Jehova on tasoittanut tiemme

SYNNYIN vuonna 1924 lähellä Chamia, kaupungissa, joka sijaitsee Zugin kantonissa Sveitsissä. Vanhemmillani oli 13 lasta: 10 poikaa ja 3 tyttöä. Minä olin esikoispoika. Kaksi poikaa kuoli aivan pieninä. Me muut saimme vankan katolisen kasvatuksen maatilalla suuren lamakauden aikana.

Isä oli rehellinen, hyväluonteinen mies, mutta hän sai herkästi raivonpuuskia. Toisinaan isä jopa pieksi äidin, kun tämä mustasukkaisuudessaan syytti häntä epäoikeudenmukaisesti. Äiti ei voinut suvaita sitä, että isä jutteli naapurustossa asuvien naisten kanssa, vaikkei hänellä ollut mitään syytä epäillä isän uskollisuutta. Tilanne ahdisti minua valtavasti.

Äiti oli hyvin taikauskoinen. Hän tulkitsi aivan vähäpätöisetkin asiat merkiksi ”kiirastulessa olevilta sieluparoilta”. Minä inhosin tuollaista herkkäuskoisuutta. Mutta papit ruokkivat hänen taikauskoisia käsityksiään aineistolla, joka tuki hänen väärää uskonnollista ajatteluaan.

Minulla oli kysymyksiä

Pikkupojasta lähtien mieltäni askarruttivat kysymykset Jumalasta ja ihmisen kohtalosta. Yritin tehdä johdonmukaisia päätelmiä, mutta ristiriitoja oli hyvin paljon! Luin katolisia julkaisuja, joissa käsiteltiin pyhimyksiä, ihmeitä ja niin edelleen. Ne eivät kuitenkaan tyydyttäneet järkeäni. Tuntui siltä kuin olisin haparoinut pimeässä.

Paikallinen pappi neuvoi minua lopettamaan kysymysteni miettimisen. Hän sanoi, että halu ymmärtää kaikki oli merkki ylpeydestä ja että Jumala vastustaa pöyhkeitä. Erityisen epäjohdonmukainen opetus oli mielestäni se, että Jumala piinaa ikuisesti tulisessa helvetissä kaikkia, jotka kuolevat tunnustamatta syntejään. Koska tämä merkitsi sitä, että suurinta osaa maan päällä eläneistä ihmisistä kidutettaisiin ikuisesti, mietin monesti, miten tämä voisi olla sopusoinnussa Jumalan rakkauden kanssa.

Asetin kyseenalaiseksi myös katolisen tavan ripittäytyä. Olin peloissani, kun meille sanottiin katolisessa koulussa, että epäpuhtaat ajatukset olivat vakava synti, joka oli tunnustettava papille. Mietin monesti, olinkohan muistanut tunnustaa kaiken vai oliko jotakin unohtunut, jolloin tunnustukseni olisi mitätön enkä saisi syntejäni anteeksi. Sydämeeni kylvettiin näin epäilyksiä Jumalan armosta ja hänen halustaan antaa anteeksi.

Noin kolme neljä vuotta taistelin masentavia ajatuksia vastaan, jotka uuvuttivat minut täysin. Harkitsin luopuvani kokonaan uskosta Jumalaan. Mutta sitten ajattelin, että jos olisin hellittämätön, löytäisin varmasti oikean tien. Aikanaan aloin vakuuttua Jumalan olemassaolosta, mutta epävarmuus uskonkäsityksistäni vaivasi minua.

Nuorena saamani uskonnollisen opetuksen vuoksi uskoin, että Jeesuksella Kristuksella oli mielessään roomalaiskatolinen kirkko, kun hän sanoi apostoli Pietarille: ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” (Matteus 16:​18, katolinen Douay Version.) Aloin uskoa, että se hyvä, mitä kirkossa on, lopulta voittaa, ja halusin toimia yhteistyössä kirkon kanssa tämän päämäärän hyväksi.

Avioliitto ja perhe

Perheen vanhimpana poikana työskentelin isäni kanssa maatilalla, kunnes se veljistäni, joka oli seuraavaksi vanhin, pystyi tulemaan tilalleni. Silloin menin katoliseen maatalouskouluun, jossa suoritin maisterin tutkinnon. Sen jälkeen aloin etsiä aviopuolisoa.

