Olen seurannut vanhempieni jälkiä

KERTONUT HILDA PADGETT

”Olen vihkinyt elämäni Korkeimman palvelukseen”, luki lehtiselostuksessa, ”enkä voi palvella kahta isäntää.” Nuo sanat olivat siitä selonteosta, jonka annoin Englannin työvoimaministeriölle ja kutsuntaviranomaisille vuonna 1941, ja ne kertoivat syyn siihen, miksi kieltäydyin noudattamasta heidän määräystään työskennellä sairaalassa toisen maailmansodan aikana. Pian tämän jälkeen minut julistettiin syylliseksi rikokseen ja tuomittiin kieltäytymiseni vuoksi kolmeksi kuukaudeksi vankilaan.

MITEN olin joutunut tähän tukalaan tilanteeseen? En todellakaan minkään nuoruuden oikun tai kapinallisen käytöksen takia. Syyt juontavat juurensa pikemminkin lapsuudestani.

Isän into Valtakunnan puolesta

Synnyin 5. kesäkuuta 1914 Horsforthissa lähellä Leedsiä Pohjois-Englannissa. Vanhempani, Atkinson ja Pattie Padgett, olivat pyhäkoulunopettajia ja lauloivat metodistikirkon kuorossa; isäni myös soitti kirkon urkuja. Kun olin aivan pieni, kotimme oli onnellinen yhtä asiaa lukuun ottamatta. Maailman olosuhteet huolestuttivat isää. Hän vihasi sotaa ja väkivaltaa ja uskoi Raamatun käskyyn: ”Älä tapa.” (2. Mooseksen kirja 20:13, KR-38.)

Vuonna 1915 hallitus kehotti kaikkia nuoria miehiä liittymään armeijaan vapaaehtoisesti ja välttämään näin pakko-oton sotaväkeen. Pahaa aavistaen isä seisoi koko päivän sateessa odottamassa ilmoittautumisvuoroaan. Heti seuraavana päivänä muuttui koko hänen elämänsä!

Tehdessään putkitöitä eräässä suuressa talossa hän jutteli muiden työmiesten kanssa maailman tapahtumista. Puutarhuri ojensi hänelle pienen traktaatin, Herran jalokivien kokoaminen. Isä vei sen kotiin ja luki sen läpi – kaksi kertaa. ”Jos tämä on totuus”, hän sanoi, ”niin kaikki muu on valhetta.” Seuraavana päivänä hän pyysi lisää tietoa, ja kolmen viikon ajan hän tutki Raamattua aamuvarhaiseen saakka. Hän tiesi löytäneensä totuuden! Hänen päiväkirjassaan sanotaan sunnuntaina 2.1.1916: ”Aamulla kirkkoon, illalla IBSA:han [Kansainvälinen Raamatuntutkijain Seura – nimi, jota Jehovan todistajista käytettiin tuolloin Englannissa]. Tutkittiin Heprealaiskirjeen 6:9–20:tä. Ensimmäinen käyntini veljien luona.”

Pian ilmeni vastustusta. Sukulaisemme ja ystävämme kirkosta ajattelivat isän tulleen hulluksi. Hän oli kuitenkin tehnyt päätöksensä. Hän eli kokouksille ja tutkimiselle, ja maaliskuussa hän meni Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi vesikasteelle. Kun isä oli käynyt muutaman viikon yksin kokouksissa, äiti sai tarpeekseen. Hän pani minut vaunuihin, käveli kahdeksan kilometriä Leedsiin ja saapui perille juuri parahiksi kokouksen loppuun. Voi vain kuvitella, kuinka iloinen isä oli. Perheemme palveli siitä lähtien Jehovaa yhdessä.

