavana sunnuntaina, hän sanoi: ”Äiti haluaa nähdä sinut. Luulen, että hän haluaa sinun vievän viestin veljelleni São Pauloon.”
Alberto vei minut heti äitinsä luokse, joka istui puistonpenkillä. Äiti tarkasteli minua huolellisesti päästä jalkoihin. Sitten hän halasi minua ja alkoi itkeä. ”Keitä vanhempasi ovat?” hän kysyi.
”Garibaldi Benzi ja Nair”, vastasin. ”Ja minä olen Cézar Benzi.”
Hän pyysi saada tavata äitini, joka melkein pyörtyi kuultuaan, mitä oli tapahtunut. Myöhemmin nuo kaksi äitiä tapasivat toisensa ja puhuivat minusta pitkän aikaa. Jälkeenpäin Alberto sanoi minulle: ”Minun äitini on sinun oikea äitisi, ja sinä olet minun veljeni!”
Äiti oli parantunut sairaudestaan ja kasvatti nyt yksin vanhempaa veljeäni ja sisartani. Kun olin aivan varma siitä, että olin löytänyt oikean perheeni, pyysin äitipuoleni suureksi pettymykseksi saada muuttaa sen luokse asumaan. Minä halusin kuitenkin kovasti päästä oman veljeni ja sisareni luokse. Lisäksi säälin äitiä, koska hän oli joutunut kärsimään siitä, ettei tiennyt, olinko elossa vai kuollut. Niinpä pysyin vakaasti päätöksessäni, vaikka se merkitsi muuttamista ylellisestä kodista Guarujásta Rio de Janeiron köyhässä kaupunginosassa sijaitsevaan taloon. Melkoinen muutos! Nyt minun piti koulun jälkeen tehdä lujasti työtä, koska perheeni oli riippuvainen ansioistani.
Teen lupauksen
Kun vartuin, opin valmistamaan ja myöhemmin suunnittelemaan koruja. Työryhmämme jäsenet kävivät kauppaa myös tuontitavaralla – josta suuri osa oli salakuljetettua – mikä olikin hyvin tuottoisaa liiketoimintaa. Helpon rahan mukana kuvaan tulivat juhliminen, naiset ja hillittömät juomingit. Jo 22-vuotiaana menin naimisiin Dalvan, kouluaikaisen tyttöystäväni, kanssa. En todellakaan ollut hänen arvoisensa. Hän oli ihanteellinen vaimo ja äiti: sivistynyt, kohtelias ja hyväkäytöksinen.
Kun olimme olleet naimisissa seitsemän vuotta, olin eräänä yönä palaamassa kotiin jälleen yksistä hurjista juhlista ja aloin ajatella asioita vakavasti. Päättelin, että jos jatkan nykyistä elämäntapaani, en pystyisi koskaan opettamaan kolmelle kasvavalle lapsellemme oikeita moraaliarvoja. Niinpä päätin muuttua. Palattuani kotiin herätin Dalvan ja kerroin hänelle päätöksestäni.
”Tarkoitatko, että herätit minut kello kaksi yöllä vain puhuaksesi minulle tuollaista roskaa?” Hänellä oli yllin kyllin syytä olla uskomatta minua. Lupasin kuitenkin: ”Tällä kertaa todella tarkoitan sitä. Ja ensi töikseni aion siirtää liikkeeni lähelle kotiamme, niin että meillä on enemmän aikaa olla yhdessä perheenä.” Dalvan yhä epäillessä aikeitani menimme nukkumaan.
Seuraavana päivänä löysin kaksikerroksisen rakennuksen, ja suunnittelin meidän muuttavan asumaan yläkertaan ja siirtäväni liikkeeni alakertaan. Sitten menin jättämään hyvästit entisille liikekumppaneilleni. Olin vakaasti päättänyt pitää lupaukseni. Ensimmäisen kerran Dalva ja minä aloimme nauttia elämästä yhdessä lastemme kanssa.
Saan apua lupaukseni pitämisessä
Kolmisen kuukautta myöhemmin kävi Fabiano Lisowski luonani. Hän oli tuntenut minut kauan. Kun kerroin haluavani hänen tapaavan vaimoni, hän kysyi: ”Onko hän laillinen vaimosi?”
Kun Dalva tuli kotiin, esittelin Fabianon hänelle ”jonkin Raamatun uskonnon pappina”. Fabiano nauroi ja selitti olevansa Jehovan todistaja. Minua ei uskonto kiinnostanut, mutta Dalva piti Raamatusta. Fabiano ja Dalva alkoivat keskustella, mutta minä olin hiljaa, sillä en ymmärtänyt lainkaan, mistä he puhuivat.