Tutustuin sisareni kautta Mariaan. Sain tietää, että hän oli rukoillut sellaista aviomiestä, jonka kanssa hän voisi tavoitella ikuista elämää. Kirjoitimme avioliittoilmoitukseemme: ”Yhdistyneinä rakkaudessa etsimme onnellisuutta, katseemme pidämme kohdistettuna Jumalaan. Tiemme on elämä ja tavoitteemme ikuinen onni.” Meidät vihittiin 26. kesäkuuta 1958 Fahrin luostarissa lähellä Zürichiä.

Marialla ja minulla oli samanlainen tausta. Maria oli syvästi uskonnollisesta perheestä, ja hän oli vanhin seitsemästä lapsesta. Tehtävät maatilalla, läksyt ja kirkossa käynti pitivät heidät kaikki kiireisinä, joten leikkimiseen ei jäänyt liiemmälti aikaa. Ensimmäiset avioliittovuotemme eivät olleet helppoja. Se että minulla oli niin paljon kysymyksiä uskonnollisista asioista, sai Marian epäilemään, oliko hän mennyt naimisiin oikean ihmisen kanssa. Hän kieltäytyi kyseenalaistamasta kirkon opetuksia tai sitä, miten se tuki sotia, ristiretkiä ja inkvisitiota. Panimme kuitenkin molemmat luottamuksemme Jumalaan ja olimme varmoja siitä, että niin kauan kuin pyrimme parhaamme mukaan tekemään hänen tahtonsa, hän ei koskaan jättäisi meitä.

Vuonna 1959 vuokrasimme maatilan läheltä Homburgia Itä-Sveitsistä. Se oli kotimme 31 vuotta. Ensimmäinen poikamme Josef syntyi 6. maaliskuuta 1960. Hän sai kuusi veljeä ja yhden sisaren, Rachelin. Maria on ollut oikeudenmukainen ja puolueeton äiti, uskollinen syvään juurtuneille periaatteille. Hän on ollut todellinen siunaus perheellemme.

Etsimme Raamatun totuutta

Vähitellen uskonnollinen tietämättömyytemme alkoi tuntua aina vain kestämättömämmältä. Rupesimme 1960-luvun lopussa käymään luennoilla katolisessa kansalaisopistossa, mutta kotiin päästyämme olimme tavallisesti entistä hämmentyneempiä. Puhujat selittivät omia näkemyksiään, joilla ei ollut Raamatun tukea. Vuoden 1970 alkupuolella mietin Jeesuksen sanoja: ”Jos pyydätte Isältä mitä tahansa minun nimessäni, hän antaa sen teille. – – Pyytäkää, niin te saatte.” (Johannes 16:​23, 24, Dy.)

Tämä Jumalan sanan vakuutus sai minut rukoilemaan toistuvasti: ”Isä, jos katolinen kirkko on oikea uskonto, osoita se minulle niin, ettei siitä jää mitään epäselvyyttä. Mutta jos se on väärä, osoita se minulle aivan yhtä selvästi, niin minä julistan sen kaikille.” Esitin hartaan pyyntöni yhä uudelleen sopusoinnussa Jeesuksen vuorisaarnassa antaman neuvon kanssa: ”Pyytäkää jatkuvasti.” (Matteus 7:​7, 8.)

Keskusteluni Marian kanssa – varsinkin siitä, miten katoliset opetukset muun muassa ”pyhimysten” palvonnasta ja lihan syömisestä perjantaisin olivat muuttuneet 1960-luvulla – saivat lopulta hänen epäilyksensä heräämään. Erään kerran messussa keväällä 1970 hän rukoili: ”Oi Jumala, näytä meille tie ikuiseen elämään. Emme enää tiedä, mikä tie on oikea. Alistun mihin tahansa, mutta näytä oikea tie koko perheellemme.” En tiennyt hänen rukouksestaan eikä hän minun, ennen kuin tajusimme, että rukouksemme oli kuultu.

Löydämme Raamatun totuuden

Tultuamme kotiin kirkosta eräänä sunnuntaiaamuna alkuvuodesta 1970 ovelle koputettiin. Kymmenvuotiaan poikansa kanssa liikkeellä ollut mies esitteli itsensä Jehovan todistajaksi. Olin halukas keskustelemaan Raamatusta. Ajattelin, että voisin helposti osoittaa hänen olevan väärässä, koska sen perusteella, mitä olin Jehovan todistajista kuullut, en uskonut heidän olevan kovin hyvin perillä asioista.