Isä oli hyvin vaikeassa asemassa: armeijan vapaaehtoisesta oli tullut muutamassa viikossa aseistakieltäytyjä. Kun hänet kutsuttiin armeijaan, hän kieltäytyi käsittelemästä asetta, ja heinäkuussa 1916 hän joutui sotaoikeuteen – ensimmäistä kertaa kaikkiaan viidestä kerrasta – ja hänet tuomittiin 90 päiväksi vankeuteen. Kärsittyään ensimmäisen rangaistuksen isä pääsi kahden viikon lomalle, jonka jälkeen hän joutui toistamiseen sotaoikeuteen ja sai vielä 90 päivää vankeutta. Kärsittyään toisen vankeusrangaistuksensa hänet siirrettiin ”kuninkaallisen armeijan” lääkintäjoukkoihin, ja 12.2.1917 hän lähti joukkojenkuljetusaluksella kohti Rouenia Ranskaa. Päiväkirjassaan hän kertoo, että siellä hänen tilanteensa alkoi tympäistä häntä päivä päivältä yhä enemmän. Hän tajusi vain parsivansa kokoon haavoittuneita sotilaita, jotta nämä olisivat voineet lähteä uudelleen taistelemaan.

Hän kieltäytyi jälleen yhteistyöstä. Tällä kertaa hänet tuomittiin sotaoikeudessa viideksi vuodeksi Rouenin englantilaiseen sotilasvankilaan. Kun isä pyysi jatkuvasti siirtoa siviilivankilaan aseistakieltäytyjänä, häntä rangaistiin niin, että hän joutui ensin kolmeksi kuukaudeksi vedelle ja leivälle, minkä jälkeen hänet pantiin tavalliselle vankilan ruoalle, kunnes hänen painonsa nousi, ja sitten koko käsittely toistettiin. Päivällä hänen kätensä olivat käsiraudoissa selän takana ja yöllä ja ruoka-aikoina edessä. Hänelle jäi loppuelämäkseen arvet niihin kohtiin, joissa liian pienet käsiraudat olivat hiertäneet rikki hänen ranteensa ja saaneet ne märkimään. Hänellä oli myös jalkaraudat, jotka oli kytketty hänen vyötäisilleen.

Sotilasviranomaiset tekivät kaikkensa lannistaakseen hänet, mutteivät onnistuneet siinä. Häneltä vietiin hänen Raamattunsa ja kirjansa. Hän ei saanut kirjeitä kotoa eikä hän voinut lähettää niitä. Kahden vuoden jälkeen hän päätti todistaa vilpittömyytensä ryhtymällä nälkälakkoon. Hän piti päänsä seitsemän päivää – ei syönyt eikä juonut – ja lopulta hänet siirrettiin vankilan sairaalaan vakavasti sairaana. Hän oli tehnyt kantansa selväksi, vaikka olikin ollut sen vuoksi menettämäisillään henkensä. Myöhempinä vuosina hän myönsi, että hän oli ollut väärässä vaarantaessaan elämänsä sillä tavoin, eikä hän enää koskaan olisi ryhtynyt sellaiseen.

Sota päättyi marraskuussa 1918. Isä oli yhä vankilassa Rouenissa, mutta seuraavan vuoden alussa hänet siirrettiin siviilivankilaan Englantiin. Kuinka iloinen hän olikaan saadessaan kaikki äidin kirjeet ja paketit, joita oli kertynyt koko joukko, sekä kallisarvoisen Raamattunsa ja kirjansa! Hänet vietiin Winchesterin vankilaan, missä hän tapasi erään nuoren veljen, jolla oli samankaltaisia sota-ajan kokemuksia kuin hänelläkin. Veljen nimi oli Frank Platt, ja hän palveli myöhemmin monta vuotta Lontoon Beetelissä. He sopivat tapaamisesta seuraavaksi päiväksi, mutta Frank olikin jo silloin siirretty toisaalle.

Äiti sai 12.4.1919 sähkösanoman: ”Halleluja! Tulen kotiin – soitan Lontooseen.” Millainen ilon aika koittikaan kolme vuotta kestäneiden koetusten, vastoinkäymisten ja eron jälkeen! Heti ensimmäiseksi isä soitti Lontoon Beeteliin ja meni tapaamaan siellä olevia veljiä. Hänet otettiin sydämellisesti vastaan Craven Terrace 34:ssä. Kylvyn ja parranajon jälkeen isä pukeutui lainapukuun ja -hattuun ja palasi kotiin. Voitko kuvitella jälleennäkemistämme? Olin melkein viisivuotias enkä muistanut häntä.

