Miten me yksitoista orpolasta selviytyisimme?
Kertonut Maria Lucia Vinhal
”JOS Jumala todella rakastaisi meitä, hän ei olisi ottanut sekä isää että äitiä pois niin lyhyessä ajassa!” ”Jos Jumala kerran on kaikkivaltias, niin miksei hän estänyt äidin kuolemaa, kun hän kerran tiesi äidin jättävän jälkeensä yksitoista orpolasta?”
Kiistelin tähän tapaan yhä uudelleen ja uudelleen katolisten ystävieni ja sukulaisteni kanssa, jotka itsepintaisesti esittivät sen olleen Jumalan tahto, että isä teki itsemurhan ja että äiti neljä kuukautta myöhemmin kuoli sydänkohtaukseen. Peloissani ja hämmentyneenä kysyin toistuvasti itseltäni: ”Miten minä, 17-vuotias tyttönen, pystyn huolehtimaan kymmenestä nuoremmasta veljestäni ja sisarestani, joista nuorin on vasta kuukauden ikäinen?”
Perheeni tausta
Me olimme olleet hyvin harras katolinen perhe. Isäni, joka oli koulunopettaja, palveli myös rahastonhoitajana ja katekeettana (kristinopin alkeiden opettajana) lähellä sijaitsevassa kappelissa, ja minä lauloin kuorossa. Me molemmat kuuluimme Saint Vincent de Paulin uskonnolliseen veljeskuntaan. Perheestämme kaikki osallistuivat päivittäin hartaudenharjoituksiin ja muihin kirkon toimintoihin, sillä siinä Goiásin osavaltion sisäosassa Brasiliassa sijaitsevassa hiljaisessa pikkukaupungissa, jossa asuimme, ei ollut paljonkaan muuta tekemistä.
Isällä oli voimakas halu oppia tuntemaan Raamattua ja ymmärtämään sitä, ja hän lukikin sitä paljon, monesti aamun pikkutunneille asti. Muistan kerran kuulleeni hänen itkevän, koska hän ei ymmärtänyt Jobin sanoja: ”Kuka suo minulle sen, että sinä suojelisit minua helvetissä?” (Job 14:13, Douay) Isä kysyi ääneen: ”Jos Job oli uskollinen palvelija, niin miksi hän pyysi, että hänet lähetettäisiin helvettiin suojaan?” Isällä oli muitakin kysymyksiä, joihin hän ei saanut vastausta: Miksi me kärsimme niin kovasti? Eikö Jumala muista meitä? Hän etsi vastauksia jopa joistakin protestanttisista kirkoista – mutta turhaan.
Hiljainen, yksinkertainen elämämme pirstoutui 24. kesäkuuta 1974, kun kaksi serkkuani toivat minulle tuon sydäntäsärkevän uutisen: ”Maria Lucia, isäsi on tappanut itsensä!” Epäonnistunut kauppa oli tuonut taloudellisen tappion ja velkoja, mikä oli tehnyt isästä epätoivoisen. Järkytys ja huoli oli liikaa äidin heikolle sydämelle, ja niinpä hänkin kuoli neljä kuukautta myöhemmin jättäen jälkeensä meidät, yksitoista rutiköyhää ja murheen murtamaa orpolasta.
Mikä neuvoksi?
Tuohon aikaan työskentelin valintamyymälässä ja ansaitsin hyvin vähän. Koska meille jäi niin paljon velkaa, aloimme kärsiä puutetta niin että toisinaan meillä ei ollut edes tarpeeksi syötävää. Nähdessään surkean tilamme muuan työtoveri keräsi meille ruokaa ovelta ovelle. Vaikka minua hävetti, olin silti kiitollinen hänelle tuosta huomaavaisesta teosta ja myös paikallisten ihmisten antamasta avusta.