Keskustelimme kaksi tuntia päätymättä kuitenkaan tyydyttävään lopputulokseen, ja sama toistui seuraavana sunnuntaina. Odotin kolmatta keskustelua, mutta todistaja ei ilmaantunut paikalle. Maria sanoi, että miehen on täytynyt tajuta keskustelemisen olevan hyödytöntä. Olin iloinen, kun hän taas tuli kahden viikon kuluttua. Sanoin heti: ”Olen 35 vuotta ihmetellyt helvettiä. En yksinkertaisesti voi hyväksyä sitä, että Jumala, joka on rakkaus, kiduttaisi ihmisiä niin julmasti.”

”Olette oikeassa”, vastasi todistaja. ”Raamattu ei opeta, että helvetti on piinan paikka.” Hän näytti minulle, että heprealainen sana Šeol ja kreikkalainen sana Haades, jotka on katolisessa Raamatussa käännetty usein ”helvetiksi”, tarkoittavat yksinkertaisesti yhteistä hautaa (1. Mooseksen kirja 37:​35; Job 14:​13; Apostolien teot 2:​31). Hän luki myös raamatunkohtia, jotka todistivat, että ihmisen sielu on kuolevainen ja että synnin palkka on kuolema eikä piina (Hesekiel 18:​4; Roomalaisille 6:​23). Tuolloin aloin tajuta selvästi, että olin ollut uskonnollisten valheiden sokaisema koko elämäni. Nyt aloin miettiä, olivatko kirkon muutkin opinkappaleet vääriä.

En halunnut, että minua enää petettäisiin, joten ostin katolisen Raamatun sanakirjan sekä paaveista kertovan viisiosaisen historiateoksen. Näille julkaisuille oli myönnetty imprimatur, mikä tarkoittaa sitä, että roomalaiskatolisen kirkon vallanpitäjät olivat antaneet niille painatusluvan. Kun luin paavien historiaa, tajusin, että jotkut heistä kuuluivat maailman pahimpiin rikollisiin! Ja Raamatun sanakirjasta minulle selvisi, etteivät kolminaisuus, tulinen helvetti, kiirastuli ja monet muut kirkon opetukset perustu Raamattuun.

Nyt olin valmis tutkimaan Raamattua todistajien kanssa. Aluksi Maria oli mukana vain kohteliaisuudesta, mutta pian hän sisäisti oppimansa asiat. Neljän kuukauden kuluttua erosin katolisesta kirkosta ja ilmoitin papille, että lapsemme eivät enää kävisi uskontotunneilla. Seuraavana sunnuntaina pappi varoitti seurakuntalaisiaan Jehovan todistajista. Tarjouduin puolustamaan uskonkäsityksiäni Raamatun avulla, mutta pappi ei suostunut tällaiseen keskusteluun.

Tämän jälkeen edistyimme nopeasti. Lopulta 13. joulukuuta 1970 vaimoni ja minä menimme Jehovalle vihkiytymisemme vertauskuvaksi vesikasteelle. Vuotta myöhemmin jouduin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan kristillistä puolueettomuutta koskevan kysymyksen johdosta (Jesaja 2:​4). Ei ollut helppoa jättää vaimoani ja kahdeksaa lastani edes tuoksi lyhyeksi ajaksi. Nuorimmainen oli vasta neljän kuukauden ikäinen ja vanhin 12-vuotias. Lisäksi meillä oli maatila ja karjaa, joista piti huolehtia. Mutta Jehovan avulla he onnistuivat selviytymään ilman minua.

Pidämme Valtakunnan edut ensisijalla

Kukaan perheestämme ei jäänyt koskaan pois seurakunnan kokouksesta, ellei hän ollut sairaana. Lisäksi järjestimme työmme siten, ettei meiltä jäänyt väliin yhtään suurta konventtia. Pian lasten ullakkoleikit olivat pääasiassa sen näyttelemistä, mitä he näkivät kristillisissä kokouksissamme. Esimerkiksi he määräsivät harjoituspuheita toisilleen ja harjoittelivat esityksiä. On iloinen asia, että he kaikki ovat osoittaneet vastakaikua hengelliselle opetuksellemme. Rakas muisto minulle on se, kun vaimoani ja minua haastateltiin kierroskonventissa kahdeksan lapsemme istuessa rivissä – vanhimmasta nuorimpaan – ja kuunnellessa tarkkaavaisesti.