Ensimmäinen kokous, jossa isä oli läsnä vapautumisensa jälkeen, oli muistonvietto. Eikös hän saliin johtavia rappuja ylös noustessaan tavannutkin ensimmäiseksi Frank Plattin, joka oli siirretty sotilassairaalaan Leedsiin. Kuinka mielellään he kertoivatkaan toisilleen kokemuksiaan! Siitä lähtien aina vapautumiseensa saakka kotimme oli Frankille toinen koti.

Äidin uskollinen palvelus

Isän koko poissaolon ajan äiti pesi ihmisille pyykkiä täydentääkseen valtiolta saamiaan niukkoja tuloja. Veljet olivat meille hyvin ystävällisiä. Aina muutaman viikon välein joku seurakunnan vanhimmista ojensi äidille kirjekuoren, joka sisälsi nimettömän lahjan. Äiti sanoi aina, että juuri veljien rakkaus lähensi häntä Jehovaan ja auttoi häntä kestämään nuo koettelevat ajat. Hän kävi uskollisesti kokouksissa koko sen ajan, jonka isä oli poissa. Ankarin koetus hänelle oli se yli vuoden pituinen aika, jona hän ei tiennyt, oliko isä elossa vai kuollut. Taakkaa lisäsi vielä se, että äiti ja minä sairastuimme espanjantautiin vuonna 1918. Ihmisiä kuoli ympärillämme. Naapurit, jotka menivät auttamaan naapureita, saivat tuon taudin ja kuolivat. Silloinen ruokapula oli epäilemättä alentanut osaltaan ihmisten vastustuskykyä.

Apostoli Pietarin sanat todellakin pitivät paikkansa perheemme suhteen: ”Mutta hetkisen kärsittyänne – – Jumala – – tekee teidät lujiksi, hän tekee teidät vahvoiksi.” (1. Pietarin kirje 5:10.) Vanhempieni kärsimykset kasvattivat heissä horjumattoman uskon Jehovaan, täydellisen luottamuksen siihen, että hän huolehtii meistä ja ettei mikään voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Sellainen kasvatus uskoon oli minulle erityinen siunaus. (Roomalaisille 8:38, 39; 1. Pietarin kirje 5:7.)

Palvelus nuorena

Isän vapautumisen jälkeen elämämme keskittyi Valtakunnan palvelukseen. En muista meidän koskaan jääneen pois yhdestäkään kokouksesta, jollemme olleet sairaita. Pian kotiinpaluunsa jälkeen isä myi levykameransa ja äidin kultaisen rannerenkaan saadakseen rahaa konventtiin menoa varten. Vaikkei meillä ollutkaan varaa lomiin, emme jääneet koskaan pois näistä kokoontumisista, emme niistäkään, jotka pidettiin Lontoossa.

Ensimmäiset pari kolme vuotta sodan jälkeen olivat elpymisen aikaa. Isä ja äiti käyttivät täysin hyväkseen kaikki tilaisuudet seurustella ystävien kanssa. Voin muistaa, että kävimme kylässä toisten veljien ja sisarten luona, ja pikkutyttönä minä istuin tavallisesti maalaamassa ja piirtämässä samalla kun aikuiset puhelivat tuntikausia siitä, mitä uutta totuuteen liittyvää he olivat ymmärtäneet. He olivat hyvin onnellisia ja virkistyivät siitä, että he saattoivat puhella keskenään, kokoontua laulamaan urkuharmonin ympärille ja nauttia mukavasta seurasta.