Äiti oli omistanut talomme, joten meillä oli edes paikka missä asua. Jonkin ajan kuluttua aloimme lisäksi saada pientä eläkettä. Auttaakseen meitä tulemaan toimeen 12-vuotias Paulo meni töihin lihakauppaan ja Sílvio, joka oli vasta 11-vuotias, alkoi jaella maitoa. 15-vuotias Lucia Maria ja 9-vuotias Maria Aparecida huolehtivat kotitöistä. Oli mahdotonta, että me kaikki yksitoista olisimme voineet pysyä yhdessä, joten päätettiin, että kuusi nuorinta lasta menisi toistaiseksi asumaan sukulaisten luo. Me muut uppouduimme pian ponnisteluihin jokapäiväisen elämän huolista selviytymiseksi.
Oli hyvin monia meitä kaikkia koskevia päätöksiä, joiden tekeminen jätettiin yleensä minun huolekseni, koska olin vanhin. Toisinaan toisten oli vaikea hyväksyä ratkaisuani, sillä olin itsekin vielä niin nuori. Kerran esimerkiksi yritin saada Pauloa olemaan hiljaa, koska hän metelöi niin kovasti, että me muut emme voineet lukea.
”Kuka sinä olet minua komentamaan?” hän kivahti. Sitten melkoisen sanaharkan jälkeen hän lähti talosta eikä palannut tuona yönä. Seuraavana aamuna lähdin silmät itkemisestä punaisina etsimään häntä, ja ajattelin jopa mennä poliisiasemalle. Mutta kuinka huojentuneita olimmekaan, kun Paulo tuli kotiin myöhemmin tuona aamuna hymyilevänä ja huolettomana; hän oli viettänyt yönsä joidenkuiden ystävien luona! Tällaiset erimielisyydet olivat kuitenkin harvinaisia.
Mieltä askarruttavia kysymyksiä
Jotkin uskontoa koskevat kysymykset askarruttivat meitä yhä. Koska ystävämme olivat sanoneet, että Jumala oli ottanut vanhempamme meiltä pois, ajattelimme edelleen, että jos se olisi totta, niin hän todennäköisesti ottaisi meidät muutkin pois yksi kerrallaan. Kun siis joku meistä sairastui, pelkäsimme että Jumala aikoi ottaa taas yhden meistä! Tämän vuoksi olimme kauhuissamme! Lisäksi meille oli opetettu, että jos joku tekee itsemurhan, hänen sielunsa menee helvettiin, ja niinpä pohdin jatkuvasti: ’Kärsiikö isä tosiaan tulenliekeissä?’ Kun kysyin papiltamme asiasta, hän ei vastannut. Olin tämän vuoksi hyvin onneton, ja aloin epäillä uskontoamme.
Vincentianin veljeskunnan jäsenenä keräsin yhä kymmenyksiä kirkolle. Kun menin pyytämään niitä eräältä mieheltä, hän kysyi minulta, mihin raha käytettäisiin ja miten Raamatulla voitaisiin perustella tällaista kymmenysten antamista. En osannut vastata hänelle. Seuraavassa kuussa kun menin uudestaan hänen luokseen, hän esitti samat kysymykset. Niinpä päätin kysyä asiaa papilta.
”Niitä kerätään kirkon kulujen peittämiseen”, hän vastasi.
”Entä raamatullinen peruste?” kysyin itsepintaisesti.
Ei vastausta. Aloin itkeä, koska tiesin etten osaisi vastata miehen kysymykseen. Lisäksi lahjoittajien nimet luettiin ääneen yhteisömme kokouksessa, ja paljon lahjoittaneita ylistettiin suuresti. Mutta kuvittelehan miltä minusta tuntui, kun minun nimeni luettiin ääneen enkä ollut voinut antaa yhtään mitään – ja tämä mainittiin kaikkien kuullen!
Kaikki tämä vain lisäsi pettymystäni. Lisäksi kun katson taaksepäin, tajuan, että vaikka arvostimmekin suuresti sitä aineellista apua, jota saimme äidin kuolemaa seuranneina viikkoina, niin kaikki läpikäymämme kirkon rituaalit auttoivat tuskin lainkaan minua selviytymään vastuustani antaa perheeseemme kuuluville moraalista valmennusta.