Fabiano kutsui meidät seuraavana sunnuntaina pidettävään kokoukseen. Hänen yllätyksekseen lupasin tulla. Dalva oli ilosta suunniltaan, sillä hän tiesi minun olevan sanani mittainen. Jos siis lupasin mennä kokoukseen, hän saattoi olla varma siitä, että menisin. Olin oppinut kaksi asiaa ollessani tekemisissä salakuljetustavaran kanssa: tulee pitää sanansa eikä koskaan saa myöhästyä tapaamisesta.
Olin aina kantanut vyössäni revolveria, mutta kun menin kokoukseen, jätin aseen kotiin. Ihmiset olivat vieraanvaraisia ja hyväkäytöksisiä, ja niinpä lupasin tulla uudestaan seuraavana sunnuntaina. Siitä lähtien kävimme säännöllisesti kokouksissa valtakunnansalissa enkä kantanut enää koskaan asetta.
Fabiano järjesti niin, että hän kävi joka keskiviikkoilta luonamme vaimonsa ja anoppinsa kanssa. Fabiano tiesi, että olin ateisti, joten hän puhui pääasiassa Dalvalle. Koska tunsin olevani ulkopuolinen, aloin puhella Fabianon kanssa muista asioista, ja siksi hän alkoi kohteliaasti kiinnittää enemmän huomiota minuun. Näin, että hänellä oli kirja ”Olkoon Jumala totinen”, mutta hän epäröi tarjota sitä minulle. Lopulta kysyin: ”Mihin tuota kirjaa käytetään?”
Yllättyneenä hän vastasi: ”Tutkimiseen.”
”Jos se on tarkoitettu tutkittavaksi, niin katsotaanpa, mitä siinä sanotaan”, vastasin.
Kaikki olivat yllättyneitä eivätkä oikein tienneet, mitä odottaa. Tutkistelu kuitenkin aloitettiin, ja seurasin sitä tarkkaavaisesti. Dalva säteili, ja jopa lapset pitivät Fabianon selityksistä.
Tutkistelun aikana Fabianon vaimo huomasi, että tupakoin jatkuvasti, ja sanoi: ”Sinä näytät tupakoivan melkoisesti.”
”Olen polttanut koulupojasta asti”, selitin. ”Ja tutkiessani korumalleja poltan koko ajan.”
Tahdikkaasti hän sanoi: ”Monet yrittävät lopettaa tupakoimisen mutta eivät voi.”
”Minä pystyn lopettamaan, milloin vain haluan”, tiuskaisin takaisin.
”Niinhän sinä luulet”, hän vastasi.
”Minäpä näytän sinulle ja lopetan tänään”, sanoin hänelle. Tupakoimiseni loppui siihen, enkä ole koskaan sen jälkeen polttanut.
Tutkistelumme ensimmäisinä kuukausina meillä ei ollut helppoa. Entiset ystäväni etsivät minut käsiinsä ja tarjosivat joitakin epäilyttäviä kauppoja, ja taannoiset naisseuralaiseni tulivat kotiimme tapaamaan minua. Mutta olin lujasti päättänyt muuttaa elämäntapani, ja Jehovan ansaitsemattoman hyvyyden ansiosta onnistuin siinä. Aluksi liikkeeni menestyi heikommin kuin ennen, ja meidän täytyi alentaa elintasoamme. Mutta onneksi Dalva jaksoi aina olla rohkaiseva.
Tutkittuamme viisi kuukautta Raamattua kaikki epäilykseni olivat hävinneet. Olin vakuuttunut siitä, että Jehova on tosi Jumala ja että Raamattu on hänen kirjoitettu Sanansa. Niinpä 12. tammikuuta 1962 Dalva ja minä olimme niiden 1269:n joukossa, jotka kastettiin Ibirapuera Parkissa São Paulossa pidetyssä ensimmäisessä suuressa konventissa. Läsnä oli 48000 kuulijaa – se oli suurenmoinen näky!
Lastemme opettaminen
Tuo konventti sai minut vakuuttuneeksi siitä, että lastemme opettaminen ja valmentaminen on vakava vastuu. Siksi järjestimme heti raamatuntutkistelun perheenä joka keskiviikkoillaksi. Vielä nykyäänkin keskiviikko on perhetutkisteluiltamme. Nyt meitä on enää kaksi, Dalva ja minä, sillä kaikki lapsemme ovat menneet naimisiin.
Tutkisteluumme lasten kanssa sisältyi keskusteluja meidän aikamme nuorten tavanomaisista ongelmista, kuten pukeutumisesta ja ulkoasusta sekä oikeasta käytöksestä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvien kanssa. Jos jollakulla lapsista oli puhe teokraattisessa palveluskoulussa, sitä harjoiteltiin keskiviikkoiltana.