Vanhempani kasvattivat minut hyvin ankarasti. Koulussa olin silmiinpistävän erilainen, ja jo viisivuotiaana otin mukaani ”Uuden testamenttini”, jota luin silloin, kun luokalle opetettiin katekismusta. Myöhemmin minut pantiin marssimaan koko koulun edessä ”aseistakieltäytyjänä”, koska en viettänyt kaatuneiden muistopäivää.a En ole pahoilla mielin siitä, miten minut kasvatettiin. Se oli todellisuudessa suoja ja auttoi pysymään ’ahtaalla tiellä’. Olin aina mukana, kun vanhempani menivät kokouksiin tai palvelukseen. (Matteus 7:13, 14.)

Mieleeni on jäänyt erityisesti se sunnuntaiaamu, jona lähdin todistamaan ensimmäistä kertaa yksin. Olin silloin vasta 12-vuotias. Muistan, että teini-ikäisenä ilmoitin eräänä sunnuntaiaamuna jääväni kotiin. Kukaan ei arvostellut minua eikä pakottanut minua lähtemään palvelukseen, joten jäin puutarhaan istumaan ja tutkimaan Raamattua ja tuntemaan oloni perin juurin epämiellyttäväksi. Kun näin oli jatkunut viikon pari, sanoin isälle: ”Taidanpa lähteä teidän mukaanne tänä aamuna!” Sen jälkeen en enää koskaan haikaillut muunlaista elämää.

Kuinka suurenmoinen olikaan vuosi 1931! Sen lisäksi että saimme silloin uuden nimemme, Jehovan todistajat, minä kävin kasteella Lontoon Alexandra Palacessa pidetyssä konventissa. En unohda tuota päivää milloinkaan. Meillä oli yllämme pitkät, mustat viitat, ja minä satuin saamaan märän viitan, jota joku kasteelle menevistä oli jo käyttänyt!

Lapsena halusin aina kovasti tulla kolporteeraajaksi, joksi kokoaikaisia saarnaajia tuolloin sanottiin. Tullessani vanhemmaksi minusta tuntui, että minun pitäisi toimia innokkaammin Jehovan palveluksessa. Niinpä liityin kokoaikaisten palvelijoiden riveihin vuoden 1933 maaliskuussa 18-vuotiaana.

Iloitsimme erityisesti joissakin suurissa kaupungeissa viettämistämme ”tienraivausviikoista”, joiden aikana kymmenkunta kokoaikaista palvelijaa tuli koolle, asui paikallisten veljien luona ja työskenteli ryhmänä. Levitimme kirjasia uskonnollisille johtajille ja muille huomattaville henkilöille. Vaati rohkeutta lähestyä heitä. Useimmiten meidät otettiin vastaan ylimielisesti, ja monesti ovi paiskattiin kiinni nenämme edessä. Ei se meitä tosin huolestuttanut, sillä olimme niin innokkaita, että iloitsimme, kun meitä häpäistiin Kristuksen nimen vuoksi (Matteus 5:11, 12).

Leedsissä teimme lastenvaunuista, kolmipyörästä ja isän moottoripyörästä sekä sivuvaunusta ja myöhemmin hänen autostaan välineitä, joilla kuljetimme äänentoistolaitteita. Kaksi veljeä vei tavallisesti äänentoistolaitteen kadulle ja pani musiikin soimaan, jotta ihmiset olisivat huomanneet meidät ja tulleet ovelleen, minkä jälkeen seurasi veli Rutherfordin äänitetty viiden minuutin puhe. Sitten veljet siirtyivät seuraavalle kadulle samalla kun me julistajat tulimme tarjoamaan raamatullista kirjallisuutta.