Kysymyksiini vastataan
Puoli vuotta äidin kuoleman jälkeen avautui tilaisuus saada kysymyksiini vastaukset. Yolanda-niminen nainen kävi työpaikallani tarjoamassa ilmaista Raamatun kotitutkistelua eräälle työtoverilleni. Nainen sanoi olevansa Jehovan todistaja. Kuuntelin heidän tutkisteluaan, ja todistajan tarjoaman sinisen taskukokoisen kirjan otsikko kiehtoi minua: Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Koska minulla ei ollut rahaa ostaa kirjaa, eräs työtoverini antoi minulle myöhemmin kirjan lahjaksi.
Kotona ahmin sen sisällön ja muutamaa päivää myöhemmin, kun tapasin dona Yolandan jälleen, pyysin hartaasti: ”Anna minulle osoitteesi, jotta voisin tulla kotiisi sitä raamatuntutkistelua varten jonka lupasit.” Minulla oli totisesti monia kysymyksiä! Raamatuntutkistelussa minuun teki suurimman vaikutuksen se, että hän vastasi kysymyksiin käyttämällä aina meidän Raamattuamme – niin ei ollut koskaan tapahtunut, kun olin aikaisemmin esittänyt kysymyksiä papille.
Sydäntäni kosketti erityisesti yksi raamatunkohta, Johanneksen 5:28, 29, jossa sanotaan: ”Älkää ihmetelkö tätä, koska tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin.” Lucia Maria ja minä itkimme ilosta sen toivon johdosta, että näkisimme äidin jälleen!
”Mutta entä isä? Kärsiikö hän helvetissä?” olivat seuraavat vastausta vaativat kysymykset. Mikä helpotus olikaan saada tietää, että helvetti on ihmiskunnan yhteinen hauta ja että kukaan ei kärsi siellä! Tämä vastasi myös isän alkuperäiseen kysymykseen, joka koski Jobin pyyntöä päästä helvettiin suojaan. Saimme tietää myös, että isän tulevan elämän odotteet riippuvat täysin suuresta Tuomarista, Jehova Jumalasta. Joka tapauksessa hänen ei ainakaan tarvitse kärsiä! – Saarnaaja 9:5, 10.
Myös perheen muut jäsenet alkoivat yksi toisensa jälkeen tutkia Raamattua toisten todistajien kanssa. Kuinka kiitollisia me olemmekaan heille heidän ystävällisyydestään ja kärsivällisyydestään heidän opettaessaan meille Raamatun totuuksia! Me opimme, miksi Jumala sallii pahuutta ja että hän ei ole unohtanut meitä. Saimme myös tietää, että Raamatussa on meille erinomaisia neuvoja moraalista, rehellisyydestä, vallan kunnioittamisesta ja siitä miten meidän tulisi kohdella toinen toistamme. – 1. Korinttolaisille 6:9, 10; Heprealaisille 13:17, 18; Roomalaisille 13:1, 2; Matteus 7:12.
Olimme päättäneet soveltaa oppimiamme asioita, ja niinpä teimmekin keskenämme ”sopimuksen”, jonka mukaan toiset sisarukset saisivat aina oikaista sitä joka harhautuisi väärille teille. Esimerkiksi Paulo alkoi mieltyä juhliin, joissa käytettiin liikaa alkoholia. Kun hän jonkin ajan kuluessa sai oikeita neuvoja, hän voitti tämän ongelman ja alkoi suhtautua asioihin vakavammin. Sílvio, joka on Pauloa vuotta nuorempi, ei ensin suhtautunut raamatuntutkisteluunsa vakavasti, ja hän lähti mukaamme valtakunnansalissa pidettäviin kokouksiin vain siksi että me pakotimme hänet lähtemään. Kuitenkin myöhemmin raamatuntutkistelumme edistyessä hän alkoi ilmaista syvää halua palvella Jumalaa ja omaksua vastuuta. Hän sanoo, että hänen toisilta seurakunnan jäseniltä saamansa kannustus auttoi häntä.