Lisäksi näytimme lapsille Jehovan luomakunnan kauneutta viemällä heidät eläintarhoihin ja muihin paikkoihin. Autoimme heitä ymmärtämään, että Jehova loi eläimet ja linnut ihmisen iloksi ja että pian saisimme nauttia niiden näkemisestä vapaassa luonnossa, missä niitä voi helliä ja hyväillä, eikä enää häkeissä ja kaltereitten takana.
Kun lapset olivat vielä hyvin pieniä, kiinnitimme ruokakomeroomme aikataulun Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtien sekä muiden Vartiotorni-seuran julkaisujen lukemista varten. Jokainen heistä teki parhaansa pysyäkseen tuossa aikataulussa, jotta he saattoivat sitten kertoa meille, mitä he olivat oppineet. Voimme todella sanoa, että lastemme valmentaminen tällä tavoin oli meille hyvin palkitsevaa. Kukin kolmesta lapsestamme kastettiin ennen heidän tuloaan teini-ikään.
Cézar, nuorimmaisemme, oli ensimmäinen, joka halusi ryhtyä kokoajanpalvelukseen. Hänen ollessaan yhdeksänvuotias matkavalvoja pyysi hänet yllättäen lavalle kertomaan, miksi hän halusi tulla isona. ”Beeteliläiseksi, kierrosvalvojaksi tai lähetystyöntekijäksi”, Cézar vastasi.
Seitsentoistavuotiaana Cézarista tuli kokoaikainen tienraivaajapalvelija. Sitä ennen hän kävi painajan kurssin valmistautuakseen palvelemaan Vartiotorni-seuran Brasilian haaratoimistossa. Pian tämän jälkeen hänet kutsuttiinkin Beeteliin, ja hän palveli siellä neljä vuotta. Sitten hän meni naimisiin, ja hänestä ja hänen vaimostaan tuli erikoistienraivaajia. He jatkoivat tässä työssä, kunnes heille syntyi poika. Nykyään Cézar palvelee kristittynä vanhimpana, ja hänen vaimonsa on vakituinen tienraivaaja. Heidän poikansa kastettiin vuonna 1990 yksitoistavuotiaana.
Sandra-tyttäremme aloitti tienraivauspalveluksen vuonna 1981. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Sílvio Chagasin kanssa, joka oli Beetel-perheen jäsen. He palvelivat yhdessä erikoistienraivaajina kahdeksan vuotta ja ovat nyt kierrostyössä vieraillen Jehovan todistajien seurakunnissa. Sandran kaksossisar Solange ja hänen miehensä palvelivat kolme vuotta erikoistienraivaajina. Heidän poikansa Hornan kastettiin äskettäin. Solangen aviomies toimii kristittynä vanhimpana.
Dalva ja minä olemme sitä mieltä, että lastemme hengellinen kasvu oli suurelta osin sen keskiviikkoiltaisin pidetyn säännöllisen perhetutkistelun ansiota, jota alettiin pitää noin 30 vuotta sitten. Toinen seikka, joka auttoi meitä kasvattamaan heitä, oli se, että kutsuimme säännöllisesti kotiimme matkavalvojia ja muita kokoajanpalvelijoita. Nämä veljet ja sisaret auttoivat lapsia asettamaan tavoitteekseen kokoajanpalveluksen.
Henkilökohtaisia siunauksia
Dalva ja minä olemme ohittaneet monia virstanpylväitä sitten sen tärkeimmän vuonna 1962, jolloin meidät kastettiin. Jonkin aikaa palvelin kierrosvalvojan sijaisena, ja meillä oli etu vierailla Jehovan todistajien seurakunnissa. Sain myös osallistua Duque de Caxiasissa sijaitsevan konventtisalin rakentamiseen, joka kesti viisi vuotta. Olen lisäksi käynyt usein siviili-, terveys- ja sotilasviranomaisten, myös osavaltion varakuvernöörin, puheilla. Näiden käyntien tarkoitus oli vuokrata stadioneita konventtejamme varten ja selittää puolueetonta asennettamme sekä sitä, miksi Jehovan todistajat eivät hyväksy verensiirtoja.
Kun muistelen kaikkia niitä suurenmoisia siunauksia, joita olen saanut sen yön jälkeen, jona herätin Dalvan ja kerroin lupauksestani, voin rehellisesti sanoa, että kaikkein suurin siunaus on ollut julistaa Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Dalva ja minä olemme vakuuttuneita siitä, että se tapa, jolla Jehova Jumala johtaa meitä järjestönsä avulla, on tosiaan se ”Tie”, joka johtaa onnelliseen elämään nyt ja lopulta ikuiseen elämään Jumalan uudessa maailmassa (Apostolien teot 9:2; 19:9). (Kertonut Cézar A. Guimarães.)
[Kuva s. 23]
Cézar Guimarães perheineen nykyään