Vuosien ajan menimme joka sunnuntai-ilta kokouksen jälkeen kaupungintalon aukiolle, missä oli puhujien kulmaus, ja annoimme tukemme kuuntelemalla yhden veli Rutherfordin tunninpituisista puheista, jakamalla lehtisiä ja puhumalla kaikkien kiinnostusta osoittavien kanssa. Meidät opittiin tuntemaan hyvin. Poliisikin kunnioitti meitä. Kokoonnuttuamme eräänä iltana tavalliseen tapaan aloimme kuulla rumpujen ja soittokunnan ääntä. Pian katua pitkin marssi noin sadan fasistin paraati. He kiersivät taaksemme ja pysähtyivät laskematta lippujaan alas. Soittokunta vaikeni ja seurasi hiljaisuus, kunnes ilmoille kajahti veli Rutherfordin ääni: ”Tervehtikööt lippuaan ja osoittakoot kunniaa ihmisille, jos haluavat. Me palvomme ja kunnioitamme ainoastaan Jehovaa, Jumalaamme!” Ihmettelimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ei tapahtunut mitään. He vain saivat hyvää todistusta, ja poliisi vaiensi heidät, niin että me saatoimme kuunnella esitelmän loppuun.

Noihin aikoihin alettiin ottaa käyttöön gramofoneja, jotta olisi voitu antaa suuri todistus. Seistessämme ovella katsoimme silmä kovana gramofonilevyä kannustaaksemme ihmisiä kuuntelemaan äänitettyä raamatullista saarnaa kokonaiset viisi minuuttia. Ovenavaajat pyysivät meidät usein sisälle ja olivat mielissään, jos palasimme soittamaan lisää levyjä.

Vuosi 1939 oli hyvin kiireinen ja kova vastustuksen ja väkivallan puhkeamisen vuoksi. Ennen erästä konventtiamme veljet joutuivat kestämään melkoisesti väkijoukon ahdistelua ja huutamista kadulla. Konventin aikana suunniteltiinkin, että veljistä koostuva erikoispartio lähtisi autoilla saarnaamaan levottomille alueille sisarten ja muiden veljien mennessä turvallisemmille alueille. Työskennellessäni ryhmän kanssa eräällä kadulla poikkesin kapealle kujalle käydäkseni takana olevissa taloissa. Kun olin ovella kuulin, että oli alkamassa mellakka – kadulta kuului huutoa ja kiljuntaa. Jatkoin vain puhumista ovella seisovan ihmisen kanssa ja pitkitin keskustelua, kunnes saatoin kuulla tilanteen rauhoittuneen. Sitten kävelin kujaa pitkin takaisin kadulle etsimään muita veljiä ja sisaria, jotka olivat kauhuissaan, koska eivät olleet löytäneet minua! Myöhemmin samana päivänä nuo rettelöitsijät yrittivät kuitenkin keskeyttää kokouksemme, mutta veljet veivät heidät pois paikalta.

Toinen maailmansota syttyy

Sotaväen pakko-otot olivat nyt käynnissä, ja monet nuoret veljet vangittiin 3–12 kuukaudeksi. Isä sai tuolloin lisäedun: hän ryhtyi vierailemaan vankilassa. Hän johti joka sunnuntai Vartiotornin tutkistelun paikallisessa vankilassa. Keskiviikkoiltaisin hän kävi veljien luona heidän selleissään. Koska hän itse oli ollut vankilassa pitkään vaikeissa oloissa ensimmäisen maailmansodan aikana, hän oli erityisen iloinen voidessaan palvella niitä, jotka joutuivat kestämään samanlaisia koettelemuksia. Hän palveli tuossa tehtävässä 20 vuotta, kuolinvuoteensa 1959 saakka.

Vuonna 1941 aloimme jo tottua siihen katkeruuteen ja vihamielisyyteen, jota monet ihmiset ilmaisivat puolueettoman kantamme vuoksi. Ei ollut helppoa seistä kadulla lehdet kädessä ja katsoa silmästä silmään noita ihmisiä. Samaan aikaan iloitsimme siitä, että saatoimme auttaa alueellemme sijoitettuja pakolaisia. Mikä ilo olikaan nähdä latvialaisten, puolalaisten, virolaisten ja saksalaisten ilmeen kirkastuvan, kun he näkivät Vartiotorni- tai Lohdutus-lehden (nykyään Herätkää!) omalla kielellään!