Emme ole enää ”orpoja”
Perheenä meistä tuntui, että Markuksen 10:29, 30:ssä olevilla Jeesuksen sanoilla oli aivan erityinen merkitys meille: ”Kukaan ei ole jättänyt taloa tai veljiä tai sisaria tai äitiä tai isää – – hyvän uutisen tähden saamatta satakertaisesti nyt tänä ajanjaksona taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä.” Meillä on todellakin nyt monia ”veljiä ja sisaria ja äitejä” hengellisessä mielessä.
Esimerkiksi dona Yolanda ei vain tutkinut Raamattua kanssamme vaan hän käytti myös paljon aikaa meidän opettamiseemme huolehtimaan paremmin kodista, laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkiä ja silittämään vaatteita. En tosiaankaan tiedä, mitä meistä kaikista olisi tullut ilman hänen ”äidillisiä” neuvojaan. Pienen (noin 20 henkeä käsittävän) seurakuntamme kristityt veljet olivat myös valppaita huomaamaan tarpeemme. He jopa tekivät järjestelyjä talomme korjaamiseksi!
Jotkut sukulaisemme, jotka tähän asti eivät olleet osoittaneet juuri lainkaan kiinnostusta tilannettamme kohtaan, häiriintyivät nyt kaikesta siitä huomiosta, jota saimme osaksemme. Niinpä hekin ilmestyivät paikalle sinä päivänä, jona talon korjaaminen piti aloittaa. ”Te todistajat voitte jättää tämän meidän huoleksemme”, he sanoivat. ”Me kyllä korjaamme talon.” Olimme hyvin yllättyneitä ja kiitollisia heiltä saamamme avun johdosta. Myöhemmin veljet tulivat suorittamaan loppuun sähköasennukset, mikä teki kodistamme paljon mukavamman.
Kaikki tämä yhteistoiminta todistajien kanssa ei tietenkään jäänyt huomaamatta naapureiltamme, jotka eivät halunneet että meistä tulisi Jehovan todistajia. Eräänä päivänä kun olimme lähteneet mennäksemme valtakunnansaliin kokoukseen, kadun toisella puolella asuva mies pysäytti meidät.
”Te ette mene siihen kokoukseen!” hän kielsi itsepintaisesti.
”Miksi emme?” kysyin.
”Koska se on uusi, vasta vähän aikaa sitten perustettu uskonto. Isänne kuoli katolilaisena ja teidän kaikkien täytyy pysyä katolisessa kirkossa kuolemaanne asti. Menkää takaisin kotiin!”
Vaikka ymmärsimmekin hänen tarkoittavan hyvää, emme antaneet tämän tapauksen masentaa meitä.
Yksi suurimpia iloja, joita Raamatun tuntemus toi meille, oli perheykseyden kokeminen. Me tutkimme Raamattua yhdessä, rukoilimme yhdessä ja myöhemmin aloimme myös saarnata talosta taloon yhdessä. Kaikki tämä sai meidät ponnistelemaan yksimielisemmin kuin koskaan ennen. Ajan myötä aloimme tähyillä keinoa, jolla ainakin yksi meistä voisi osallistua täydemmin toisille saarnaamiseen.
Siihen asti Lucia Maria oli ommellut omaa perhettä (ja myös joitakuita ulkopuolisia) varten ja tehnyt suuren osan kotitöistä. Järjestimme niin, että Maria Aparecida opettelisi ompelemaan ja osallistuisi enemmän kotitöihin antaen Lucia Marialle näin enemmän vapaata. Tämän järjestelyn ansiosta Lucia Maria saattoi vuoden 1978 huhtikuussa alkaa käyttää suurimman osan ajastaan saarnaamistyöhön tienraivaajana. Kaksi vuotta myöhemmin hänet määrättiin erikoistienraivaajaksi kaukaiseen kaupunkiin, johon perustettiin siihen aikaan Jehovan todistajien seurakuntaa, ja hän käyttää siellä nyt 140 tuntia kuussa Raamatun opettamiseen toisille.