Kiinnitimme päähuomion lastemme kasvattamiseen ”Jehovan kurissa ja mielenohjauksessa” (Efesolaisille 6:​4). Päätimme luopua televisiostamme ja pyysimme usein innokkaita kristittyjä ystäviä kotiimme, niin että lapsemme saattoivat hyötyä heidän kokemuksistaan ja innostaan. Varoimme tarkkaan puhumasta harkitsemattomasti ja olemasta kriittisiä toisia kohtaan. Jos joku erehtyi, puhuimme asiasta ja pyrimme ottamaan huomioon lieventävät asianhaarat. Yritimme auttaa lapsiamme arvioimaan tilanteet järkevästi ja oikeudenmukaisesti. Vältimme huolellisesti vertailemasta heitä muihin nuoriin. Tajusimme myös, miten tärkeää on, etteivät vanhemmat hemmottele lapsia eivätkä suojele heitä tekojensa seurauksilta (Sananlaskut 29:​21).

Lastemme kasvattaminen ei kuitenkaan ollut ongelmatonta. Kerran esimerkiksi koulutoverit houkuttelivat heidät viemään makeisia kaupasta maksamatta niitä. Kun saimme tietää, mitä oli tapahtunut, lähetimme lapsemme takaisin kauppaan maksamaan makeiset ja pyytämään anteeksi. Se oli heille kiusallista, mutta he oppivat läksyn rehellisyydestä.

Sen sijaan että olisimme yksinkertaisesti pakottaneet lapsemme lähtemään kanssamme saarnaamaan, näytimme esimerkkiä asettamalla tuon työn etusijalle. Lapset näkivät, että panimme kokoukset ja kenttäpalveluksen sen työn edelle, joka piti tehdä maatilalla. Ponnisteluamme kahdeksan lapsemme kasvattamiseksi Jehovan tiellä totisesti siunattiin.

Esikoispoikamme Josef on kristitty vanhin, ja hän palveli joitakin vuosia vaimonsa kanssa Jehovan todistajien Sveitsin-haaratoimistossa. Thomas toimii vanhimpana, ja hän ja hänen vaimonsa ovat tienraivaajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita. Daniel, joka luopui kilpapyöräilijän urastaan, palvelee vaimonsa kanssa tienraivaajana eräässä toisessa seurakunnassa, jossa hän toimii myös vanhimpana. Benno ja hänen vaimonsa ovat aktiivisia sananpalvelijoita Keski-Sveitsissä. Viides poikamme Christian palvelee vanhimpana meidän seurakunnassamme. Hän on naimisissa, ja hänellä on kaksi lasta. Franz on tienraivaaja ja vanhin eräässä Bernin seurakunnassa, ja Urs, joka palveli aikoinaan Sveitsin haaratoimistossa, on naimisissa ja toimii nyt tienraivaajana. Myös ainoa tyttäremme Rachel ja hänen miehensä olivat vuosien ajan tienraivaajia.

Jäätyäni eläkkeelle ansiotyöstä kesäkuussa 1990 noudatin lasteni esimerkkiä ja aloitin tienraivauksen. Kun näin jälkeenpäin mietin omaa ja perheeni elämää, voin totisesti sanoa, että Jehova on tasoittanut tiemme ja antanut meille siunauksia, ”kunnes puutetta ei enää ole” (Malakia 3:​10).

Rakkaan vaimoni lempiraamatunkohta on: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua. Koskaan hän ei salli vanhurskaan horjua.” (Psalmit 55:​22.) Ja minun on: ”Iloitse myös suuresti Jehovasta, niin hän antaa sinulle, mitä sydämesi pyytää.” (Psalmit 37:​4.) Olemme molemmat kokeneet nämä kauniit sanat tosiksi. Tavoitteemme on ylistää lastemme ja heidän perheittensä kanssa Jumalaamme Jehovaa ikuisesti. (Kertonut Josef Heggli.)