Sitten tuli minun vuoroni joutua koetukseen puolueettoman kantani vuoksi toisen maailmansodan aikana. Vankilaelämä oli mielestäni kovaa, kun olin selliini suljettuna 19 tuntia vuorokaudesta. Ensimmäiset kolme päivää olivat kaikkein vaikeimmat, sillä olin yksin. Neljäntenä päivänä minut kutsuttiin johtajan huoneeseen, missä seisoi kaksi muuta tyttöä. Toinen tytöistä kuiskasi minulle: ”Miksi sinä olet vankilassa?” Sanoin: ”Hämmästyisit, jos saisit tietää.” Hän kuiskasi jännittyneenä: ”Oletko Jehovan todistaja?” Toinen tyttö kuuli, mitä hän sanoi, ja kysyi meiltä kummaltakin: ”Oletteko te Jehovan todistajia?”, ja me kaikki kolme kietaisimme kätemme toinen toisemme ympärille. Enää emme olleet yksin!

Ihanaa kokoaikaista palvelusta

Vapauduttuani vankilasta jatkoin kokoaikaista palvelustani ja eräs 16-vuotias tyttö, joka oli juuri päättänyt koulunkäyntinsä, tuli toverikseni. Muutimme Ilkleyyn, kauniiseen Yorkshiren nummien laitamilla sijaitsevaan kaupunkiin. Yritimme kaikkiaan puolen vuoden ajan löytää sopivaa paikkaa kokouksiamme varten. Lopulta vuokrasimme pienen autotallin, jonka muutimme valtakunnansaliksi. Isä tuli avuksemme järjestämään valaistuksen ja lämmityksen. Hän myös kunnosti rakennuksen meille. Naapuriseurakunta tuki meitä vuosikausia ja lähetti joka viikko jonkun veljen pitämään meille esitelmän. Jehovan siunauksen avulla menestyimme ja kasvoimme, ja lopulta perustettiin seurakunta.

Isä sairastui yllättäen vuoden 1959 tammikuussa. Minut pyydettiin kotiin, ja hän kuoli huhtikuussa. Seuraavat vuodet olivat vaikeita. Äidin terveys samoin kuin hänen muistinsa heikkenivät, mikä oli koettelevaa minulle. Jehovan henki auttoi minua kuitenkin eteenpäin, ja saatoin huolehtia hänestä aivan loppuun saakka, vuoteen 1963, jolloin hän kuoli.

Jehova on siunannut minua runsaasti vuosien varrella. Noita siunauksia on mahdotonta laskea. Olen nähnyt, miten kotiseurakuntani on kasvanut, miten se on jaettu neljä kertaa ja miten sieltä on lähetetty julistajia ja tienraivaajia muualle, joitakuita lähetystyöntekijöiksi niinkin kaukana toisistaan sijaitseviin maihin kuin Boliviaan, Laosiin ja Ugandaan. Avioliitto ja perheen perustaminen eivät ole toteutuneet kohdallani. En ole ehtinyt suremaan sitä, sillä minulla on ollut aina paljon tekemistä. Vaikka minulla ei olekaan ketään lihallista omaista, minulla on monia lapsia ja lastenlapsia Herrassa – heitä on jopa satakertaisesti (Markus 10:29, 30).

Kutsun usein nuoria tienraivaajia ja muita nuoria kotiini nauttimaan kristillisestä seurasta. Valmistaudumme yhdessä Vartiotornin tutkisteluun. Kerromme myös kokemuksia ja laulamme Valtakunnan lauluja niin kuin vanhempani tapasivat tehdä. Iloisten nuorten ympäröimänä säilytän nuorekkaan ja myönteisen asenteen. En tiedä, mikä voisi olla parempaa kuin tienraivauspalvelus. Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että olen saanut edun seurata vanhempieni jälkiä. Rukoilen, että voin jatkaa Jehovan palvelemista halki ikuisuuden.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 23]

Hilda Padgett vanhempiensa Atkinsonin ja Pattien kanssa

[Kuva s. 23]

Traktaatti joka sytytti isän kiinnostuksen totuuteen