Kymmenen vuotta on kulunut tuosta traagisesta vuodesta 1974, jolloin näytti siltä kuin koko maailmamme olisi luhistunut. Mutta kuinka tilanne onkaan muuttunut! Olosuhteemme ovat parantuneet sekä aineellisesti että varsinkin hengellisesti, ja sen ansiosta olemme voineet saada jälleen suurimman osan perheenjäsenistämme kokoon. Vuonna 1979 Dorinato muutti takaisin luoksemme, ja muutamia kuukausia myöhemmin sain isoäidiltä luvan tuoda Dalvan ja Lourdesin meille takaisin. Kaikki kolme ovat edistyneet hyvin, ja kaksi viimeksi mainittua kastettiin vuonna 1980. Olimme hyvin onnellisia nähdessämme Raamatun totuuksien juurtuvan heidän sydämeensä!
Sitten oli Beatrizin vuoro. Sen perheen jäsenet, jonka luona hän oli asunut, olivat katolilaisia, ja hän oli omaksunut heidän uskontonsa. Me ajattelimme, että meidän olisi vaikea saada häntä palaamaan kotiin. Olimme kuitenkin hyvin yllättyneitä ja onnellisia, kun hän tuli kotiin vuoden 1981 marraskuussa. Hän alkoi tutkia Raamattua vakavasti meidän kanssamme, ja heinäkuussa 1982 hänet kastettiin. Nyt hän johtaa omia raamatuntutkisteluja. Jehovan käsi ei todellakaan ole ollut lyhyt!
Sitten tuli Clodoaldon vuoro. Vuoden 1983 toukokuussa saatoimme lopulta tuoda hänetkin kotiin, ja nyt hän osallistuu säännöllisesti Raamatun perhetutkisteluumme ja myös saarnaamistoimintaan. Rukoilemme, että sekä hän että Dorinato edistyvät edelleen kohti vihkiytymistä ja kastetta. Nuorin lapsista, Alexandre, asuu yhä sukulaisten luona. Vaikka meillä ei vielä olekaan lupaa hakea häntä kotiin, me olemme voineet järjestää hänelle säännöllisesti hengellistä apua. Tällä hetkellä hän nauttii kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä lukemisesta.
Sen jälkeen kun Paulo ja Sílvio kastettiin, he ovat ottaneet johdon perhetutkistelussamme ja yhteisten rukousten esittämisessä. Sílvion ansiotyö on jättänyt hänelle tarpeeksi vapaa-aikaa, niin että hän on voinut kuluneitten yhdeksän kuukauden ajan palvella osa-ajan tienraivaajana. Aivan äskettäin Paulo on saanut edun palvella Vartiotorni-seuran haaratoimistossa täällä Brasiliassa. Minä jatkan edelleen ansiotyötäni ja käytän niin paljon aikaa kuin mahdollista Jehovan palvelukseen. On tarpeetonta sanoa, että kaikki tämä on tuottanut minulle todellista iloa ja tyydytystä menneiden vuosien vaikeuksien jälkeen.
Me ajattelemme usein Psalmissa 127:1 olevia psalmistan sanoja: ”Jos Herra ei kaupunkia varjele, niin turhaan vartija valvoo.” Jos Jehova ei olisi ’varjellut’ meitä, kaikki perheemme hyväksi osoittamani valppaus olisi todennäköisesti ollut turhaa.
Meistä on ollut todella sykähdyttävää ja nautittavaa tutkia Jehovan suurenmoisia tarkoituksia ja kertoa niistä toisille. Hän on todella ollut meille oikea Isä ja me voimme onnellisina ilmaista tunteemme Daavidin sanoin: ”Laulakaa Jumalalle, veisatkaa hänen nimensä kiitosta. Tehkää tie hänelle, joka kiitää halki arojen. Hänen nimensä on Herra – –. Hän on orpojen isä – – Jumala pyhässä asunnossansa.” – Psalmit 68:5, 6.
[Kuva s. 26]
Vinhalin perheen seitsemän jäsentä
[Kuva s. 27]
Alexandre joka syntyi juuri ennen äitinsä kuolemaa
[Kuva s. 29]
Sisareni Lucia Maria, joka toimii nyt kokoajanpalvelijana Goiásissa Brasiliassa